SEITSEMÄS LUKU.

Yhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä katumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli sopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen Sorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä kerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden puolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu, luostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta sitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman poikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin. Onnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi Juhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea sielumessuja hänen autuudekseen.

Myöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto Soröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä talutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa Dannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten "terveeksi hevoseksi", se oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen herransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi selviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen kuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä, samoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla verhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin maallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin kansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi voinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue kansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja hyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi antaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa. Nuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku ratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti erityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto kulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota, huolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen oikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja Vironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää kuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen surullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat vanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko tanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet. Prinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia Laalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista orittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa. Tosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen, mutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi hän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä asti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta makuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut sanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan ei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta kuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan iloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä erittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta hän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.

Arvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena. Samana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut hevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen leskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi kirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.

Oli jo melkein yö kun ruumissaatto saapui Soröhön. Niin monta kaupungin ja seudun asukasta kuin suureen luostarikirkkoon sisältyi, oli sinne jo kauan ennen kokoontunut, ollakseen läsnä surujuhlassa; mutta paljon suurempi joukko kaikensäätyisiä ihmisiä täytti luostarimetsän läpi johtavan tien, mistä surusaatto nyt hiljaa lähestyi. Hiljainen suru oli huomattavissa useimpien kasvoilla, vaikkakin kaikki kansan lausunnot osoittivat, että suru koski enemmän maata ja valtakuntaa kuin haudattavaa kuningasta. Kyyneleitä näkyi ainoastaan prinssi Oton ja vanhan marskin silmissä. Kreivi Juhana näytti tosin silloin tällöin ankarasti liikutetulta; mutta kun joku piti häntä silmällä, nähtiin hänen noudattavan tyyntä arvokkuutta, jota hänen kannattajansa pitivät niin suuressa arvossa. Luostarinmetsään johtavan metsästysportin ääressä olivat surusaaton ratsastavat jäsenet laskeutuneet hevosten selästä, jalan seuratakseen kuninkaallista ruumista. Kuu oli jo laskeutunut, ja soihdut loimusivat hiljaa tyynessä kesäyössä korkean, tummanvihreän pyökkimetsän lomassa. Sven Tröst oli uskonut hevosensa eräälle prinssin tallirengille. Hänen mielialansa oli aivan toinen kuin useimpien muiden, sillä hän piti tätä hautausta Tanskanmaan salaisena ilojuhlana. Hänestä tuntui, kuin surupuvut juhlallisessa soihtuvalossa, joka sekaantui tähtien tuikkeeseen pyökin lehvien välissä, olisivat ainoastaan surullinen ja tarumainen valepuku, jonka alla piiloutui uusi kukoistava elämä, onnellisemman ajan toiveineen. Prinssi Otto oli hänen aavistamansa kultaisen ajan sankari; hän, vanhin toivorikas kuninkaanpoika, luuli asemies, nousisi nyt isänsä haudalta vapauttamaan kansansa vieraasta ikeestä ja kohottaisi uudelleen vajonneen valtaistuimen. Hänen lippujensa alla uneksi rohkea asemies voitoista, onnesta ja kuolemattomasta kunniasta. Ja taistelun päätyttyä näki hän koko Tanskan valtakunnan voitto- ja ilojuhlan, missä taas soihdunvalo ja tähtienloiste kohtaisivat pyökinlehvien välissä, mutta surupuvut olisivat vaihdetut loistaviin juhlapukuihin, jolloin kaikki tanskalaiset heittäytyisivät toistensa syliin kuin löydetyt sisarukset ja hän itse heittäytyisi kauniin Agneta-neidon syliin, joka oli kirjaillut tunturikyyhkyt hänen päähineeseensä, ja vyön hänen kapeille vyötäröillensä. Mutta tyttö kasvoi nyt luostarikoulussa rikasta ja ylhäistä sulhasta varten, maan vihollisten joukosta, isän seuratessa ylpeätä rendsborgilaiskreiviä ja odottaessa maan pelastusta ulkomaalaiselta. "Uutta rohkeutta, Sven Tröst!" kuiskasi aseenkantaja itselleen. "Esbern Snårekin uskalsi kosia kuninkaantytärtä."

