NELJÄS LUKU.

Kun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin ikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa käsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen hiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen toista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä osanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon ja lapsiin ja hän nousi ylös. "Jumala siunatkoon sinua, rakkahin ystävä!" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi vierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä ja ystävällisinä aamuauringossa. "Sinä tuot minuun jälleen elämän ja voiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa." Hän tarttui vaimonsa käteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan. "Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle selkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut perin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän ottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani. Minä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne istumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on kasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä näen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie lapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken." Hän suuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa heidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.

"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?" jatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. "Katso minua suoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten minä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä maailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin tärkeään sorretun isänmaamme puolesta?"

"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he vaikka kuinka viisaita tai hurskaita", vastasi uljas talon rouva luottavaisella tyyneydellä. "Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas taivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi oikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja petturina."

"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja ylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei hyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä voisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut itseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun miehen —"

"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta", kysyi kalpea rouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta ja vakaumusta.

"Niin, sitä minä tahdoin", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen häneen tarkasti. "Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut viime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan edessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden ikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui kuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta huuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi vahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini — sano minulle, luuletko sinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?"

"Varmasti minä uskon sen!" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla äänellä. "Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran nimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi."

"Hyvä vaimoni, silloin minä en epäile. Jumala sinua varjelkoon!"

Näin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta nyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen. Pian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi hyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti Haldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä suuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa vastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista linnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden huudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata talon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä rukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä miekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin vieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla veden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen rouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin omissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa mietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja kuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle tai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen ulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä intohimoista sieluntuskaa.

"Vihollinen on hajoittanut voimansa", sanoi hän. "Kreivi itse etenee Randersiin reippaine ratsumiehineen. Lähes neljätuhatta miestä seuraa häntä."

"Randersiinko", tarttui ritari Niilo puheeseen ilosta huudahtaen ja nousten pystyyn. "Onko hän unohtanut? Hm, vai niin!" lisäsi hän. "Jos hän tahtoo olla meidän kohtalomme herra, niin täytyy kai hänen osoittaa meille, että hän saattaa uhmata omaansa. Hyvä! Koska saatan minä olla Randersissa?"

"Ennenkuin aurinko nousee, herra eno. Missä hän kulkee, siellä palavat kylät hänen takanaan. Minä näin kaikkialla vain hävitystä ja ryöstöä."

"Ja missä on muu pyövelijoukko?"

"Se ryöstää ja polttaa Koldingin ja Riiben välillä. Jos se jatkaa sillä lailla kolme päivää, niin on puolet maata autiona. Ettekö siis tiedä mitään pelastusta?"

"Kyllä, Jumalan avulla yhden. Mutta mene nyt levolle sisarenpoikani, sen sinä tarvitset. Huomenna saatan minä sanoa sinulle ehkä enemmän."

Sven Tröst katsoi vakavaa enoansa tutkivasti, ja hänen silmistään loisti hurja, kuluttava tuli. "Ainoastaan sana, ennenkuin eroamme tänä iltana, jalo eno. Jos te voitte käyttää minun vähäistä henkeäni yritykseenne, niin säästäkää omanne. Teillä on vaimo ja lapset ja onnellinen elämä kadotettavana. Minulla ei ole mitään voitettavaa eikä kadotettavaa tässä maailmassa."

"Hm, nuori ystäväni", vastasi ritari Niilo, luoden häneen ankaran tarkkaavaisen katseen, "oletko sinä sellainen mies? Sellaisesta epätoivoisesta sankarillisuudesta minä en paljoakaan välitä. Kiitos muuten tarjouksestasi, poikani! Mutta mene nyt ja pane maata. Eläkä koskaan kuvittele mielessäsi, että saa suuriakaan aikaan elämällä, jota ei enää itse kunnioita."

Sen sanottuaan hän kääntyi pois, mutta Sven Tröst tarttui melkein suonenvedontapaisella kiivaudella hänen käteensä. "Niilo eno, halveksitteko te minua kiivaan mieleni ja sen hullutuksen vuoksi, jonka te kyllä olette huomannut?" kysyi hän melkein tukahtuneella äänellä.

"Jos sinä annat arvoa minun kunnioitukselleni", vastasi hänen totinen sukulaisensa ankarasti, mutta tyynesti, "niin näytä minulle, että sinussa on voimakkaampi elämä, jota ei vaihteleva lapsen mieli saata puhaltaa sammuksiin, ja että sinä et ole kurja myyrän sielu, joka on onneton oman maahanpoljetun tunturikyyhkyn tähden, sillä aikaa kun koko maa on menehtymäisillään."

