KYMMENES LUKU.

Sönderborgin hääjuhlat eivät olleet vielä loppuun vietetyt. Piispa Sven oli aikaisin vetäytynyt pois maailmallisesta hälinästä lukukammioonsa, syrjäiseen puutarhahuoneeseen, missä asuttiin vain kesäisin, linnan ollessa täynnä vieraita. Hänen edessään pöydällä oli lamppu ja joukko kirjoituksia, mistä huomasi hänen aikovan viettää lopun juhlayöstä tärkeän ja vakavan työn ääressä. Tämä hänen työnsä keskeytettiin, kun nuori ritari astui sisään hänen luokseen, katse sekavana, ja kauneilla, mutta hyvin kalpeilla kasvoilla melkein epätoivoisen intohimoinen ilme. Se oli ritari Folgvard Lovmandson, drotsi Lovmandin eli Lainsäätäjän ainoa poika, niinkuin hänen isävainajaansa, drotsi Pietari Hesseliä, usein kutsuttiin. Nuori ritari oli koko päivän ollut mitä jännittävimmässä mielentilassa, joka ei ollut jäänyt ankaralta piispalta huomaamatta. Myöskin hengellinen herra oli kuullut huhuiltavan ritari Folgvardin luulotellusta rakkaussuhteesta prinsessa Helvigiin, ja itse puolestaan hän uskoi tulleensa vakuutetuksi siitä, ettei nuoren ritarin puolesta kohonnut savu, vaan ilmi tuli siitä palosta. Piispa oli ollut ritari Folgvardin rippi-isä ja opettaja. Hän oli nuoruudessaan ollut hänen isävainajansa hyvä ystävä ja oli siitä asti aina pitänyt isällistä huolta pojasta. Ennen poistumistaan hääsalista hän oli viitannut hajamielisen ritarin luokseen, ja pyytänyt hänen saapumaan tänne tällä hetkellä. Nyt seisoi kiihoittunut nuorukainen piispan edessä, mutta sanaakaan sanomatta. Piispa ojensi hänelle kätensä, ja hän painoi sen kiihkeästi huuliaan vasten.

"Minä en ole nähnyt sinua tuskin ollenkaan täällä näinä päivinä, rakas poikani!" sanoi piispa. "Sinä olet nyt jo yli vuoden mellastellut täällä vaarallisilla ja liukkailla holvikäytävillä antamatta minkäänlaisia kuulumisia itsestäsi. Et kai liene laiminlyönyt lukujasi? Etkö voisi kertoa minulle harjoituksistasi jalossa Ethicassa tai Logicassa? Sellaiset harjoittelut rauhoittavat ja jalostuttavat mieltä ja säilyttävät sen tämän katoavaisen maailman eksytyksiltä ja kiusauksilta."

"Oi, en, minä olen runoillut vain yhden laulun, hurskas isä!" — vastasi nuorukainen, "mutta sitä ei ymmärrä kukaan muu koko maailmassa kuin vain minä."

"Silloin, poikani, ei siinä liene tervettä logicaa eikä järkeä."

"Mahdollista, etteivät sitä muut ymmärrä", — vastasi nuori ritari kohottaen kaunista päätään. "Mutta sen minä teidän, että siihen minä olen sulkenut sieluni elämän ja ajatukset, ja kun minä viimeisenä tuomiopäivänä nousen haudastani tekemään Kaikkitietävälle tiliä kaikista salatuista synneistäni ja kaikista tuskistani ja toiveistani tässä ihmeellisessä maailmassa, niin ei minulla ole muuta ääntä kuin tämä minun lauluni, joka nyt yötä päivää kaikuu sielussani, mutta jota ei yksikään ihminen maailmassa voi eikä saa ymmärtää."

Piispa pudisti päätään. "Se mikä meissä on puhdasta ja selvää, ei kammoa valoa eikä ole arvoituksellista lähimmäisillemme!" sanoi hän miettivästi. — "Minä pelkään sinun pettävän itseäsi, poikani, tekemällä itse pimeyden sielussasi epäjumalaksesi. Annappas kuulla, mitä tarkoitat sillä, että niin suuri viisaus tarvitaan sen ymmärtämiseen!"

"Eikö jokaisen ihmisen sielu ole hänelle itselleen arvoitus, hurskas isä. Mitenkä voisi muutamilla sanoilla tyhjentää kuolemattoman sielunsa äärettömät rikkaudet. Jos minulla olisi soittimeni mukanani, niin voisin ehkä teille viitata mitä tarkoitan, ihmiskielellä ei siihen ole riittävästi sanoja. Mutta — jos tyydytte säveliin, jotka minulla ovat rinnassani, ja kuuntelette enemmän säveleitä kuin köyhiä sanoja, niin tahdon mielelläni laskea salarippini teidän sieluunne!"

Piispa nyökäytti myöntävästi, ja nuorukainen alkoi hiljaisella äänellä ihmeellisen salaperäisen rakkauslaulun, joka vielä kaksisataa vuotta senjälkeen on ollut kaikkien salaisesti ja onnettomasti rakastaneiden lempilaulu. Tämän uuden laulun ovat kuudennentoistavuosisadan naiset kirjoittaneet muistiin. Hänen surumielinen äänensä sai vähitellen yhä enemmän eloa, ja hämärimmät sanat muuttuivat mitä ihanimmiksi säveliksi hänen huulillaan, hänen silmiensä väliin täyttyessä kyynelillä, väliin hehkuen intohimoista voimaa ja epätoivoista rohkeutta, joka uhmaa tuskaa ja kuolemaa. Hänen sielunsa oli kuin kuoleva kotka, joka kärventynein siivin kiitää kohti aurinkoa, joka sen polttaa.

