YHDESTOISTA LUKU.

Helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli koko Tanskan huomio kiintynyt Valdemarin suunniteltuun kruunaukseen ja siihen valtioviisaaseen naimiskauppaan, jolla hän oli varmentanut kruunun itselleen. Jokainen, joka luuli omaavana arvostelukykyä valtiollisissa asioissa, toivoi maalle ja valtakunnalle koittavan onnellisia aikoja sellaisen ruhtinaan hallitessa, joka näytti voivan uhrata oman sydämensä tunteet valtioviisauden ja valtakunnan parhaaksi. Prinssi Oton ystävät olivat kadottaneet kaiken toivonsa; heidän puolueensa oli myöskin liian heikko voidakseen olla vaikuttavana. Se Niilo Ebbesenin urhean teon suuri ihailu, joka kuukausi sitten oli ollut yleinen niin ylhäisten kuin alhaisten joukossa, laimeni nyt huomattavasti, ja tämän kansan urhoon huomion täytyi väistyä tärkeämmältä näyttävien asioiden tieltä. Kansan kesken oli Ebbesenin nimi vielä kuitenkin rakastetumpi kuin kenenkään muun ruhtinaan. Se ritari, jonka käsi kaatoi kaljun kreivin, oli talonpojan mielestä maan merkittävin mies, ja niinpian kun kuultiin ruhtinaiden ja ylhäisten jättäneen hänet yksin, Geertin poikien uhatessa häntä kostonsodalla, virtasi suurin joukoin juutilaista talonpoikaisjoukkoa Brattingborgiin uhraamaan verensä ja henkensä Geertin murhaajan ja Tanskan vapauttajan puolustukseksi. Mutta ei ainoakaan ylempisäätyisistä yhtynyt häntä puolustamaan. Geertin murhaa sanottiin urhotyöksi ja uskaliaaksi aikeeksi, josta olisi maalle hyötyä; mutta nuoren kuninkaan puoluelaisten mielestä oli edullisinta maalle ja valtakunnalle, että tämä teko ja sen seuraukset katsottaisiin juutilaisen herrasmiehen ja Holstein-Rendsburgin kreivien väliseksi yksityiseksi riidaksi. Heidän mielestään tämä oli asia, jonka tuli kulkea omaa kulkuaan, ja jonka puolesta ei voinut saattaa kruunun eikä maan parasta vaaranalaiseksi.

Vaikka Lübeckin sopimuksen mukaan olikin tavallaan rauha maassa, nähtiin kuitenkin usein saksalaisia sotilasjoukkoja kulkevan edestakaisin Juutilaisten linnojen väliä, jotka osaksi olivat panttiherrojen käsissä, ja pian olikin taas Ebbesenin nimi kaikkien huulilla, kun kuultiin huhuiltavan hänen ominpäin taistelussa voittaneen Geertin pojat.

Juhannuspäivänä 24 päivänä kesäkuuta oli suuri kansanjoukko kokoontunut Viborgiin ja sen ympäristöön, kaikkialla vallitsi mitä iloisin ja rauhallisin mieliala. Kuningas Valdemar oli vastaanottanut säätyjen vahvistuksen Viborgin linnassa. Hän oli ilman vähintäkään vastaväitettä iloisesti hymyillen sinetillään vahvistanut lupauksensa ja luvannut säätyjen valtuutetuille kaiken minkä he vaativat. Ritari Bugge Haldista ynnä huomatuimmat juutilaiset ritarit ja papit olivat läsnä. He olivat kaikki vastaanottaneet mielisteleviä osoitteita uuden kuninkaan armollisuudesta sekä olivat ihastuneet hänen nerokkaihin lausuntoihinsa ja miellyttävään kohteliaisuuteensa. Hän oli samana päivänä julistanut lempeän armahdusjulistuksensa, ja suuri kruunausjuhla loppui juhlallisella Te Deumilla Viborgin tuomiokirkossa.