Sven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut; mutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen ylpeytensä. "En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista ylimielisyyttä." huudahti hän kiivaasti. "Te olette ollut minun epäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön antaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei teidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että minulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän teillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä maailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja tahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua. Sen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne, ritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä." Näin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla, että parvekesalissa kaikui.

"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle", sanoi ritari Niilo. "Se saattoi olla tarpeen." Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.

Tiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen sielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. "Randersiin", toisti hän muutamia kertoja, "aivan niin! Randersin kirkonkelloilla on minusta aina ollut ihana kaiku." Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä vaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut miehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään huonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla, tyynillä silmillään. "Hetki lähestyy", sanoi hän ääneen painokkaasti. "Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen minulle jo vuosi sitten unessa."

Ritari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta kiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.

* * * * *

Keskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista kookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin aavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi olennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi olennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi siihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja mistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli sama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut liikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen mustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta. Salaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen. Aamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.

"Minä tiedän sen", vastasi ritari, "sinä olet vartijoinut kuin akka! Se oli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin." Vartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan suorittamaan.

"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä", lisäsi linnanherra lempeämmin. "Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata minua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois nukkumaan. Jääköön se asia siihen."

Kun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri joukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän johtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan sinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta. Ritari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli antanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli suurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea, joista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi Comitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin. Ennenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä selon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä latinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin omalla käsialalla. "Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä, pohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle Brattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä" — niin alkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka ei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti rankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia ystäviä — kirjoitti hän edelleen — mutta hän piti ritari Niiloa kunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja pikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi häntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin Randersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran ja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi neuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla käskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi valtakunnakseen.

Ritari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. "Hänen valtakuntansako?" jatkoi hän nyrkkiään puiden. "Se häpeämätön. Tahtooko hän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä pahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa olemassa kaikkien herrojen Herra."

Kappalainen oli seisonut hetken aikaa odottamassa linnan herran käskyä. "Katso tässä, hurskas isä!" sanoi nyt ritari Niilo ottaen kirjeen ylös. "Minä olen itse ottanut siitä selvän. Mutta anna minun kerta vielä kuulla suuria sanoja; ne ovat suuremmoisia."

Kappalainen luki kirjeen, ja ritari Niilo polkaisi lattiaa joka kerta, kun ylimieliset sanat toistettiin, jotka niin suuressa määrin olivat häntä suututtaneet.

"Ette suinkaan usko hänen turvakirjaansa, jalo herra?" kysyi kappalainen. "Se on varmaankin petollinen ansa, jotta hän saisi teidät käsiinsä."

"Hän ei saa luulla minua pelkuriksi", sanoi ritari Niilo ylpeästi. "Hm, mielellään tahtoisin minä nähdä hänet kuitenkin tänään ja vielä kaikkien nähden. Hänen turvakirjansa ei olisi koskaan saattanut tulla sopivampaan aikaan, vaikka hän ei pitäisikään lupaustaan. Minä en matkusta turvattomana."

Linnanherran käskystä satuloitiin hänen hevosensa, ja hänen tavanmukainen saattueensa odotteli pian asestettuna linnan pihalla. Sven Tröst tuli nyt tuoden hänen haarniskansa. Aseenkantaja tervehti ja puki panssarin hänen päälleen sanaakaan sanomatta.

"Oletko vihainen vielä eilisestä, huimapää?" kysyi eno häneltä ystävällisesti, tarkkaavasti katsahtaen sisarenpoikansa totisia kasvoja.

"Saanko minä seurata teitä tänään verivihollistenne luo?" kysyi aseenkantaja. "Vai pidättekö minua sopivana ainoastaan naisten hommiin, teidän varustustanne kiinnittämään. Se on ehkä viimeinen kerta."

"Sinä jäät tänne linnaa vartioimaan, jos tahdot palvella minua kauemmin. Minulla on kylliksi palvelijoita mukanani tämän päivän vieraskäyntiä varten. Jollen minä ole huomenna ennen auringon laskua kotona, tahdon sinulle uskoa sen miehuudentyön, jota minä seitsemänä vuonna olen ajatellut. Ymmärrätkö minua? Se on minun paras perintöni."