Näiden ajatusten kiitäessä nuoren isänmaallisen haaveilijan mielessä, oltiin juuri kuljettu niinkutsutun Esbern Snåren myllypadon ohi, silloin oli hän vähällä virittää iloisen taistelulaulun Esbernin kosimamatkasta Valdemarin sisaren luo, jota hän usein lauloi ollessaan iloisimmalla päällään. Mutta samassa hän kuuli voimakkaiden, syvien bassoäänien laulaman ruumisvirren tunkeutuvan suuresta metsätemppelistä. Ne olivat Sorön luostarin hurskaat cisternciensimunkit, jotka apottinsa johdolla tulivat kuninkaallista ruumista vastaan, ja nyt tervehtivät sitä syvillä, hurskailla virrensävelillä. Elämänhaluinen nuorukainen joutui äkkiä syvän surumielisyyden valtaan. Hän risti kätensä aivan tahtomattaan ja ajatteli kuollutta kuningasta sekä maan ja valtakunnan onnea ja kukoistusta, mitä hänkin ehkä oli uneksinut nuoruudessaan, ennenkuin tuli kunnianhimoiseksi ja turmeltuneeksi, ja kuinka nyt hukkaan menneen kuninkaallisen elämän petetty toivo ikäänkuin sulautui kumeaan hautajaislauluun ja luostarikirkon kellojen hautajaissoittoon, joka pian kaikui seudun kaikista hautajaiskirkoista. Salainen itsemoite sekaantui nuorukaisen surumielisiin mietteisiin kaiken inhimillisen korkeuden katoavaisuudesta. "Hm, minähän ratsastin kuitenkin viestiä tuoden hänen jälkeensä", kuiskasi hän itsekseen. "Vanha Arvi oli oikeassa — Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."

Kulkue oli jo joutunut luostarikirkolle, ja kuninkaan ruumis kannettiin keskimmäistä käytävää myöten kirkkaasti valaistulle pääalttarille, missä pysähdyttiin luostariuijien vahakynttilöineen asettuessa ruumiin ympärille, laulaen matalalla äänellä "Misere Dominen", kuolleen kuninkaan sielulle. Apotti lausui vapisevalla äänellä tavanmukaisen kirkollisen hautajaisluvun, heittäen kolme lapiollista multaa arkunkannelle. Senjälkeen vaikeni hän hetkeksi. Kun hän lopuksi taasen korotti äänensä, ei hän lausunut sanaakaan kuolleen kiitokseksi; mutta hän rukoili sydämellisesti ja totisesti hänen sielunsa rauhan puolesta, kehoittaen surevaa kuninkaanpoikaa rukouksella ja voimakkailla teoilla täyttämään suurten Valdemarien jälkeläiseen kohdistuneen isänmaan hiljaisen toivon. Hän viittasi Absalonin ja Esbern Snåren hautoihin, muistuttaen prinssiä ja kansaa ajasta, jolloin jalo ruhtinas ja hänen uskolliset rohkeat miehensä yhdistivät paloitetun Tanskan maan, ja Jumalan avulla pelastivat kansan ja valtakunnan perikadosta. Senjälkeen sulettiin ruumisarkku ja asetettiin se paikalleen alttarin taakse, kuningatar Eufemian ja hänen lapsensa hautojen viereen. Kun nyt prinssi Otto näki isänsä ruumisarkun äitinsä ja pikku sisarensa arkkujen välissä, vastapäätä huonossa huudossa olleen veljensä hautaa, paisuivat hiljaiset kyyneleet hänen silmissään virroiksi. Mutta apotin sanat olivat täyttäneet hänen sielunsa korkeilla kuninkaallisilla ajatuksilla, ja katsahtaessaan alas huomasi hän seisovansa suuren piispa Absalonin hautakivellä. Kunnioittavasti astui hän takaisin, nosti silmänsä vanhempiensa hautojen yläpuolella olevaan Kristuksen kuvaan, painaen yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten liikuttaen huuliansa. Sven Tröst, joka oli tunkeutunut kansanjoukon läpi kirkkoon, seisoi tänä hetkenä, lähellä prinssiä alttarikorokkeen takana. Hän ei saattanut nähdä prinssin kasvoja, eikä harrasta katsetta; mutta hänestä tuntui, kuin olisi enkeli kuiskannut Absalonin haudan yli: "Rauha ja armo kuolleille! Minä lupaan sinulle, Herra, vapauttavani Tanskan maan, tai kuolen ristin alla kunniasi puolesta!"