Aluksi katseli piispa osanottavan surumielisesti häneen, kun nuori ritari väräjävin äänin puoleksi kuiskasi, puoleksi lauloi:

"Jätä sieluni korkehin kaipauksesi Suo unhoon pyyteesi mennä! Jätä hedelmä, niit'et saa omakses, Päin pilviä turhaan äl' lennä!

Miks kannat sä puuta roviohon, joll' itsesi polttaa voisit! Kun kerran se oikein syttynyt on, sit'et sammuta, kuten soisit.

Oi poloista! Kurjaa toivoa, oi! Vähän mieles sai lohtua maistaa! Vähän aurinko armahti, lämpöä soi, vähän jaksoi ylitse paistaa!"

Mutta nyt muuttui hänen äänensä varmemmaksi; hänen katseestaan uhkui hurjan uskalias toivo, ja hän jatkoi vilkkaammin:

"Miks' sanoit sa mahdottomaksi sen, mitä sentään todeks' voi saada? Luja mieli mahti on totinen, sit'ei mahdottomuudet kaada.

Ylös päivään päin miten oksassaan kesähedelmä kohoaakin, — kun Jumala suo, se aikanaan alas putoo kuin putoaakin.

Ja haukka kuink' ylhäällä lentelee, pedot alla kuink' ärjyneekin. He peljätä saa: pian kahleihin erämies ne vangitseekin

Et nää, miten suuri mun voimani on, sen salaan mä, sisään suljen; en yksin ole missään, en turvaton, kera varman saaton ma kuljen.

Mitä vankilan vaivoista, pakosta sen! Kevyt kantaa on mieluinen taakka. Ilolaulu on loppuna itkujen, yö kestää vain aamuhun saakka!"

"Vaikene, kurja! Nuo ovat hullun mielettömiä ajatuksia!" keskeytti piispa hänet huolestuneena. "Tuota ilolaulua, jonka uneksit seuraavan itkuasi, minä kammoan — sitä iloista päivää, joka häämöittää sinulle synnin ja eksytyksen yöstä, minä kauhistun, sinun tulevaisuuttasi ajatellessani."

Mutta nuori ihminen ei kuullut hänen sanojaan; hän jatkoi yhä innokkaammin ja kovemmalla äänellä:

"Miks' kortta en kantaisi rovioon mi polttain voi vapaaksi päästää! Sen aamunkaste parantakoon tuli auringon mit' ei säästä!

Miks elämän tuskaa mä pelkäisiu, mi elossa pitävi mua? Lyhyt vankeus, tuskaton kuolokin voi eloksi vaihettua!"

"Vaikene, vaikene! Minä tiedän kaikki, onneton!" huudahti nyt piispa ja tarttui hänen käteensä. — "Sinun laulusi samoinkuin silmäsi peittävät vain huonosti sen minkä jokainen näkee sinun sydämessäsi tapahtuvan? Jos autuutesi on sinulle rakas, nuori ystäväni, niin sammuta se tuli, joka sinua salaisesti kalvaa! Jos nuori elämäsi on sinulle pyhä, niin poistu Tanskan hovista. Elä ikänä enää tapaa tuota ylhäistä naista, tiedät, ketä tarkoitan!"

"Elämäni vuoksi minä en pakene!" vastasi Folgvard kiivaasti, "minä en ole tehnyt mitään rikosta. — Niinkuin nyt teille, ilmaiskoon lauluni ja katseeni koko maailmalle korkeimman iloni ja tuskani: mutta minun kieleni ei vielä ole maininnut siitä sanaakaan ainoallekaan ihmissielulle!"

"Eikö hänellekään?" kysyi piispa.

"Ei, elävän Jumalan nimessä, hurskas isä! Miten olisin sen uskaltanut? Enhän ole milloinkaan ollut hänen kanssaan kahden kesken."

"Hyvä on, rakas poikani!" sanoi piispa rauhoittavasti. "Silloin on onnettomuus, Jumalan kiitos, pienempi, kuin minä uskoinkaan. Mutta — sinun täytyy poistua täältä! Ei vain sinun henkesi — vaan sinun sielusi on vaarassa."

"Mitä on elämä minulle ilman häntä!" jatkoi intohimoinen nuorukainen. — "Sieluni autuuden vuoksi on minun turha paeta: vain hänen läheisyydessään, hänen lumoavan katseensa loisteessa, tunnen olevani autuas."

"Epäjumalan palvelusta, poikani! Kamalaa pakanallista sokaisua! — Silmienpyyteitä, lihanhalua." — —

"Elkää tehkö syntiä, hurskas isä!" keskeytti nuori ritari hänet ylpeän kiivaasti. "Silloin on myöskin syntiä ja jumalatonta, kun te polvistutte pyhälle neitsyelle ja rukoilette puhdasta autuuden äitiä." — —

"Näitä nuorten sydänten Casuistikoja [Tiede, joka tutkii arkoja omantunnonasioita] ei voi välttää", jatkoi piispa. "Minä tunnen nuo mielettömyydet; mutta minä tiedän myöskin neuvot niille. Jos sinun tunteesi on niin hurskas ja puhdas, kuin sinä uskot, niin osoita se minulle! Ellet sinä rakasta ainoastaan itseäsi ja omia mielitekojasi vaan sitä sielua, jota näyt jumaloivan, niin et kai tahtone tehdä omaa epäjumalaasi onnettomaksi?"