Kruunausjuhlallisuuksissa kuului kuitenkin etempänä seisovien talonpoikien joukosta usein tyytymättömiä ääniä, jotka olivat huutaneet prinssi Oton nimeä ja vaatineet häntä kuninkaaksi. Mutta suosiohuudot Valdemarille vaimensivat nämä äänet. Sieltä täältä talonpoikien joukosta oli myöskin kuultu huudettavan Ebbesenin nimeä, vaikkei kuitenkaan kukaan selvästi ilmaissut, mitä sillä tarkoitettiin. Kun nyt kuningas, piispa Svenin ja Stig Antinpojan välissä ja lukuisien tanskalaisten ja saksalaisten ritarien seuraamana, astui tuomiokirkosta nousten sen ulkopuolella ratsunsa selkään lähteäkseen heti tervehtimään kansaansa ympäri maan, tervehtivät lukuisat kansanjoukot häntä meluavin suosiohuudoin. Kuningas vastasi näihin tervehdyshuutoihin miellyttävän lempeästi, ja kaikkia näytti hurmaavan nuoren kauniin kuninkaan reipas olento. Mutta etäällä, kaupunginportin ulkopuolella, missä ei enää ollut tunkeilevia kansanjoukkoja, seisoi joukko vakavia talonpoikia, jotka enimmäkseen olivat asestettuja ja kahtavertaa lukuisampia kuin koko kuninkaan seurue. He ottivat myöskin lakit päästään kuninkaan ratsastaessa heidän ohitseen; mutta he eivät kajahuttaneet tervehdyshuutoja. He huusivat kaikki sitävastoin yhdellä äänellä: "Vapautta prinssi Otolle! Kuninkaallinen suoja Ebbesenille!"

Kuningas säpsähti, mutta tointui silmänräpäyksessä. Hän viittasi ystävällisesti talonpojille. Muutamat lähinnä seisovista heiluttivat silloin ilmassa hattujaan ja huusivat: "Eläköön kuningas!" mihin pian useimmat yhtyivät. Näiden tyytymättömien joukossa, jotka nyt tyynesti hajaantuivat, nähtiin kaksi ritaria täysissä varustuksissa, kypäränsilmikko avoinna. Ne olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard Lagmanson. Kumpikaan heistä ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Hän loi heihin terävän katseen ja pakoitti heidät omalla vastustamattomalla tavallaan hiljaiseen ja kylmään tervehdykseen. He olivat molemmat ratsain muutamien nuorukaisten seuraamina; mutta tuskin oli kuningas seurueineen ratsastanut heidän ohitseen, niin olivat nämä uskaliaat ritarit melkein yksin tiellä ja ratsastivat pois vastakkaiseen suuntaan.

* * * * *

Brattingborgissa sitävastoin vallitsi vakava mieliala. Voitettuaan useissa taisteluissa nuoret holsteinilaiset kreivit, oli Ebbesen palannut hyvin varustettuun linnaansa, mihin hän nyt oli ollut kolme viikkoa suljettuna raivoavan kreivi Henrikin piirittämänä. Piiritetyt olivat tehneet taajoja hyökkäyksiä, ja monta veristä ottelua oli taisteltu linnan ulkopuolella. Mutta näissä taisteluissa oli Ebbesen menettänyt paljon väkeä, ja hänen pieni, uskollinen joukkonsa oli supistunut niin vähäksi, että hänen täytyi tyytyä vain linnan puolustamiseen ja katkeroituneen vihollisen alituisten hyökkäysten torjumiseen. Kreivi Henrik oli kaikissa hyökkäyksissään osoittanut mitä hurjinta rohkeutta, mutta hänen nuorekas kiivautensa oli tehnyt vain taistelun hurjemmaksi, voimatta silti sotataidossa ja maltillisuudessa vetää vertoja tyynelle Ebbesenille. Geertin ylpeä poika kuohui suuttumuksesta, kärsittyään niin monta huomattavaa tappiota. Hänen veljensä Klaus oli nyt tullut hänen avukseen, mukanaan pari sataa miestä sekä useita piirityskoneita, joita Henrik hillittömässä kiihkossaan tähän asti oli ylenkatsonut. Linnaa piiritettiin nyt sotataidon sääntöjen mukaan, ja Brattingborgia uhkasi tuhoisa hävitys. Sillaikaa Sven Tröst ja Folgvard ratsastivat tyytymättöminä Viborgin kruunausjuhlilta, missä vain uuden kuninkaan paljas näkeminen näytti saaneen kansan unohtamaan kaiken muun.