"Hyvä, Niilo eno, minä ymmärrän teidät", vastasi aseenkantaja ylpeästi, "mutta te ette ymmärrä minua. Tahdotteko siirtää ankaran tuomionne toistaiseksi, vaikka ette hyväksyisikään minun menettelyäni?"

"Se kai minun täytynee tehdä, koska sinä niin tahdot, huimapää. Et sinä minua kuitenkaan petä, miten vihainen lienetkään — mutta elä tee tyhmyyksiä, Sven Tröst!"

Nyt avautui naistuvan ovi, ja vakava talonrouva seisoi ovessa pienine lapsineen.

"Jumala siunatkoon teitä", huudahti ritari Niilo mennen avosylin heitä vastaan. Mutta hän antoi käsiensä vaipua alas ja viittasi vaimoansa lempeästi poistumaan. "Jos Jumala tahtoo, näen minä teidät pian. Mutta ei mitään hyvästijättöjä nyt. Tänään on tuskin elämä kysymyksessä — mutta kunnia!"

Hänen vaimonsa oli kalpea, mutta hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui hiljaa lasten kanssa lukiten oven perässään. Vähän sen jälkeen ratsasti ritari Niilo kolmenkymmenen palvelijan seurassa vieraan johtajan sivulla, jonka kolme kertaa lukuisampi ratsujoukko ympäröi ritarin ja hänen seurueensa, aivan kuin he olisivat olleet vankeja. Saattojoukko ei vienyt heitä Randersin kaupunkiin, vaan Randersin vuonon pohjoispuolelle, minne oli pystytetty useimpia telttoja ja missä kreivi Gerhard sinä päivänä harjoitteli ratsujoukkoaan.

"Vai niin", mutisi ritari Niilo. "Täälläkö me siis tapaamme toisemme tänään? Hänen hetkensä ei ole vielä tullut, — ja toivonpa, ettei minunkaan hetkeni vielä ole lyönyt."

Niinpian kun kreivi näki Brattingborgin totisen ritarin saapuvan, ratsasti hän vastaan. Huomattava keskustelu, joka heidän välillään sukeusi ja sitä seuraava teko, ovat usein kaikuneet kansanlauluna tanskalaisten miesten ja naisten huulilta. Ritari Niilo Brattingborgilaista kutsuttiin kansanlaulussa aina Niilo Ebbeseniksi Norrerista, ja mahtavaa Rendsburgin kreivi Gerhardia nimitti tanskalainen rahvas aina kreivi Geertiksi, tai pilkkanimellä "kaljupää kreiviksi". Heidän tärkeässä kohtauksessaan ei puuttunut innokkaita todistajia Randersin tarkkaavaisten asukasten joukosta, jotka olivat saapuneet katsomaan sotajoukon katsastusta.

Nils-herra ja kreivi käteltyään he sitten keskusteli

sanotaan kansanlaulussa —

vaan tuskin laski he leikkiäkään, hymy tuskin huulilla oli.

Huolimatta heidän personallisesta vihollisuudestaan, näytti kreivi kuitenkin alussa olevan sovinnollisella mielellä; hän toivotti ritarin tervetulleeksi ja kohteli häntä kuten maan vaikutusvaltaisinta miestä, joka ei vielä ollut ottanut osaa kapinaan ja jonka saattoi luulla haluavan mahtavan valtiaan sopua ja ystävyyttä. Kreivi kyseli kansan toiveita ja mielenlaatua. Sangen alentuvasti hän tiedusteli Ebbesenin sukulaisten ja vaimon vointia, sekä kysyi tältä vihdoin tahtoisiko hän nyt sotia hänen puolellaan, vai halusiko hän rauhaa.

Ritari Niilo ei laskeutunut hevosensa selästä ja vastasi tyynesti, mutta hillityn kiivaasti: "Herra, mieliala Pohjois-Jyllannissa on sellainen, että jokainen mies on rohkealla mielellä. Kiitos armollisesta tiedustelusta, ystävieni ja sukulaisteni voinnista", lisäsi hän kylmän kohteliaalla äänellä, mutta kaksimielinen ilme kasvoillaan. "He seisovat teidän armonne palveluksessa miekka kädessä, minä hetkenä te vain itse haluatte."

"Te olette kummallinen mies, ritari Niilo, ja hurskas sen lisäksi", vastasi kreivi samalla äänellä. "Voisi sanoa, että missä ette voi tavata vihollista oikealla tiellä, siellä te ratsastatte kaukaa ympäri. Mutta kuinka monta miestä voitte asettaa palvelukseeni?"