"Armias Jumala! Mitä tarkoitatte, kunnianarvoisa isä?"

"Oletko sinä niin soaistu, ettet näe mihin sellainen intohimo johtaa? Niin vähänkö sinä tunnet maailman ylhäisiä ja mahtavia? Luuletko sinä, ettei mustasukkaisuus, epäluuloisuus ja loukattu ylpeys saa oikeamielisyyden maljakkoa horjahtamaan tasapainostaan parhaimmassakin kädessä, jonka haltuun kansa ja valtakunta on uskonut kohtalonsa. Toivoisitko sinä elää päivänä, jolloin kuulisit riidan ja erimielisyyden vallitsevan tanskalaisessa kuningashuoneessa — ja sinun tähtesi? Tahdotko sinä, saadaksesi kylliksesi katsella kaunista kuvaa, joka kuitenkin täyttää sinun sielusi levottomuudella ja epätoivolla — tai, mikä on pahempi, synnillisellä ja jumalattomalla halulla — tahdotko sinä sellaisen kurjan, itsekkään, sairaloisen mieliteon vuoksi rikkoa ehkä muuten tyydyttävän perhe-elämän, etkä vain itse uskaltaa elämää ja kunniaa, vaan ehkä saattaa häpeään ja hengenvaaraan sen henkilön, jonka puolesta sinä haaveilevalla ilolla voisit kuolla?"

"Suuri Jumala!" huudahti Folgvard valahtaen kuolonkalpeaksi. "Mitenkä voitte ajatella sellaista mahdolliseksi? Kuinka hän olisi voinut ylpeässä sokaistuksessaan antautua sellaiselle hirviölle?"

"Elä tuomitse väärin sitä ruhtinasta, jonka haltuun Tanska tahtoo uskoa onnensa, mutta jonka sinä nyt olet vähällä pettää! — Jos hän tulisi kovaksi ja julmaksi vihassaan, niin olisihan se inhimillistä." —

"Te olette oikeassa!" alkoi Folgvard puhua. "Minä olisin Tanskan kurjin ritari, enkä suuren drotsi Pietarin poika, jos saattaisin hänet sellaiseen onnettomuuteen. Te olette peloittanut minua, hurskas isä! Minä lähden täältä heti. Minä tahdon vain kerran vielä nähdä hänen ihanat silmänsä näiden kirkkaiden hääkynttilöiden valossa — ja sitten — hyvästi tämän maailman elämä ja ilot! — Hyvää yötä!" Hän aikoi syöksyä pois, mutta piispa tarttui hellästi hänen käsivarteensa.

"Ota mukaasi hartain siunaukseni, ystäväni Pietari Hesselin poika!" sanoi piispa Sven iloisesti ja nousi, laskettuaan kätensä Folgvardin polttavalle päälle. "Nyt minä näen, ettei sinua kalva mikään alhainen, epäjalo intohimo, vaan onneton erehdys. Ole miehekäs, poikani! Opi oikein käyttämään sitä elämää, jota nyt ylönkatsot. Käytä se isänmaasi ja sen Herran palvelukseen, joka sen sinulle antoi! Kristitty ritari ei vain tunteellisesti uneksi — hän myös toimii!" —

"Oikein, herra piispa, niin minäkin tahdon", huudahti Folgvard ylpeästi ja innokkaasti — "vaikka tämä kuningas, jonka olette tuonut tänne, tulisikin minun vihollisekseni. Tositoimintaa on nyt vain Ebbesenin lipun alla, vaikka hän onkin tuomittu mahtavien päätöksestä, teidänkin —"

"Varo astumasta sille tielle, poikani!" huudahti piispa ja peräytyi säpsähtäen. — "Elä anna petollisen loiston itseäsi häikäistä! Elä myöskään tuomitse sitä, mikä sinulle vielä on hämärää minun ja kuninkaan menettelyssä Ebbesenin suhteen! Minulla olisi sinulle tehtävä laillisen kuninkaamme palveluksessa; minä voisin osoittaa sinulle kunniakkaan tien onneen ja menestykseen". — —

"Hurskas isä!" keskeytti Folgvard valtioviisaan piispan, katsoen häneen terävästi ja tarttuen häntä käteen. — "Te olette näyttänyt minulle sen kuilun, jonka vieressä seisoin, ja johon minä olin vähällä syöstä sen sielun, jota rakastan; mutta — anteeksi epäilykseni! — ettekö itse seiso täällä liukuvalla pinnalla. Johdatteko oikeamielisesti tätä peloittavaa kuningasta?"