Eräänä iltana, kun Ebbesen syvään huoaten astui alas piiritetyn linnansa valleilta ja vakavissa mietteissä astui salakammioonsa, huomasi hän kaksi avointa kirjettä pöydällään. Toinen oli jäljennös siitä kirjeestä, jossa piispa Sven oli tarjonnut Tanskan kruunua prinssi Valdemarille, ja missä Ebbesenin nimi oli ensimäisenä uskollisten tanskalaisten joukossa. Toinen oli Spandaussa ja Lübeckissä tehtyjen sopimusten jäljennös, missä kuningas oli sitoutunut olemaan kaikkien niitten vihollinen, jotka, olivat ottaneet osaa Geertin murhaan. Tämän viimeisen asiapaperin ynnä intohimoisen uhkakirjeen oli kreivi Henrik lähettänyt hänelle. "Hm!" mutisi Ebbesen katkerasti hymyillen ja kääri kokoon nämä huomattavat kirjeet. "Tämä todiste meidän aikakautemme hengestä on säilytettävä jälkimaailmalle. Tämä aarre kaivetaan kerran Brattingborgin raunioista." Hän piiloitti paperin erään suuren pilarin sala-aukkoon. Nyt hän kuuli vaimonsa laulavan lapsille tavallisella, tyynellä tavallaan, ja hänen järkkymätön uskonsa oikeuden ja hyvän asian voittoon antoi hänelle takaisin sen mielenrauhan; jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Kun hän nyt kääntyi, näki hän oven linnan maanalaiseen käytävään olevan auki, ja hänen edessään hämärässä huoneessa seisoi pitkä naisolento, jonka likaisen päähineen alta näkyivät hurjasti säkenöivät silmät ja musta, tuuhea parta.

"Gondulin henget tahtovat pelastaa teidät, herra!" kuului Mustan Svenin ääni, ja valepukuisen metsästäjän hypähtäessä ilosta lehahtivat hameet hänelle korviin asti.

"Hm, hullu Volle!" huudahti totinen linnanherra hämmästyneenä ja astui askeleen taapäin. "Väisty minusta pakanallisine henkinesi! Minä uskon heihin yhtä vähän kuin ilmaan ja tuuleen — ja ihmisapuun."

"Silloin te olette minuakin taikauskoisempi", keskeytti Volle hänet. "Kuka muu voisikaan ihmisiä auttaa kuin elämän voimakkaat henget lihassa ja veressä sekä mahtava teräs?"

"Jumalan ovat henki ja voima", sanoi Ebbesen, "mutta minä en luota siihen kansaan, jonka Vanhurskauden henki on hylännyt. Jos Tanskan kansa, sen piispat ja kuningas, sekä kaikki maailman mahtavat ovat hylänneet minut lainsuojattomana pahantekijänä, silloin tahdon jättäytyä Jumalan käsiin ja kuolla. Huomenna minä tahdon miekka kädessä kaatua linnani viimeiselle kivelle vapaana kristittynä ritarina. Mutta sinun henkiesi ja paholaistesi pelastuksesta minä en välitä."

"Eikö silloinkaan, ankara herra, jos he tulevat rehellisinä, tanskalaisina miehinä teidän oman reippaan sisarenpoikanne johdolla?"

"Se on toinen asia, Volle. Elä vain käytä omituista puhetapaasi. Sillä sinä saat minun epäilemään rehellisintäkin apuasi. Mitä aikomuksia on minun rehellisellä Sven Tröstilläni?"

"Hän on ritari Folgvardin kanssa koonnut joukon uljaita poikia, jotka haluavat mennä kuolemaan teidän puolestanne, he ovat täältä puolen peninkulman päässä metsässä. Jos te keskiyöllä uskallatte tehdä hyökkäyksen, niin he ryntäävät vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja antavat teille hyvän juutilaisen avustuksen."