"Niiden lukua minä en niin tarkkaan tiedä, herra kreivi. Mutta he ovat kaikki uskollisia juutilaisia ja he seuraavat minua aina halukkaasti, kun minä vien heidät — heidän vihollistaan vastaan. Ainoastaan kolmekymmentä on minulla tänään mukanani; mutta eivät he, enkä minäkään katso lukumäärään."

"Niin harvoihin minä en joka päivä tyydykään", huomautti kreivi tuimasti katsoen. "Eilenhän olitte ritari Buggen luona mukananne sata panssaroitua ratsumiestä?"

"Se asemies tai ritari, joka kertoi tuon teille, on valehdellut. Yli puolta sataa ei niitä ollut, siitä voin minä vastata vakoilijallenne hyvällä miekallani, jos häntä haluttaa."

"Elkäämme puhuko siitä", keskeytti hänet kreivi kylmästi. "Tahdotteko nyt ratsastaa hyvän ystävänne herra Buggen luo Haldiin ja kysyä, tahtooko hän pysyä uskollisuudenvalassaan?"

"Kyllä, herra kreivi, kunhan ensin tunnemme teidän mielipiteenne täydellisesti."

"Herra Buggen mielipiteen te kai kuitenkin tunnette?" kysyi kreivi katsoen häneen ivallisesti. "Se suuripuheinen narri ja hänen ystävänsä ovat aikoja sitten rikkoneet välinsä minun kanssani — sen te tiesitte kai jo ennen eilistä päivää? Yhden heistä näen minä etumaisena teidän joukossanne. Minä näen useampia asemiehiä teidän joukossanne, jotka ovat ilman lupaa karanneet minun palveluksestani. Jos te nyt aiotte seurata Bugge herran neuvoa, niin saattepa täydellisesti oppia tuntemaan, mikä on minun mielipiteeni ja kuinka teille kaikille on käyvä."

"Herra Bugge hoitaa itsensä", vastasi ritari Niilo peittelemätön harmi katseessaan ja ilmeissään, "mutta asemiehistäni vastaan minä. Ne juutilaiset, joilta te olette kieltänyt eron, ovat ottaneet sen itse. Vanha tapa Tanskassa on, että vapaa tanskalainen asemies, joka ei tahdo palvella enempää, ottaa eron minä hetkenä vain haluaa. Ei kukaan ole sidottu toiseen, lukuunottamatta aviosäätyä ja munkkia."

"Mutta meillä on toinen tapa", vastasi kreivi ratsastaen ylpeänä lähemmäksi, kuitenkaan muuttamatta ilmettäkään kivikylmillä kasvoillaan. "Sen palvelijan, joka pettää herransa, me hirtämme, emmekä kauan etsikään hirsipuuta. Minä olen nyt tarpeeksi kuullut teidän mieltänne, ritari Niilo. Nyt täytyy teidän kursailematta kuulla minun mielipiteeni. Jollette te kolmen vuorokauden kuluessa pakene Tanskasta, annan minä hirttää teidät kapinoitsijana." Hän vaikeni ja katsoi hirvittävää muutosta, joka tapahtui hänen verivihollisensa päättäväisissä piirteissä. "Olette tulleet tänne tänään turvakirjan nojalla", jatkoi hän ja vetäytyi askeleen taapäin; "kaikessa turvallisuudessa voitte siis ratsastaa täältä. Mutta jollen minä olisi antanut ruhtinaallista sanaani, saisitte totisesti tietää muuta."

"Jos te tahdotte rikkoa sananne, niin se on oma asianne", vastasi ritari Niilo käsi miekankahvallaan, ja hänen katseensa olisi saattanut pelästyttää kaikkein rohkeimmankin. "Mutta te tulette katumaan sitä. Härkiä te voitte hirtättää korpeille ja kotkille, mutta ette vapaasyntyistä tanskalaista ritaria", jatkoi hän. "Ennenkuin minä karkaan Tanskasta ja jätän vaimoni ja lapseni, vääntelette te rautakätenne veriin, siksi että kreivi Gerhardin silmät koskaan näkivät Niilo Ebbesenin."