"Jumalan avulla, poikani!" vastasi piispa vakavasti, kätensä yhteenliittäen. "Tämän onnettoman ajan petollisuus tarvitsee neuvoja, joita ei jokainen hurskas ja rehellinen sydän heti voi hyväksyä; mutta — armonvalon ja pyhän hengen avulla meidän nuori viisas kuninkaamme tulee toimimaan oikein senkin silmien edessä, jolta ei mikään ole salattu. Cras nobis respondebit pietitia nostra — koittaa vielä päivä tämänkin jälkeen, ja se on ilmituova tekojemme oikeamielisyyden." —

"Totta totisesti, herra piispa. Saarnaatteko te minun nuoruudenihanteitani tälle nuorelle ihmiselle!" kuului nyt kuninkaan iloinen ääni avonaisesta ovesta, ja sekä piispa että nuori ritari Folgvard peräytyivät säpsähtäen. "Mitä täällä oikeastaan on tekeillä?" jatkoi kuningas. "Mistä salaperäisistä asioissa te täällä keskustelette tämän ujon herran kanssa, joka koko päivän on seurannut osanottavilla katseilla minua ja morsiantani, silti meitä onnittelematta?"

"Sallikaa minun esittää teille kuuluisan miehen poika, herra kuningas!" alkoi piispa nopeasti puhua, nyt kuitenkin aivan rauhoittuneena. "Teidän autuaan setänne ystävä drotsi Pietari Hessel, oli tämän nuoren miehen isä, ja minä toivon ritari Folgvardin seuraavan jalon isänsä jälkiä. Toivon että hänestä ajankuluessa tulee teille yhtä uskollinen mies kuin minun Herrassa autuaasti nukkunut ystäväni oli ennen kuningas Meenvedille ja Tanskan kuningashuoneelle."

"Vai niin! Senkö drotsi Hesselin poika, joka nuoruudessaan oli kuningatar Agneksen ritarillinen ihailija?" sanoi kuningas kaksimielisesti hymyillen "No niin, olihan hän muuten rohkea mies. Minua ilahduttaa, jos hänen poikansa seuraa hänen kiitettäviä jälkiään."

"Minä olen määrännyt hänelle tehtävän, johon hän tarvitsee teidän armollisen suostumuksenne", jatkoi piispa luoden alas katseensa. "Minä arvelen että hän voisi osoittaa intonsa ja kykynsä teidän tulevana uskollisena palvelijananne, antamalla aatelille ja kansalle viittauksen teidän itsensäkieltävästä lempeydestänne, jota olette osoittanut hallitukseen astuessanne — vaikuttaakseen siten heidän päätökseensä ja valmistaakseen heitä antamaan teille yksimielisen kuuliaisuuslupauksen Viborgin käräjillä."

"Vai niin!" keskeytti kuningas hänet säpsähtäen. "Siihen olisi kuitenkin vanhempi ja kokeneempi valtiomies ollut soveliaampi. Tämä nuori mies osaa vaieta, ja se voi olla hyvä aikanaan; mutta osaako hän myöskin puhua sanomatta liikaa, se on ominaisuus, jota minä en voi kehua vielä tuntevani hänessä. Kuitenkin — koska jo olette vihkinyt hänet tähän asiaan, herra piispa, saa hän matkustaa heti. Teillä on suostumukseni, ritari Folgvard! Mutta katsokaa, ettette väärinkäsitä tai väärinkäytä sitä!"

Ritari Folgvard katsahti hämmästyneenä sekä kuninkaaseen että piispaan, joka salaa iski hänelle silmää.

"Minun olisi helpompi suorittaa tämä tehtävä teidän mieliksenne, jos teidän armonne suvaitsisi itse ilmaista minulle teidän tahtonne!" alkoi hän nyt puhua, koettaessaan vaivoin salata epätietoisuuttaan siitä, mistä puhuttiin, sekä äärimmilleen jännittyneen mielentilansa. — "Se maailmankokemus ja ymmärrys, jonka luulette minulta puuttuvan, ylhäinen herra, tekee minulle tämän tehtävän hyvin arveluttavaksi." —

"Sen itse parhaiten tiedätte! Minulla ei nyt ole aikaa sellaiseen!" keskeytti kuningas hänet terävästi. "Seuratkaa tämän arvoisan herran määräyksiä! Te saatte hänen kanssaan vastata siitä. — Jumalan haltuun!" Sen sanottuaan hän kääntyi ritari Folgvardista, joka hätäisesti kumartaen, kasvot punottavina syöksyi ulos ovesta.

"Mikä teidän nuorta ystäväänne vaivasi?" — kysyi kuningas jäätyään kahden piispan kanssa, "Hän on jo toinen tanskalainen ritari, joka minulle tänä iltana esitetään. Jos heidän mukaansa teen jälellä olevista johtopäätöksen, niin taitaa Tanskan nuori ritaristo potea kuumetta tai aivotulehdusta."

"Ainakin sopii se tällä kertaa ritari Folgvardiin, herra kuningas!" vastasi piispa. "Hänen nuori verensä on todellakin kuumeisen levotonta, enkä minä tiedä sille mitään parempaa neuvoa kuin kiireellistä toimintaa, ja erityisesti sellaisia tehtäviä, jotka vaativat järkevyyttä ja viisautta. Saatte nähdä ettei valintani ole huono. Tämä nuori mies ei tule saattamaan luottamustani häpeään."