"Hyvä! Se on rehellinen asia", huudahti Ebbesen. "Jos voit saada heille sanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik vastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi Brattingborg muutoin ollut raunioina."

"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas herra", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. "Jos olen lukenut oikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa muuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa — ja katsokaa, herra, se on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton meidän käsistämme." Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan, jonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian kuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi [palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä ottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.

"Mikä tämä on?" huudahti Ebbesen ihmeissään. "Geertin miekka ja kuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?"

"Rauta-Henrikin leiristä — hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa kun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa, herra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette halveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin koska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa käsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen kalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi Henrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän nousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en halua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun, aivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja tuijotti meihin kuutamossa."

"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä minun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?"

"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte elää tai kuolla", vastasi Volle kiukkuisesti. "Mutta minä luulin kuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin paljasta haukkumista."

"Sinä olet oikeassa — tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle", vastasi Ebbesen ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet oman henkesi uhalla tahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta ja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle", lisäsi hän ankaran vakavasti, "jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean veriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän päänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin antanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun tavarasi."

"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra", vastasi Volle. "Sillä minä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin etten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä jätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin, ennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä, jotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän maailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen sotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja minua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista. Mutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä aavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen keittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas ja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa —"

"Saatana!" huudahti Ebbesen kiivaasti. "Tahdotko saastuttaa minun ritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit tienneuvoja sinä suurena yönä? — Mutta kuule, Volle", lisäsi hän tyynemmin, "sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta sinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä kristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet tullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat viholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin tapaamme."

"Oikein, ankara herra", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti hymyillen olkapäitään. "En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne ja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten yksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan, silloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran teidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä. Hengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua, herra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille elämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se on teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle. Heti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte hyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja kirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun." Sen sanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.

Ebbesen seisoi kauan ääneti ja mietteissään, kreivi Geertin suuri miekka ja madonnankuva kädessään. Hän kohotti tuon kuuluisan sotapäällikön miekan, jota vielä hiljan koko Tanska oli vapissut. "Hm!" sanoi hän itsekseen. "Mitä tekemistä on valloittajan rautavaltikalla sen kädessä, joka taistelee vapauden puolesta?" Hän heitti Geertin miekan pöydälle ja asetti Mariankuvan sen päälle. Sanottuaan pari sanaa linnanvoudille poistui hän vaimonsa luo lastenkamariin. Jos joku olisi nähnyt Ebbesenin täällä, pari tuntia ennen uutta, veristä yötaistelua, joka häntä odotti, niin hän olisi luullut hänen linnaansa rauhan hiljaiseksi asunnoksi, sillaikaa kun Brattingborgin sotilaat teroittivat tylsistyneitä miekkojansa, ja linnanherran käskystä tehtiin mitä vakavimpia valmistuksia vaarallista öistä retkeä varten.

* * * * *

Kreivi Henrikin leirissä Brattingborgin muurien ulkopuolella oli nyt aivan hiljaista. Kaikki oli valmiina ratkaisevaan rynnäkköön, joka alettaisiin aamun sarastaessa. Piirityskoneita johtavat uupuneet sotilaat lepäsivät nyt sikeässä unessa, saadakseen voimia siihen taisteluun, joka tekisi seuraavan päivän merkkipäiväksi. Kreivi Henrik oli itse paneutunut maata telttaansa; mutta hänen levoton mielensä esti hänen saamasta unesta kiinni. Hänen verikostomiekkansa ja ruhtinassukunsa palladiumin rohkea ryöstö, joka oli tehty viime yönä, oli koko päivän täyttänyt hänen mielensä suuttumuksella ja levottomuudella. Hän makasi nyt telttavuoteellaan, avoimin silmin hiljaisessa kesäyössä, palavasti ikävöiden aamua ja koston hetkeä. Vahtituli paloi teltan ulkopuolella, ja kaksi vartiosotilasta kuiskaili huolestuneesti kirotusta noituudesta, joka viime yönä oli noitunut uneen heidän toverinsa ja vienyt heidät onnettomuuteen.