"Ratsastakaa nyt vain pois! ritari Niilo", huudahti kreivi korkealla äänellä, ja hänen viittauksestaan ympäröivät kaikki henkivartijat hänet. "Minä en tahdo sanaakaan enää kuulla suuripuheisesta suustanne. Jos tahdotte elävänä päästä täältä, niin kiiruhtakaa, muuten annan minä pyövelin musertaa teidän selkärankanne, niin totta kuin minulla on siihen oikeus ja valta."

"Ei kukaan ole nähnyt minua niin pelkurina, että minä vapisisin väkivallan tekijän pyöveleitä", vastasi ritari Niilo katsoen tyynesti kreiviä ja hänen uhkaavaa vartiojoukkoansa. "Minä olen yhtä vähän teidän alamaisenne, kuin Tanska on teidän valtakuntanne. Kuulkaa nyt sana hyvästiksi, kreivi Gerhard. Katsokaa, että varotte itseänne, sillä tästä hetkestä saakka on elämä ja kuolema kysymyksessä, missä vaan tapaamme toisemme, vaikkapa Herran alttarin edessä."

"Hyvä!" sanoi kreivi ja nyökkäsi. "Siksi kunnes aurinko laskee huomenna, saatte te olla turvassa ja rauhassa, niinkuin minä olen luvannut, mutta ei hetkeäkään enempää. Koska sitten kohtaamme, jää minun asiakseni; mutta te ette tule siitä iloitsemaan. Tervehtikää ystäviänne ja sukulaisianne! Minä tulen pian vieraaksenne Brattingborgiin ja Haldiin. Ja hirsipuusta voitte olla yhtä varma, kuin Tanskanmaa on kreivi Geertin valtakunta."

Siihen loppui tämä keskustelu, jota rohkean ritarin palvelijat ja useat tanskalaiset ihmetellen kuuntelivat keskellä vihollisen leiriä, ja jota sitten melkein samoilla sanoilla toistettiin kansanlaulussa. Ritari Niilolle oli tärkeintä mahtavan vihollisensa kohtaamisessa tilaisuus julkisesti haastaa kreivi taisteluun, vapauttaakseen itsensä omissa ja aikalaistensa silmissä syytökseltä, että oli tahrannut kunniansa, sillä hän tahtoi rehellisenä, kristillisenä ritarina esiintyä omaa ja isänmaansa kuolinvihollista vastaan, tulematta aikalaisiltaan ja jälkimaailmalta leimatuksi salamurhaajaksi, vaikkakin aikomansa hyökkäyksen täytyisi tapahtua yllätyksenä. Ollakseen varma, että kaikki läsnäolijat ymmärtäisivät hänen tarkoituksensa, uudisti hän vielä kerran ennenkuin jätti vihollisen leirin kovalla äänellä tuon hänelle niin tärkeän haasteen, minkävuoksi kansanlaulussa myös lauletaan:

Pois ratsasti herra Nils Ebbesen, ylös kättään ojentaen: Geert-kreivi! Te kaiken muistatte, mun jälleen palattuain.

Että Niilo Ebbesen piti sanansa, sen tietävät kaikki tanskalaiset.

* * * * *

Seuraavana päivänä ei tuo suuri päätös enää ollut salaisuus Brattingborgissa. Linnanherra oli tullut kotiin yöllä; hän oli antanut päivän sarastaessa koota kaikki aseenkantajat ja sotilaansa. Niiden lukumäärä oli ainoastaan kuusikymmentäkuusi, lukuunottamatta Sven Tröstiä, joka oli ainoa, jonka käytökseen ritari Niilo ei ollut tyytyväinen. Kun hän oli ilmaissut heille rohkean aikeensa vielä samana yönä yllättää kreivi Randersissa, keskellä hänen henkivartijoitaan ja ratsujoukkoaan, pyysi hän pientä joukkoa kestitsemään itseään parhaansa mukaan. "Kun ensi yö on ohitse, täytyy Tanskalle koittaa kirkas päivä", huudahti hän varmalla äänellä. "Päivä ei nouse, ennenkuin aurinko valaisee monia ruumiita, ja ehkä omiammekin; mutta tärkeä viesti leviää yli maan, vaikka emme itse saisikaan kuulla sitä. Se palvelija, joka tahtoo olla herrallensa uskollinen", jatkoi hän juhlallisesti ja tarttui raamattuun, "vannokoon korkeimman Jumalan ja sielunsa autuuden kautta, että hän ei tahdo paeta eikä väistyä."