"Sen tulee aika osoittamaan!" vastasi kuningas epävarmoin katsein. — "Nyt toisiin asioihin. Minä olen väsynyt tämän päivän teeskentelyyn. Minua halutti puhua teidän kanssanne pari sanaa kahden kesken. Minä olen nyt tehnyt sen uhrauksen, jonka valtioviisaus ja Tanskan onni vaativat. Se oli minun oma suunnitelmani samoin kuin teidän. Minä en tahdo valittaa. Minä olen nyt sidottu puolisoon, joka ojensi minulle kätensä vain tullakseen kutsutuksi Tanskan kuningattareksi. Sen minä tiesin. Ehkä hän kuitenkin kätkee sydämeensä toisen nuorukaisen kuvan. Sitä minä en tiennyt. Mutta, olkoon menneeksi! Ehkäpä minulla olisi omasta sydämestänikin yhtä ja toista ripitettävää. — Kuitenkin, se on kaikki tyhjää narripeliä. Te, hengen miehet, ette kuitenkaan ymmärrä sydänsuruja. Kaikki sujuu nyt vielä hyvin, kuten sanoin. Minun veljeni itsepäisyys painaa kuitenkin mieltäni. Se huoli on tehnyt minulle näiden päivien onnennaamarin hiukan tukalaksi kantaa. Te tiedätte, että minun aikomukseni oli vapauttaa heti hänet kreivin vankeudesta, ilman minkäänlaisia ehtoja. Mutta nyt minä huomaan hänellä olevan puoluelaisia, ja ne ovat uskaliaita, vaarallisia haaveilijoita."

Kuningas kertoi nyt piispalle keskustelunsa Sven Tröstin kanssa, ja miten hän oli nähnyt tarpeenvaatimaksi käskeä vangitsemaan uhmailevan ritarin, ettei tämä pääsisi levittämään vihamielistä mielialaansa kansaan ja yllyttämään Oton liittolaisia vastustamaan hänen kuninkaaksi julistamistaan Viborgissa.

"Tämä surettaa minua!" vastasi piispa miettivästi. "Tämänlainen ankaruus lienee kuitenkin välttämätön joksikin aikaa. Teidän herra veljenne vapautus on näissä olosuhteissa jätettävä siksi, kunnes kuninkaaksi julistaminen on ohitse, ja teidän tärkeä valtaistuimellenousunne vahvistettu. Nyt meidän on kaikkien uhrattava valtakunnan ja maan hyväksi se, minkä välttämättömyys vaatii — ja herra kuningas! Teidän uhrinne ei ole vähin; kuitenkin — Jumalan avulla se on koituva sekä teidän että Tanskan onneksi!"

"Sen aika myöskin opettaa!" keskeytti kuningas hänen puheensa. — "Kaikessa tapauksessa, teidän ei ainakaan koskaan tarvitse kuulla minun valittavan. — Te kehoitatte siis minua siihen?" jatkoi hän. "Te ette pidä minua sydämettömänä veljenä, kun nyt annan Oton jäädä sinne, missä hän on, kunnes minä vaaratta maalle ja valtakunnalle voin vapauttaa hänet ja antaa luopumisen riippua hänestä itsestään?"

"Herra kuningas, minun käsittääkseni se on surullinen välttämättömyys!" vastasi piispa tuskallisesti huoaten. — "Te ette toimi täällä omassa asiassanne, ettekä voi sydämessänne seurata omaa haluanne ja veljentunnettanne. Nyt on kysymyksessä valtaistuimen turvallisuus ja Tanskan onni sekä nykyisille että tuleville sukupolville, tahrattakoon täällä yksityisen parhaat ja kauneimmat toiveet isänmaan ja yhteisen hyväksi."

"Hyvä! Olkoon niin. Nyt ei siitä enempiä epäilyksiä!" sanoi kuningas kiivaasti. "Oletteko laatinut armahduskirjeen?"

"Tässä se on, armollisin kuningas! Se on kunniaksi sekä teidän sydämellenne että viisaudellenne. Sillä te voitatte heti koko kansan sydämen. Minä olen teidän suostumuksellanne itse ulottanut teidän ylevämielisen anteeksiantonne niihin, jotka nyt pelkäävät entisten laittomuuden aikojen ja teidän onnetonta isäänne vastaan tekemiensä rikkomusten seurauksia. Tässä kohden te olette viisaampi ja varovaisempi kuin teidän autuas setävainajanne, muuten niin ylistetty kuningas Meenved, ja — totisesti! Ihanampi on anteeksi antaa kuin rangaista ja kostaa!"

"Hyvä on!" vastasi kuningas päätään nyökäyttäen — "minkä voin kynänvedolla voittaa, siihen en tarvitse verenvuodatusta." Hän luki nopeasti sen asiakirjan, jonka piispa ojensi hänelle. "Hyvä on! Armahdusjulistus ulottuu kaikille — paitsi Ebbesenille ja hänen ystävilleen. He ovat ja pysyvät minun vihollisinani. Sen olette itse sinetillä vahvistanut. Elleivät Geertin pojat häntä surmaa, on häntä ahdistettava. Mutta — sillä ei ole kiirettä!"

"On kuitenkin surullista, herra kuningas!" alkoi piispa taas huolestuneen näköisenä puhua, "ja se painaa raskaasti mieltäni, että meidän onnettomana aikanamme suurimmistakin yrityksistä puuttuu se puhtaus ja selvyys, joka voi poistaa jumalaapelkäävän sielusta kaikki epäilykset ja vahvistaa kansojen onnen korkeimman totuuden ja vanhurskauden sinetillä. Minä voin Jumalan edessä kutsua synnittömäksi yhtävähän Ebbesenin tärkeää tekoa kuin sitä valtioviisasta suunnitelmaa Tanskan pelastukseksi, johon minun itseni on teidän kanssanne täytynyt suostua ja se vahvistaa. Meidän syntisen aikamme kirous on siinä että se heittää varjonsa kaikkeen, niin ettei yksikään sielu, joka tahtoo ottaa osaa aikansa tapahtumiin, voi pysyä puhtaana sen tartunnasta."