"Se oli paholainen itse", kuiskasi toinen. "Ilman saatanan apua eivät tanskalaiset ikinä olisi voineet saada valtaansa meidän suurta kreiviämme."

"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi hänen toverinsa. "Tietäähän jokainen Ebbesenin lupautuneen paholaiselle. Onhan moni nähnyt hänet ilmielävänä hänen vieressään. Niinkauvan kuin tuota sopimusta kestää, emme saa hänestä selvää. Meillä ei ole muuta odotettavaa kuin verisiä otsia joka kerralla."

"Mutta, jos sopimus loppuisi huomenna", huomautti ensimäinen. "Ja, koska hän nyt kerran on satimessa, niin eipä hän taida päästä siitä edes paholaisen voimalla."

"Saatpas nähdä, niin lyhyemmälle korrelle tässä vielä jäädään", kuiskasi toinen. "Kaakottakoot meidän nuoret kreivimme miten uljaasti tahansa, niin saavat he kuitenkin syödä monta mitallista suolaa, ennenkuin he tulevat yhtä viisaiksi ja voimakkaiksi kuin heidän isänsä oli. Ja nyt on meidän pyhän neitsyen kuvamme Izehoesta paholaisen hallussa, ja ilman sitä ei meidän vanha Geertimme saanut ainoatakaan voittoa tanskalaisista. Olisipa hänellä vain ollut kuva mukanaan tuona kirottuna huhtikuun yönä Randersissa, niin ei tuo juutilainen saatana olisi saanut ainoatakaan hiusta kärvennetyksi hänen päästään."

"No niin, mitäpä siitä, ei ainakaan hänen päässään olisi ollut paljon kärventämistä", sanoi ensimäinen sotilas puoleksi ivaten. "Mutta elkäämme puhuko liian ääneen, toveri. Jos Rauta-Henrik kuulee meidän puheemme, voi hän pian antaa meidänkin päämme tirkistellä tähtiin noiden viimeöisten unikekojen kanssa."

Kreivi Henrik oli kuullut muutaman sanan vartijoiden keskustelusta teltan ulkopuolella ja oli hypähtänyt katkeroituneena ylös vuoteeltaan. Hän näytti olevan aikeessa antaa ajattelemattoman käskyn, mutta tyyntyi ja antoi polttavan päänsä vaipua takaisin telttavuoteelle. "Hm, raudan, jota ei kukaan taivuta, täytyy olla kylmän", mutisi hän keskiyön aikaan hän vaipui uneen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt sulkea terävät silmänsä, kun jo etäinen rummunpärinä ja vartijain huudot herättivät hänet: "Vihollinen, herra kreivi, vihollinen! — Randersin rummut!"

Kreivi Henrik hypähti täysissä varustuksissa vuoteeltaan ja kiirehti ulos päällikönteltastaan. Katkeroituneena hän komensi sotilaansa aseisiin, rummunpärinän ja etuvartijoiden huutojen alati kasvaessa. Ennenkuin tiedettiin, missä vihollinen oli, ja ennenkuin kreivi Henrik ja hänen veljensä olivat ehtineet koota uniset sotilaansa, nähtiin järvenrannalla olevat piirityskoneet ilmitulessa, ja niitä vartioiva miehistö, pakeni pelon lamauttamana leiriin. Kreivi Henrik heittäytyi sotaratsunsa selkään ja oli juuri jakanut tärkeitä käskyjä leirin puolustamiseksi, kun samassa pakeneva etuvartija hänen suureksi hämmästyksekseen toi hänelle hänen isänsä pitkän miekan sekä kuuluisan madonnankuvan.

"Ritari Ebbeseniltä, herra kreivi!" sanoi vapiseva sotilas. "Minä jouduin ensimäisenä hänen käsiinsä järven rannalla. Mutta hän päästi minut vapaaksi ja käski minun viemään nämä teille. Hän käski minun sanomaan teille ottavansa tänään teräshansikalla teidän valveilla ollessanne sen, minkä hänen palvelijansa otti varastamalla teiltä teidän nukkuessanne. Mutta paetkaa, herra, paetkaa! Täällä on paholaisella sormensa pelissä. Täällä on vihollisia sekä edessä että takana ja jokapuolella! — Kuulkaa, kuulkaa!"