Että nämä sanat eivät tulleet sankarin haudalta, kuten tuntui, vaan nuoren kuninkaanpojan huulilta, siitä oli Sven Tröst vakuutettu; ja kun kulkue lähti kirkosta lupasi hän sydämessään Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle, ettei hylkäisi prinssi Ottoa, ennenkuin hänen hurskas toiveensa Absalonin haudalla oli täytetty.

* * * * *

Ennenkuin prinssi seuraavana aamuna oli matkustanut Sorön luostarista, palatakseen uusien määräystensä mukaan Saxköpingiin, ilmoitti palvelija aseenkantajan, joka oli pelastanut hänen henkensä murhapolttoyönä, haluavan puhutella häntä.

"Se on minulle vastenmielistä", vastasi prinssi, "en näe häntä mielelläni; erittäinkin täällä, missä vielä luulen näkeväni kulkueen isäni haudalla. Tiedän, että sielumessu tuolla on ilolaulu nuoren miehen korvissa — mutta, kiittämättömäksi ei hän saa kutsua minua. Anna hänen tulla."

Marski meni hakemaan Sven Tröstiä. Prinssi seisoi apotin suurimmassa huoneessa, niinkutsutussa uudessa piispantuvassa, jonka sanottiin olevan samalla paikalla, missä vanha piispantupa oli sijainnut ennen luostarin paloa ja missä piispa Absalon oli kuollut. Lieden yläpuolella riippui suuren piispan ja sotapäällikön muotokuva luonnollista kokoa. Aseenkantaja jäi muutamiksi hetkiksi seisomaan kynnykselle ja oli jo pari kertaa tervehtinyt prinssiä, ilman että tämä oli kääntynyt häntä kohti. Lopuksi yskähti hän hieman kärsimättömästi uudistaen tervehdyksensä. Prinssi kääntyi nyt katsoen häneen vakavasti ja nyökäyttäen päätään. "Vai niin, oletko sinä täällä", sanoi hän astuen askeleen lähemmäksi, alakuloisilla kasvoillaan ystävällisyyden ja pidätetyn harmin sekainen ilme. "Minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa", hän sanoi. "Tiedän sen, mutta kuinka suuri velkani on, sitä ei tiedä vielä kukaan meistä. Nuori mies, olet pelastanut henkeni, mutta minkä arvoinen se on, sen saa aika osoittaa. — Katso tätä miestä!" hän viittasi piispa Absalonin kuvaa. "Olisipa minulla tuollainen mies rinnallani, voisin kai tehdä jotakin Tanskan hyväksi ja sinä ehkä olisit pelastanut tärkeän elämän."

"Minä toivon niin; olen siitä iloinen ja ylpeä, jalo herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "Mutta minä en tullut tänne muistuttaakseni teitä siitä. Elkää luulko, että olen seurannut jälkiänne kuin velkoja saadakseni maksun velasta, josta mainitsitte. Minä olisin temmannut teidät tulesta, vaikka olisitte ollut veriviholliseni ja halvin palvelijani — en olisi tahtonut antaa itse kuninkaankaan palaa elävänä."

"Vai niin! Eipä olisi voinut odottaa niin paljon sinulta, mielesi ei ollut kovinkaan ystävällinen häntä kohtaan", keskeytti hänet prinssi, hienoilla haaveellisilla kasvoillaan katkeruuden ilme. "Elävältä poltetuksi et olisi kuitenkaan tahtonut tuomita häntä? Viemällä hänen verivihollisiltaan sanan kavaltajille, olet kai itse hankkinut kipinän paloon, mistä pelastit minut, mutta joka oli syynä onnettoman isäni kuolemaan."

"Luulenpa itsekin samaa, herra prinssi, ja melkein kadun sitä nyt, kuitenkin eniten teidän itsenne ja sen vihan vuoksi, jota kannatte sydämessänne minua kohtaan. Mutta minä olin sokea ase toisten käsissä, ja pahan, mihin tietämättäni olen ehkä syyllinen, tahdon sovittaa; siksi tulin minä tänne. Tahdon tehdä teille tarjouksen, herra prinssi. Käskekää käsivarttani ja hevostani, kunnes olette voittanut Tanskan kruunun. Sitten voitte, jos tahdotte, tuomita minut kuolemaan, sanoista, jotka lausuin teidän isästänne ja viestistä, jonka vein hänen vihollisilleen."