"Muuttakaa aika, hurskas herra piispa!" sanoi kuningas kärsimättömän reippaasti. "Muuttakaa maa taivaaksi, jos voitte! Tehkää sitten meidät pyhimyksiksi, jotka aikojen kirjassa seisovat pyhimyskehän ympäröimänä, palmunoksat kädessä niinkuin pyhät marttyyrit kuvaraamatussanne! Jos tahdotte edelleen seurata minua mutkikkaalla tielläni, hurskas herra, niin elkää milloinkaan kiusatko minua epäilyksillänne siitä, mikä kerran on tapahtunut tai päätetty! Esittäkää niin paljon kuin vain haluatte vastaväitteitä sitä vastaan, mitä minä en vielä ole päättänyt! Mutta ei sanaakaan sitä vastaan, joka jo on päätetty, — kuinka muutoin voin saada nämä sekavat asiat selvitetyiksi?"

"Suokaa minun kuitenkin lausua eräs toivomus, herra kuningas!" jatkoi piispa. "Se koskee teidän omaa onneanne, eikä se minun tietääkseni ole mitenkään esteenä teidän entisille päätöksillenne — —"

"Mitä se on? Puhukaa suoraan, herra piispa, mutta lyhyesti, sillä minua kaivataan. Ritari Podebusch odottaa minua ulkona katselemaan ihanaa jumalatar-kulkuetta."

"Oi! Varokaa petollisia jumalia ja jumalattaria, armollinen herra!" huudahti piispa kiihkeästi, "varsinkin näitä Rügenin sisaruksia! Minä aijoin juuri pyytää teidän lähettämään heidät pois eikä viedä heitä Tanskaan mukananne." —

"Minkävuoksi, Herra piispa?" kysyi Valdemar punastuen. "Mitä teillä on näitä kauniita, hauskoja ihmisiä vastaan?"

"Yksinkertaisen kansan ajatukset noituudesta ja loihtimisesta lienevät vain taikauskoa ja pakanuuden jätteitä" — jatkoi piispa, "mutta jos uskoisin ihmisillä olevan tällaisen yliluonnollisen ja helvetillisen noituusvoiman, niin luulisinpa silloin tämän rügeniläisen herran ja hänen lumoavan sisarensa omaavan sen. Uskokaa minua, herra kuningas. He laskevat ansoja teidän nuorelle sydämellenne; he eivät tuo onnea eikä siunausta mukanaan Tanskalle."

"Jättäkää se minun yksityisasiakseni, hyvä piispani", keskeytti piispa Valdemar hänet nopeasti ja nauroi. "Jos joskus tuntisin noiden pelkäämienne noitatemppujen vaivaavan sieluani, niin ehkä silloin käännyn teidän puoleenne rippituolissa. Mutta minä en jaksa selvitellä tätä sekavata vyyhtiä enkä koota levottomia tanskalaisia päitä yhden hatun alle, ellei minulla ole hauskaa seuraa, ja ainakin jotakin kaunista katseltavaa." Tämän jälkeen kuningas poistui nopeasti yksinäisestä huvihuoneesta, ja piispa kuuli, miten hänet linnanpuistossa vastaanotettiin juhlalaululla, josta erottautui kuuluvasti harvinaisen kaunis, hopeansointuinen ja tenhoava naisääni, vaikuttaen omituisen lumoavasti sieluun ja mieleen.

Myöskin piispaan nämä sävelet vaikuttivat voimakkaasti. Hän kuunteli kauan levottomalla mielenkiinnolla ja jännitetyn tarkkaavasti tätä lumoavaa sirenilaulua, joka vähitellen häipyi edetessään, sulautuen lopulta yksinäisen satakielen rakkauslauluun hiljaisessa kesäyössä, yöhuuhkajan linnantornista samaan aikaan huutaessa soinnuttomalla ja surullisella äänellään.

Oli myöhä. Tulet sammutettiin linnanpuistossa, ja vähitellen vaikenivat soitonsävelet, ja taukosi hälinä linnasta. Piispa Sven jäi istumaan syviin ajatuksiin lamppunsa, ääreen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua työhön eikä lepoon. Hän liitti usein kätensä yhteen ja rukoili ikäänkuin epäillen ja taistellen itsensä kanssa, ja syvä huokaus tunkeutui hänen huolestuneesta sydämestään mainitessaan vuoroon kuninkaan, Ebbesenin ja prinssi Oton nimeä. Myöskin Sven Tröstistä, jonka hän luuli istuvan vankina linnassa, ja ritari Folgvardin onnettomuudesta hän oli hyvin levoton. Päivä alkoi jo valeta, kun hän sammutti lamppunsa ja läksi makuuhuoneeseensa, joka oli ulommaisen linnanhaudan ja maantien puolella. Hän aukaisi ikkunan voidakseen hengittää raikasta aamuilmaa, ennenkuin pani maata. Ritari Folgvard ratsasti nyt hitaasti pois Sönderborgista, mutta ei silmäillyt huvihuoneenikkunaan, missä piispa seisoi vilkuttaen hänelle jäähyväistervehdystä. Nuoren ritarin kasvot olivat käännetyt päivänsarastusta kohti, ja hän lauloi nyt hiljaa:

"Tules' kirkkahin päivä, sen päälle suo jo se sytä, ken syttyä halaa! Kuin lumen sa sulata toivo tuo. mi syliisi aina palaa.