Kreivi Henrik oli ripustanut kultakäädyn kaulaansa ja miekan vyölleen sanaakaan sanomatta, hänen silmäillessään kotkankatseellaan pimeää leiriä, minne vihollisen rummut ja torvet kuuluivat jokapuolelta aseiden helistessä ja eläköön huutojen kaikuessa. Nyt hänen kostoasäihkyvät silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli tuonut hänelle kalliit aarteet, ja joka nyt uhkaavasta vaarasta huolimatta näytti odottavan palkintoa. "Se, joka ensimäisenä pakenee ja antautuu vangiksi minun leirissäni, on kuoleman oma!" huusi nyt raudankova Henrik, ja hän paljasti huotrasta isänsä taistelumiekan. "Sinä pelkuri, oletko pelästyksessäsi unohtanut tämän minun käskyni?" Näin sanoen hän halkaisi pelästyneen pakolaisen otsan ja ratsasti eteenpäin hänen ruumiinsa yli. "Asettukaa kaareen, miehet!" käski hän ankarasti ja korotti malminkirkkaan äänensä. "Se joka minun luvattani väistää askeleenkaan, kuolkoon heti paikalla."

"Kaaririntamaan!" kaikui päälliköltä päällikölle. Mutta ennenkuin komennettu rintama oli ehditty muodostella, murtautui vihollinen sisään molemmilta puolin pelästyneiden sotilasjoukkojen kimppuun, ja heidän ympärillään oli leiri tulessa. Kreivi Henrik itse ja hänen veljensä olivat muutamassa silmänräpäyksessä niin omien sotilaidensa saartamina, etteivät he pillastuneine ratsuineen päässeet eteen eikä taaksepäin. He koettivat turhaan huutaen ja uhaten saada meluavia joukkoja järjestymään, jotka tunkeutuivat epäjärjestyneinä toisiaan vasten, estäen toisiaan puolustautumasta. Pikainen peräytyminen oli ainoa pelastus. Mutta he olivat jo ehtineet kärsiä suuren tappion, ennenkuin kreivi Klaus sai taivutetuksi hurjistuneen veljensä pelastamaan itsensä ja sotajoukkonsa antamalla hänelle niin tuskallisen käskyn: "Takaisin!" Viimeinkin kuultiin nämä sanat kreivi Henrikin vaahtoavilta huulilta; mutta palaaminen oli nyt melkein mahdoton. Ebbesen tunkeutui järvenpuolelta päättäväisesti ja voimakkaasti suljetussa taistelurintamassa, sillaikaa kun Sven Tröst ja ritari Folgvard juutilaisine talonpoikaisjoukkoineen piirittivät palavan leirin, levittäen kauhua ja kuolemaa taapäintungettuihin sotilasjoukkoihin. Oli melkein aamu, kun viimeinkin nuorten kreivien ja heidän aatelisten seuralaistensa onnistui pelastautua lyöttäytymällä heikoimman talonpoikaisjoukon läpi, ja nyt seurasi heidän joukkonsa jäännös herrojansa.

Auringon noustessa Brattingborgjärven takaa, kohtasivat Ebbesen ja Sven Tröst voitettujen leiripaikalla ja syleilivät iloisina toisiansa. Ei näkynyt enää ainoaakaan elävää vihollista, ja Brattingborg oli pelastettu. Myöskin ritari Folgvard ojensi Ebbesenille kätensä, ja toivottaessaan onnea loisti hänen kalpeilta, synkkämielisiltä kasvoiltaan hiljainen ilo. Mutta Musta Sven juoksi iloisesti palavien telttojen välissä ryöstäen rikkaitten holsteinilaisten ritarien ruumiita ja lauloi hurjaa kiitoslaulua Gondulin hengille.

"Sammuttakaa tuli! Huolehtikaa haavoitetuista!" käski Ebbesen. "Saalis otetaan talteen ja jaetaan. Puolet on sotaväen, puolet maan herran."

"Kuninkaanko?" huudahti Sven Tröst. "Mitä ajattelette, eno? Onhan hän sovussa meidän vihollistemme kanssa, mutta uhkaa teitä perikadolla!"