Prinssi hätkähti ja katseli ihmetellen aseenkantajan avomielisiä kasvoja "Näkisit siis mielelläsi minut Tanskan valtaistuimella. No niin, sitä varten olen syntynyt ja kasvatettu. En yhtäkään käsivartta ja hevosta tahdo halveksia, kunnes sortajamme tunnustavat minun ja kansan oikeuden. Sinä olet aseenkantajani Sven Tröst; mutta tästälähin näet minut ainoastaan silloin kun annan kutsua sinua."

"En tahdo palvella teitä rahan ja leivän edestä, herra prinssi, vaan omasta halustani ja kunnian vuoksi", vastasi nuorukainen ylpeästi ja rohkeasti. "Jos kasvoni eivät teitä miellytä, täytyy minun alistua siihen. Mutta jos teillä on joku tehtävä minulle, niin sanokaa. Mieluimmin haluaisin että se olisi jotakin rohkeutta vaativaa, jotakin, joka voisi olla maalle ja teille hyödyksi."

"Hyvä, koska tahdot palvella minua kunnian vuoksi, tahdon kuitenkin maksaa hieman palkastasi edeltäpäin", sanoa prinssi katsoen häneen lipeän päättävästi. "Jos pidät herttua Oton luottamusta kunniana, niin anna heti satuloida hevosesi. Muutamien laalantilaisten ratsumiesteni kanssa saatat sinä minun uskolliset lähettilääni veljeni ja lankona Brandenburgin markkreivin luo. Rovasti Gerlack ja kaniikki Gottfried odottavat refektoriumissa määräyksiäni. Heidän onnellisesta matkastaan riippuu minun ja Tanskan toivo. Tämän uskon minä nyt sinun huostaasi, ynnä molempien kunnianarvoisten henkilöiden hengen ja turvallisuuden. Te saatte suojeluskirjeen kreivi Juhanalta; mutta jos joudutte kreivi Gerhardin käsiin, voi se teille maksaa henkenne ja minulle kaiken avun toivon."

"On enemmän kysymyksessä kuin te ja me, herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "On kysymyksessä Tanskanmaa, kuten huomaan. Saatte nähdä minun ymmärtävän antaa arvoa luottamukselle ja kunnialle, jota osoitatte minulle. Onko teillä muuta käskettävää?"

"Ei!" vastasi prinssi rypistäen otsaansa, kun sielumessu taas kaikui luostarieteisen läpi kirkosta. "Mene marskin luo, hän antaa sinulle lähempiä määräyksiä — matkusta Jumalan nimeen!" lisäsi hän lempeämmin, "ja palaa onnellisesti hyvän sanoman kera". Näin sanoen viittasi prinssi häntä poistumaan. Sven Tröst lähestyi kuitenkin ensin avomielisen osanottavasti, sanoakseen nuorelle ruhtinaalle pari ystävällistä sanaa jäähyväisiksi ja ehkäpä saadakseen itsekin sydämellisemmän hyvästijätön. Prinssi vastasi hänen kylläkin tuttavalliseen lähentelemiseensä astumalla askelen taapäin ja uudisti vaieten, vaikkakin tyynesti ja lempeästi viittauksen.

Sven Tröst ei viivytellyt enempää. Hän näki jälleen prinssin kasvoilla arvokkuuden ja majesteetin, jonka hän oli havainnut Pietari Vitfeltin puutarhassa, sinä aamuna, jolloin hän oli lausunut nuo rohkeat sanat hänen isästään. "Näitä sanoja ei hän kuitenkaan koskaan unohda", ajatteli hän itsekseen poistuessaan ja kunnioittavasti tervehtiessään. Ennenkuin sielumessu kuolleen kuninkaan kunniaksi oli luettu loppuun Sorön luostarikirkossa, istui Sven Tröst ratsunsa selässä mukanaan kuusi reipasta laalantilaista panssariin puettua ratsumiestä, ynnä kaksi hengellistä herraa välissään. He ratsastivat reippaasti luostariportista ulos, tervehtivät prinssiä, joka seisoi apotin seurassa avatun ikkunan ääressä, viitaten heille vakavasti jäähyväisiksi.

* * * * *

Oli lämmin päivä. Yöllä kohosi raju ukkosmyrsky; Langelannin ja Fennernin välillä ajautui eräs laiva kohti Holsteinin rannikkoa. Sven Tröst ja molemmat hengelliset herrat seisoivat kannella. Jos ei tahdottu hukkua aavalle merelle, täytyi täältä etsiä maata, huolimatta marskin ankarista kielloista. Ennen aamun valkenemista ajoi alus maalle Kolbergin nummen lähellä. Suurilla ponnistuksilla pelastuivat kuitenkin ihmiset ja hevoset. Rajuilma oli ohi. Aurinko nousi Kolbergin nummen takaa. Alus oli jo uponnut; mutta Sven Tröst ja hänen seurueensa olivat vahingoittumattomina nummella.