Mutt' ihmisistä ei kukaan, ei voi vangita sydäntäsi: paits' ehkä yksi — ken tahtosi vei, muill' on kovin voimaton käsi."

"Jumala meitä varjelkoon rakastuneiden logicasta!" huokasi piispa ja puisti päätään. "Taivaan isä suojelkoon hänen järkeään ja vapahtakoon hänen erehtyneen sielunsa!" Näin sydämestään huoaten piispa sulki ikkunan ja meni levolle, ritari Folgvardin ratsastaessa uneksien tietä edelleen lempilauluaan laulellen.

Ennenkuin hän vielä oli lopettanut tämän laulunsa, joka kylliksi osoitti häntä kalvavan tuskan, saavutti hänet kaksi nuorta ritaria, jotka samoinkuin hänkin tulivat Sönderborgista ja matkustivat Jyllantiin. Toinen oli Stig Antinpojan poika, huikentelevainen ritari Offe Stiginpoika, josta isä olisi toivonut hienoa, viisasta valtiomiestä, vaikka se ei oikein tahtonut hänelle onnistua. Sekä tämä iloinen herra, että hänen eroittamaton ystävänsä ja juomatoverinsa Pietari Antinpoika kuuluivat niihin itsevaltaisiin ylimyksiin, jotka tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana olivat lyöttäytyneet Niilo Buggen seuraan Haldissa, sillä he olivat erityisesti mieltyneet siellä vallitsevaan vapaaseen elintapaan, missä miekka oli lakina ja oma tahto valtakunnan oikeuden sijassa. Stig Antinpojan vaatimuksesta olivat kuitenkin nämä molemmat vapaudenritarit saapuneet tarjoamaan nuorelle kuninkaalle palvelustaan. Ollessaan häävieraina Sönderborgissa oli heille osoitettu ovelaa huomiota, ja olivat he niin ihastuneet prinssi Valdemarin reippaaseen, iloiseen olentoon, että he nyt hänen innokkaimpina puoluelaisinaan lähtivät valmistamaan hänen kuninkaaksihuudattamistaan, sekä levittämään hänen kiitostaan levottomien ystäviensä keskeen. He luulivat jo olevansa vihittyjä uuden hallituksen suunnitelmiin erään heille uskotun tehtävän kautta, ja heillä oli tärkeitä terveisiä sekä puolinaisia lupauksia ritari Buggelle Haldissa ynnä monelle muulle tunnetulle ritarille Jyllannissa sekä mahtavalta Stig Antinpojalta, että osaksi kuninkaalta itseltään. Vielä osaksi hääviinien humalassa ja heihin osoitetun kunnian huumaamina, pyörittelivät he hevosiaan vallattoman iloisesti, ja rakastuneen Folgvardin uneksiessa salaisesta rakkaudestaan, lauloi Offe Stiginpoika iloisesti ja vallattomasti hänen takanaan tunnettua ivalaulua ritarillisuudesta ja romantisesta sankarihengestä:

"Ramund se asteli, teikaroi, Läks' räätälin parhaan luokse. 'Tee puku, räätäli hieno, mulle, Ja hieno, kaunis, jos sopii sulle?'

'Miks en?' tuo vastasi räätäli vain Ja mieli nyt hyvä oli Ramundin näin."

Hänen matkatoverinsa nauroi täyttä kurkkua ja yhtyi lauluun. Nyt huusivat molemmat elostelijat raa'alla äänellä:

"Kolmekymmentä housuihin kyynärää. Viisitoista housujenvyöhön! Lujaks' ikuiseks' tee vaatteus tää, Jos pystynet ompelutyöhön".

"Kovin ahdan on mulle puvuksi tuo", sanoi Ramund. "En liikkumaan mahdu", näin jutteli nuori Ramund. Meren suolaisen äärtä nyt astuvi Ramund.

"Tuhannet neitsyet minua syleilkööt!" huudahti ritari Stiginpoika, ja laulu vaikeni. "Eikö ratsastakin tuolla meidän rakkaudesta sokea ritarimme Folgvard? Hei, Folger pelimanni!" jatkoi hän leikkiä laskien ja löi häntä olkapäälle. "Lehahdatteko te sokean satakielen lailla häätalosta ja laulatte Miserereä, sillaikaa kun kaikkien isänmaanystävien aivoissa messutaan Gloriaa?"

"Taidatte nähdä auringon kaksinkertaisena taivaalla, minun herrani", vastasi Folgvard luodessaan katseen molempien humalaisten herrojen punoittaviin kasvoihin ja himmeisiin katseisiin.

"Entä sitten, Folgvard? Kolminkertaisena, jos tahdotte?" vastasi Stiginpoika hattuaan heilautellen. "Nyt ei ole aikaa huokailla kuulle petollisten neitosten vuoksi. Nyt on nuori kuningas Atterdagilainen taas tuonut valoisan päivän ja kesän vihreyden Tanskaan."

"Suokoon Jumala hänen tuoneen myöskin ilon ja rakkauden tullessaan", huokasi Folgvard, "ennenkaikkea tanskalaisen rehellisyyden ja uskollisuuden".