Koko sotilasjoukossa ei ollut ainoatakaan joka hetkeäkään olisi epäillyt seurata herraansa. He tekivät kaikki hänen pyytämänsä valan ja vannoivat seuraavansa häntä kuolemaan. Mutta kun tuli Sven Tröstin vuoro, peräytyi hän askeleen ja sanoi ylpeästi: "Minä tahdon matkalla ajatella, kuinka pitkälle minä haluan seurata teitä matkalla, herra eno. Minä en aio pettää teitä; mutta minä en vanno enää palvelevani ketään herraa maailmassa, olkoon hän sitten enkeli tai paholainen. Jollette te tahdo luottaa minuun ilman valaa, niin olkaa uskomatta, mutta minä en seuraa askeltakaan pitemmälle, kuin minua itseäni haluttaa."

Ritari Niilo katsoi närkästyneenä ja ihmetellen sisarenpoikaansa. "Hyvä, sinulla on vapautesi!" hän sanoi hillityllä äänellä. "Seuraa minua niin kauan kuin haluat, tai jää kotiin!" Ritari tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään kummastuneiden ja suuttuneiden asepalvelijoiden luota, jotka kaikki pitivät häntä petturina. "Tahdotko sinä Stig Antinpojan ja hänen kauniin tyttärensä vuoksi pettää minut ja isänmaasi?" kuiskasi hän. "Vastaa minulle! Minä uskon sinua vielä. Jollen minä tuntisi Galtien verta sydämessäni, istuisit sinä Brattingborgin linnassa sillävälin, kun minä pelastan maan ja valtakunnan."

"Sitä te katuisitte ehkä huomenna, herra eno", vastasi Sven Tröst. "Sillävälin, kun te pelastatte maata ja valtakuntaa, tahdon minä ajatella pientä kyyhkysen poikaa."

Ritari Niilo katseli häntä silmät suurina ja pudisti päätään. "Sinä olet valinnut onnettoman hetken järkesi kadottamiseen", mutisi hän ja käänsi aseenkantajalle selkänsä, "Elkää välittäkö sisarenpojastani!" hän sanoi sotureilleen. "Hän on saanut hullutuksia päähänsä, mutta kyllä kai hän antaa niiden haihtua, ennenkuin saavumme Randersiin." Kun muutama tunti senjälkeen lähdettiin Brattingborgista, seurasi Sven Tröst jonkun matkan päässä valantehnyttä joukkoa, joka kaiutteli koko päivän iloisia lauluja, mutta vaikeni hämärän koittaessa, kun he lähestyivät Randersia, vakava herransa etummaisena.

Oli jo keskiyö, kun saavuttiin lehtoon erään herraskartanon luona Hornbekin pitäjässä lähellä Randersia. Täällä antoi ritari Niilo väkensä kaikessa hiljaisuudessa astua ratsujensa selästä ja sitoa hevosensa puihin. Senjälkeen kävelivät he hiljaa jalkaisin peltojen välitse Randersin länsipuolitse Noran sillan yli, joka sijaitsee neljännespeninkulman päässä Randelborgin vanhasta sillasta. Kreivi oli miehittänyt tämän linnan ratsujoukollaan, ja jokainen sola näytti luoksepääsemättömältä. Kuitenkin oli ritari varma asiastaan. Hänen uskolliset valantehneet miehensä seurasivat häntä sokeasti luottaen hänen viisauteensa ja onneensa. Kenenkään ei nyt ollut lupa puhua ääneen; mutta he kuiskailivat keskenään. He luulivat, että ellei heidän herrallaan ollut ystäviä ja auttajia linnassa, oli pyhä Knuut varmaankin antanut hänelle tämän rohkean teon ajatuksen, sillä he tiesivät hänen aina kantavan rinnallaan Tanskan suojeluspyhimyksen kuvaa. Heidän keskuuteensa oli myöskin levinnyt huhu, että hän oli liitossa korkeampien voimien kanssa, ja he pitivät sentähden aivan kohtuullisena, että pyhä Knuut tahtoisi auttaa heidän yritystään.

Saavuttuaan sillan luo kääntyi ritari Niilo sotilaidensa puoleen ja puhutteli heitä. He olivat siellä kaikki kuusikymmentäkuusi ynnä Sven Tröst, joka seisoi lähinnä siltaa. Jokainen sotilas oli varustettu miekalla ja keihäällä. Neljä heistä oli käskystä tuonut mukanaan suuret hälyytysrummut, joiden käyttö näin salaisessa hyökkäyksessä näytti heistä käsittämättömältä.