"Erittäin huonoja ja arveluttavia enteitä, kunnioitettava herra præpositus", sanoi Riben kaniikki, nousten läpimärkänä hevosen selkään. "Suokoon Jumala, että loppu ei olisi alun kaltainen!"

Rovasti vaikeni sangen arvelevan näköisenä, antaen auttaa itsensä konkarinsa selkään meriveden vuotaessa vaatteistaan.

"Olkaa rohkealla mielellä, kunnioitettavat herrat", sanoi Sven Tröst, pudistaen veden itsestään kuin villisorsa. "Nyt meillä on kova maa hevostemme jalkojen alla, ja ainoastaan saksalaisten läpi on meidän murtauduttava. Se on aina kuitenkin parempi kuin taistella vasten merta ja myrskyä ja itse Herramme mahtavia enkeleitä — olin vähällä sanoa — pyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi, jos se oli synti."

"Olisipa Kaikkivaltias vastassamme, niin matkamme olisi totisesti turha, nuori mies", sanoi rovasti vakavan arvokkaasti. "Ne eivät ole pilkan asioita. Lähinnä Jumalaa ja pyhää neitsyttä kiitän minä pelastuksestani sinun kevytmielistä reippauttasi, nuori hurjimus. Jollet olisi heittänyt nöyryyttä syrjään, ja vetänyt minua maalle niistä muutamista hiuksista, joita en ole uhrannut pyhälle säädylleni, en voisi nyt kehoittaa sinua tulevaisuudessa suurempaan kunnioitukseen Herran palvelijoita ja heidän esimiestään kohtaan."

"Olisitteko tahtonut, että olisin antanut teidän hukkua, kunnioituksesta kultaisia niskahiuksianne kohtaan, hurskas herra?" kysyi Sven Tröst pidätetyn ivallisesti.

"Eipä niinkään, poikani; mutta ennenkuin uskalsit tuota häväisevää temppua, olisi sinun pitänyt pyytää anteeksi suojeluspyhältäni."

"Sen rukouksen kestäessä olisitte te kunnianarvoisa isä, hukkunut kuin jauhosäkki. Teillä mahtaa olla kummallinen suojeluspyhimys, jos hänellä on jotakin sitä vastaan, että autan häntä henkenne vaalimisessa, erittäinkin, jollei hän halua hankkia itselleen vaivaa."

"Voi, meidän turmeltuneen nuorisomme hurskaus näyttää nykyään hurjalta!" huokasi rovasti latinaksi oppineelle virkatoverilleen. "Herra kanonikus, jos voisitte pelastaa tämän nuoren miehen sielun, olisi se minulle mieluista. Minulla on nyt muuta ajateltavaa, ehkä vilustun tämän aamukylvyn jälkeen."

Ratsastettiin hyvää vauhtia nummen yli että jouduttaisiin niin pian kuin mahdollista holstenilaisten estämättä Mecklenburgin rajalle. Haaksirikkoiset merimiehet Korsöristä etsivät ensimäisen kalastajakylän, mutisten arvelevasti, ett'ei ollut hyvä olla pappeja mukana myrskyssä, jolleivät he olleet niin hurskaita, että voivat pitää kurissa rajuilman. Matkustajat eivät olleet kaukana Lübeckin alueen rajalta, kun he eräänä iltana näkivät suuren joukon holsteinilaisia ratsumiehiä ratsastavan rajaa kohti Segebergin tietä myöten.

"Katsokaa", huudahti Sven Tröst. "Varmaankin he ovat ritari Hartvigin väkeä."

"Gerhardin verisiä kätyrejä!" huudahti kaniikki pelästyen.

"Pojan murhaaja!" mutisi pastori tehden ristinmerkin. "Hänen väkensä ei varmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita."

"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle", huomautti aseenkantaja. Kaikki pysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä. "Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan, sillä välin kun te muut kuljette rajan yli", sanoi hän. Ei ollut pitkiä aikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera edeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen kaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä takaisin. "Kiiruhtakaa täältä herra rovasti", huusi hän. "Tie on vapaa, mutta nuorta uskalikkoa — häntä kai emme koskaan enää näe. — Herramme palkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa häntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan maailmaan kuin mihinkään muuhun."

Rovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti rajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen halki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä ja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä alkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista pyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka kuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema tempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen seuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän takaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti yllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella. Laalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa holsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin miekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes ratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin. Sven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen hänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. "Se, joka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti", sanoi hän, "se lurjus tuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin määrätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin hattu olisi jälleen ehjä."

"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia", sanoi kaniikki. "Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja kuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä lisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen hatun vuoksi."

"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa", vastasi asemies. "Mutta hurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan tahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän neitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun."

"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään palladioon?" sanoi rovasti. "Sinä olet nuori, rakastunut narri ja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja omatekoisilla muistoilla lihan maailmasta."

"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En vaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin", jatkoi asemies rohkeasti, "Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä kerran pyhimys — jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa. Ennenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa", lisäsi hän puoliääneen. "Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa, näyttäisivät asiat pahoilta."

Matkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä oli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat hengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä asioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin suljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden tehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella suorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta asemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried oli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne; hän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta "Cimberlandista", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin rovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan häntä.

Kaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan tarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.

"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa, voisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi vääristeltyä sanaa", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi vakavan näköisenä. — "Mitä merkitsee Dei gratia?"

"Jumalan armosta", vastasi rovasti. "Niin paljon latinaa ymmärtää kai yksinkertaisinkin maallikko."

"Ja Domicel Dan?" kysyi asemies edelleen. "Se on kai tohtorilatinaa. Merkitseekö se Tanskan maan herraa? Vaiko ainoastaan sitä, joka odottaa tulevansa siksi?"

"Prinssi Oton sinetti!" huudahti rovasti säikähtyneenä kopeloiden kädellään takkinsa taskua. "Mitä ihmettä tämä Merkitsee. Nuori mies, missä olet lukenut tämän kirjoitukin? Ja missä, on itse sinetti. Minulla ei ole sitä — Jumala auttakoon meitä. Ilman sitä on matkamme turha."

"Valtioviisas herrani, kun teillä on niin tärkeä kalleus mukananne matkalla", vastasi asemies, "ei teidän olisi pitänyt pudistaa sitä meriveden mukana Kolbergin nummelle. Jos tahdotte rehellisesti sanoa minulle, mitä latinalainen kirjoitus merkitsee ja mitä sinetillä tehdään, niin luulenpa kyllä että löydämme vielä aarteen."

"Jos sinulla on prinssin salainen sinetti, niin taivaan tähden tuo se esiin!" sanoi rovasti pysähtyen ja ojentaen kätensä. "Anna se tänne! niin saat tyhmät kysymyksesi anteeksi. Poikani, sinä ymmärrät yhtä vähän valtioviisautta kuin latinaa. Jos prinssi jo olisi kutsunut itseänsä Tanskanmaan herraksi: ja kuninkaaksi Jumalan armosta, olisin minä puolustanut sitä; mutta domicellus merkitsee ainoastaan junkkeria eli prinssiä, joka hän todellisuudessa on. Miksi hän ei vielä ole tullut ulkonaisesti muuttuvassa maailmassa, sitä hän on jo Jumalan armosta korkean syntyperänsä kautta, ja siksi kai pitäisi hänen kutsua itseänsä, kun on kysymyksessä hänen ja valtakunnan paras. Missä on sinulla sinetti?"

"Tässä, korkeasti oppinut herra", vastasi asemies ojentaen rovastille pyöreän metallisinetin. "Katsokaas, en olisi mielelläni tahtonut sen merkitsevän herraa, sillä jos hän olisi ilman laillista vaalia ja nimittämistä kutsunut itseänsä maan herraksi, olisin pitänyt häntä narrina ja lörpöttelijänä ja hävennyt suuria ajatuksia, joita minulla hänestä on. Sanokaa nyt minulle myös mihin sinettiä käytetään. Hän ei toki koskaan antane sinetillään vahvistaa muuta kuin —"

"Anna sinä hänen ja meidän pitää siitä huolen!" keskeytti hänet rovasti ylpeän näköisenä piilottaen sinetin povelleen. "Mitä sinä kokematon nuorukainen ymmärtäisit valtioasioista. Juutilaisissa ritarilinnoissa opitaan liian aikaisin ajattelemaan kuninkaanvalaa ja olemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden holhoojina." Molemmat vaikenivat nyt tyytymättömän näköisinä ja etsittiin yöpymispaikka, jatkaakseen seuraavana päivänä tärkeää matkaa.