"Siitä huolimatta hän on kuitenkin meidän hallitsijamme", vastasi Ebbesen. "Vain kruunun ja Tanskan nimessä olen tarttunut miekkaan."

Heti kun tärkeimmät tehtävät oli suoritettu, ja joukko ratsumiehiä oli lähetetty pakenevan vihollisen jälkeen, ratsasti Ebbesen miehestä mieheen talonpoikaisjoukkojen! rintamalla, ja ojensi kaikille sotamiehille kätensä kiitokseksi heidän uljuudestaan ja rakkaudestaan. Minne hän vain tuli, heilutettiin hattuja ja myssyjä ilmassa kovaäänisesti eläköötä huutaen.

"Kuule, isä Ebbesen", huusi reipas talonpoikaisrenki, joka ratsasti esiin ikäänkuin koko joukon puheenjohtajana, "me kulemme nyt koko kesän teidän mukananne, minne te vain tahdotte meidät viedä. Niinkauan kuin on yksikään vihollinen maassa, emme me tottele ketään muuta kuin teitä, vaikka meidät kaikki hirtettäisiinkin senvuoksi. Sen me olemme kaikki luvanneet ja vannoneet yhtenä miehenä pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten kautta."

Tätä puhetta seurasi vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon äänekäs ja yksimielinen suostumushuuto.

"Kiitos, lapset, kiitos maan ja kruunun nimessä!" vastasi Ebbesen. "Minä vien teidät rehellisesti Tanskaan vihollisia vastaan, niinkauvan kuin Jumala suo minulle siihen voimia ja terveyttä, minkä kiitoksen sitten siitä saanemmekin."

Nyt pidettiin runsaskätisesti huolta sotilasten ravitsemisesta, ja Brattingborgin linnaan päästettiin niin monta, kuin sinne vain mahtui. Muut leiriytyivät niihin vihollisten telttoihin, jotka olivat pelastuneet, ja koko päivän kaikui ilmassa laulua ja ilohuutoja.

Sven Tröstiltä ja ritari Folgvardilta sai Ebbesen nyt kuulla kaiken mitä he tiesivät uudesta kuninkaasta ja hänen luonteenominaisuuksistaan. Sven Tröstin kertomus oli vähiten toivorikas, ja Ebbesen tuli aivan alakuloiseksi. "Uljaat, rehelliset ystäväni", sanoi hän kuitenkin tyynesti. "Jumalan ja pyhän Knuutin nimessä tahdomme me kuitenkin tehdä minkä voimme maan vapauttamiseksi ja Tanskan valtaistuimen turvaamiseksi, välittämättä siitä mitä ruhtinaat ja ylhäiset herrat voisivat kutsua oikeaksi tai vääräksi. Minä en ole milloinkaan ymmärtänyt hienoa valtioviisautta; mutta minä tiedän olevan rehellistä uhrata henkensä ja verensä isänmaan puolesta, ja siitä minä puolustaudun Jumalan ja Tanskan kansan edessä nyt ja ijankaikkisesti. Ne, jotka kantavat aseita maan vihollisia vastaan, ovat varmasti sen poikia, nauttikoot sitten lainsuojaa ja hallitsijansa suosiota tai ei."

Tämä päivä oli Brattingborgin linnassa rauhan päivä, ja siellä vietettiin voitonjuhla, jossa Ebbesen oli niin iloinen ja tyytyväinen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä sellaisena sitten Geertin kukistumisen. Hänen lempeä, hiljainen vaimonsa täytti hänelle ja hänen ystävilleen juhlapikarin, ja vapautetun Brattingborgin ympäriltä kaikuivat juutilaisten talonpoikien riemu- ja eläköönhuudot Ebbesenille heidän ja Tanskan parhaana ystävänä ja isänä. Sven Tröst unohti sinä päivänä raskaan sydänsurunsa, ja ilon kipinä kimmelsi myöskin ritari Folgvardin tummissa, tulisissa silmissä. Tämä oli Brattingborgin ihanimpia ja onnellisimpia päiviä.