"Se asemies, joka ei enää tahdo seurata enempää, voi nyt ottaa eronsa", sanoi ritari Niilo tiukasti katsoen sisarenpoikaansa, ja Sven Tröst, jota hän vielä tuskin saattoi epäillä, astui nyt hänen hämmästyksekseen esiin todella vastaanottaakseen tarjouksen. "Tänne saakka tahdoin minä seurata teitä, mutta en myöskään askeltakaan edemmäksi", sanoi aseenkantaja päättävästi. "Urotyöstänne, jota te ette tahtonut uskoa sisarenpojallenne ennemmin kuin halvimmalle asemiehellenne, en minä nyt myöskään tahdo jakaa kunniaa teidän ja teidän sokeiden apulaistenne kanssa. Yksi käsi enemmän tai vähemmän ei kai merkitse mitään Tanskan pelastukseksi", lisäsi hän, "jos tämä yöllinen matka muuten saattaa tuottaa pelastuksen tai on tanskalaiselle ritaristolle kunniaksi".

Hämmästyneen ritari Niilon silmät olivat tunkeutua ulos hänen päästään, kun hän kuuli nämät sanat omalta sisarenpojaltaan. Miekka lensi hänen tupestaan, ja hän oli vähällä halkaista nuoren miehen otsan. Mutta silloin huomasi hän Sven Tröstin kasvoilla ilmeen, joka teki hänet aseettomaksi. "Pakene, kurja!" hän huudahti. "Kätke kaikelta maailmalta ne kasvot, jotka kierosti muistuttavat Ebbe Galtia ja minun ylpeätä sisartani! Elä koskaan enää tule silmieni eteen. Minä tahdon tänä yönä pestä omalla verelläni sen häpeätahran, jolla sinä olet merkinnyt Galtien rohkean suvun. Onko minun työni tänä yönä ritariston ja Tanskan kunnian arvoinen, sitä et sinä ole tuomitseva, vaan vuosisatojen tanskalaiset miehet. Seuratkaa minua nyt, minun uskolliseni. Antaa petturin pitää kehno elämänsä hävetäkseen."

Näin sanoen ja luoden suuttuneen katseen sisarenpoikaansa, Ebbesen meni sillan yli ja kaikki seurasivat mukana, paitsi Sven Tröst, joka kädet ristissä jäi jälelle. Mutta tuskin olivat he kadonneet, ennenkuin hän otti viittansa alta kirveen, sorkkaraudan ja hohtimet, jonka jälkeen hän heti alkoi vääntää irti sillan lankkuja ja irroittaa nauloja. Tämä oli vaivaloista työtä. Hiki nousi hänen otsalleen ja nahka irtautui hänen käsistään, mutta hän työskenteli keskeytymättä, kunnes viimeinenkin lankku oli irroitettu. Senjälkeen hän lepäsi hetkisen ja tutki vielä kerran kaikki lankut; ja kun hän nyt huomasi ne irtonaisiksi, niin että; ne silmänräpäyksessä saattoi työntää syrjään, nyökkäsi hän tyytyväisenä ja katsahti tarkkaavaisesti linnaan ja kaupunkiin. Kaikki oli vielä hiljaista. Sitten hän tarttui prinssi Oton kultaiseen miekkaan ja kiiruhti salaman nopeudella linnaa kohti, samaa tietä, jota myöten enonsa oli johtanut pientä valantehnyttä joukkoa. Kun hän oli saapunut parinsadan askeleen päähän linnasta ja lähestyi kaupungin läntistä porttia, kuuli hän hämmästyksekseen hätäkellon soivan linnan tornissa ja rumpujen pärisevän joka taholla. Huutoja ja aseiden kalinaa kuului nyt joka haaralta, ja korkea tulipatsas näytti kohoavan Randersborgin parvekerakennuksesta. Asemelske tuli yhä lähemmäksi ja Sven Tröst pysähtyi hetkeksi, ja vetäytyi sitten sillan luo. Ollessaan noin sadan askeleen päässä sillasta hän näki enonsa pienen sotilasjoukkonsa kanssa peräytyvän taistellen, yhä kasvavan vihollisjoukon seuraamana, joka suurimman epäjärjestyksen ja sekasorron vallitessa liikehti edes takaisin. Vihollinen ajoi takaa ainoastaan hitaasti, peläten suuremman sotajoukon voivan olla väijyksissä, ja että tuo pieni joukko sotilaita ainoastaan aikoi vietellä heitä ansaan. Kuitenkin kehittyi tappelu joka hetki kiivaammaksi ja Niilo Ebbesenin tila yhä vaarallisemmaksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan kaatoi omalla kädellään ritari Ove Halsin. "Se olin minä", huusi hän kaikuvalla äänellä. "Niilo Ebbesen Norrerista, joka tappoi ylpeän kreivi Gerhardin." Hän pysähtyi uudelleen kaatuvan ritarin viereen, kun uusi joukko vihollisia hyökkäsi häntä kohti. "Kuulkaa", huusi hän, "nyt soivat Randersin kellot tyrannin sielulle, kuten aikoja sitten on ennustettu. Niilo Ebbesen antoi soittaa hätäkelloja — koko maailma on tietävä, että minä olen pitänyt sanani ja teistä kaikista huolimatta kostanut Tanskan vapauden puolesta."