"Rist'varjele, mitä tarkoitatte?" alkoi herra Stiginpoika taas puhua veitikkamaisen näköisenä. "Voiko kukaan tuoda mukanaan enemmän iloa ja ritarillista rakkautta kuin reipas, iloinen sulhanen, joka on oppinut taidon keisarillisessa hovissa? Pysyykö hän uskollisena sulhasena, ei muuten kuulu teihin eikä meihin. Mutta sen uskollisuuden, jonka hän on luvannut meille, maan aatelisille herroille, sen opettaa Tanskan ritaristo hänen pitämään, samoinkuin hänen vakuutuksensa ja kädenlyöntinsä."

"Silloin on meidän ensiksi paras oppia pitämään kiinni ankeriasta pyrstöstä", mutisi Folgvard. "Varokaa taittamasta itsellenne laskiaisvitsaa! Kyllä me ritarit olemme ensimäisiä, joita hän kurittaa. Kuitenkin, siitä emme puhu ennenkuin näiden päivien humala on kokonaan jäähtynyt teidän polttavilta otsiltanne."

"Hoh, mitä kerettiläisjuttuja nuo ovat, Folgvard!" huudahti pyöreä, punakka Pietari Antinpoika. "Eikö edes meidän valtioviisas piispamme ole voinut kääntää teitä? Onko tuo huokaustenne käsittämätön kauneusloiste tehnyt teidät umpisokeaksi? Antakaa sen Fenixlinnun lentää, ja vangitkaa itsellenne toinen. Niin minä olen tehnyt monta kertaa, eikä siitä ole minulle ollut haittaa. Pitäkää nyt vaari päästänne ja sydämestänne, ja auttakaa meitä pitämään iloa uudelle Salomon kuninkaallemme!"

"Totta totisesti, te vasta tuuliviirejä olette", sanoi Folgvard. "Kuukausi siteen tahdoitte te murtaa auki prinssi Oton vankilanovet ja viedä hänet Viborgin käräjille kuninkaaksi huudettavaksi. Mutta nyt te puhallatte torveen hänen ovelan veljensä hyväksi. Se herra ymmärtää onkia kruunuja ihmissydämillä."

"Muuta mielesi, harhaan johdettu nuori mies!" vastasi herra Stiginpoika naurettavalla saarnaäänellä. "Me olemme kaikki olleet syntisiä ja väärillä teillä. Mutta nyt minä ja minun hyvä ystäväni olemme muuttuneet järkeviksi miehiksi, jotka kykenemme valtiollisiin toimiin, ja vielä kerran voimme istua kuningas Valdemarin viisaassa neuvostossa niinkuin piispa Sven ja minun hyvin mahtava herra isäni. Tulkaa tekin järkiinne, ritari Folgvard. Ei kannata potkia tutkainta vastaan, eivätkä happamet kasvot tee maailmaa hiuksenvertaakaan paremmiksi. Iloinen kuningas saa nyt tulta ja eloa meihin kaikkiin. Jos se Herran enkeli, jonka vuoksi te huokailette, istuu herrojen linnassa tai luostarissa, niin sanokaa minulle suoraan, ja me autamme teitä vapauttamaan hänet uljaiden ritarien lailla. Ehkäpä meidän iloinen kuninkaamme itsekin sanoo amenensa mokomaan hauskaan juoneen."

Ritari Folgvard sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta pyylevä Pietari Antinpoika purskahti äänekkääseen nauruun. "Ei, toveri, siihen ei kuningas Valdemar ikinä anna suostumustaan, sen varmuudeksi saatte pyytää noiden tuhannen neitosenne syleilemään teidät kuoliaaksi. Missä teidän silmänne ovat olleet, Offe Stiginpoika? Ettekö te kauniilta morsiusneidoilta ole nähnyt sitä minkä jokainen raitis mies puolella silmällä voi nähdä ritari Folgvardista? Minä en ikinä kehoittaisi rakastunutta ystävääni astumaan jalallaan siihen herraslinnaan, missä hänen sydämensä valittu kuningatar tulee vallitsemaan; ellei hän tahdo saattaa päätänsä vaaraan, — Vakavasti puhuen, ystäväni Folgvard", lisäsi hän, "katsokaa, ettette tule liian lähelle sitä aurinkoa, josta jo olette liiankin ääneen ja hellästi laulanut! Se polttaa, Jumala paratkoon, teidät poroksi. Meidän nuorella herrallamme on haukansilmät eikä hän välitä muista kruunuista kuin näkyvistä."

"Hohoh!" huudahti Stiginpoika silmät suurina.

"Sen auringon läheisyydestä, josta minua varoitatte, poistun minä nyt", vastasi Folgvard säihkyvin katsein. "Samoin haukasta, joka pian hakkaa teiltä sokeat silmät päästänne. Tehkää, jos voitte, Valdemarin kruunausmatka riemukuluksi. Mutta minä menen nyt auttamaan maan uskollisia ystäviä voittamaan omin päin sen voiton, jota ennen ei Tanskassa huudeta 'victoria' huutoja." Tämän sanottuaan ritari Folgvard kannusti ratsuaan ja ratsasti nelistäen heidän näkyvistään. Molemmat iloiset veljekset nauroivat, mutta säälittelivät typerää kuningatarrakastajaa, joka ei paremmin osannut salata pettyneitä toiveitaan tai etsiä oikeaa tietä kunniaan ja onneen, jonka he nyt itse varmasti luulivat löytäneensä.