"Takaisin, rohkea eno", huusi nyt Sven Tröst, joka paljastettu miekka kädessään kiiruhti maanmiestensä ohi. "Sillan yli ja te olette pelastetut. Saattepa nähdä, että minä olin teille uskollinen —. Peräytykää!"

Ebbesenin hämmästys oli suuri, mutta hän seurasi kuitenkin sisarenpoikansa viittausta. Hän kaatoi taas huomattavan vihollisten ritarin ja vetäytyi mukanaan suurin osa väkeään sillan yli. Musta Sven tuli viimeiseksi ja murtautui vihollisjoukkojen läpi kuten villieläin levittäen kauhua taikauskoiseen joukkoon, jotka luulivat häntä irtipäässeeksi paholaiseksi. Hän heitti keihään kärjellään vihollisten joukkoon verisen, papinkalottiin puetun pään, ja pysähtyi Sven Tröstin viereen juuri kun tämä työnsi miekkansa vihollisten päällikön läpi, joka oli kreivin kamariherra Hans Wittinghof ja jonka Sven Tröst tunsi vasta hänen maatessa verissään. "Sillalle Volle!" huusi hän nyt vihollisen ylivoimaisten joukkojen rynnätessä siltaa valtaamaan. "Auta minua heittämään alas lankkuja, ne ovat irtonaisia!" Parilla hyppäyksellä olivat he sillalla. Silmänräpäyksessä olivat lankut heitetyt virtaan ja Niilo Ebbesen rohkean joukkonsa kanssa pelastettu.

Petetyt viholliset päästivät raivon huudon, kun he kolmen tuhannen miehen vahvuisina, äkkiä huomasivat olevansa estetyt ajamasta takaa vähäpätöistä soturijoukkoa, jonka he ylivoimallaan olisivat täydellisesti tuhonneet. Niilo Ebbesen ja hänen uskolliset palvelijansa saapuivat pian lehtoon ja nousivat ratsujensa selkään. Ennenkuin aurinko valaisi Randersin kaupunkia ja palavaa linnaa, jossa kreivi Geert makasi lyötynä, pysähtyi Ebbesen kukkulalle ja katseli taakseen vihollisen neuvottomia liikkeitä. Täällä odottivat heitä musta ampuja ja Sven Tröst, jotka Brattingborgin palvelijat nyt ottivat vastaan kaikuvilla hurraa-huudoilla.

Kun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän hevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. "Minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää", sanoi hän liikutettuna. "Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa sen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva Tanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo Ebbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi nähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan vapautusta."

Nyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin ja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa selästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt kukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän iloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut kaikkein enemmän.

"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno", sanoi vasta ritariksi lyöty nousten ylös. "Antakaa anteeksi minulle rohkeat sanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä kukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta vakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että te annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle ainoastaan", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen satulaan, "kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle aikaa ritarilliseen puolustautumiseen."

"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla", vastasi ritari Niilo kolkosti. "Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se, joka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia ritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa."

Sven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. "Kyllä minä olisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno", hän sanoi matalalla äänellä, "mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset asiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme nimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille kunniankruunun —"

"Eteenpäin!" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi suistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa huutaen kantoi kreivin ruumista. "Ainoastaan ensimäinen taistelu on suoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen on ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä."

Senjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin. Kaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo ja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä talonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut. Ennenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen palvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän vaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta ja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan kansanlaulussa:

Kaks kaakkua eukolla oli vain, sai toisen ritari Nils Ebbesen, hän, joka kreivin kaljupään löi tasaksi tantereen.