NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusi onnellinen perhe-elämä kukoisti näinä kylminä talvikuukausina Brattingborgin jäätyneiden vallihautojen ja lumenpeittämien muurien takana, rajuilman yhä kasvaessa Ebbesenin ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Tiedettiin kuninkaan kiivaasti suuttuneen. Hän oli 22 päivänä helmikuuta Roskildesta antanut julkaista avoimen kirjeen, missä hän käski ankarasti rangaista kaikkia luostareja ja hengenmiehiä kohtaan suunnattuja laittomia tekoja. Sen huomattavan suuren sotajoukon, jonka hän oli koonnut, sanottiin määrätyn rynnäköllä valloittamaan kaikki ne valtakunnan ritarilinnat, jotka omavaltaiset puoluepäälliköt pitivät asestettuina, tai joihin kruunulla vähimmälläkin syyllä oli omistusoikeus. Näiden joukossa mainittiin mahtava Hald; mutta Ebbesenin molemmat linnat, Brattingborg ja Norreris, sanottiin olevan ensimäisinä alasrepimislistalla. Huolestuttavia, joskin vastakkaisia huhuja kuului myöskin kreivi Geertin poikien varustuksista. Kevät tuli; ei vielä näkynyt vihollisia Brattingborgin edustalla. Ebbesen varustautui uudelle kesäretkelle Pohjois-Jyllannin muukalaisia itsevaltiaita vastaan, ja Sven Tröst luovutti hänelle vapaaehtoisesti koko isänperintönsä köyhän talonpoikaisväestön varustamiseksi. Eno ei vastustanut näitä hänen uhrauksiaan, joilla hänen sisarenpoikansa innokkaasti maan parasta ajatellen, riisti itseltään sen riippumattomuuden ja itsenäisyyden, joka hänelle nyt tulevana perheen isänä olisi ollut tarpeen enemmän kuin koskaan. Ihana Agneta istui jo naistuvassa rouva Jutan luona ommellen lapsenmyssyjä ja ristiäispukua pienelle perilliselle, jolla hän syksyllä toivoi voivansa ilahduttaa rakasta miestään. Eräänä aamuna astui Ebbesen iloisen ja tyynen näköisenä nuoren onnellisen parin luokse linnan siipirakennuksen eristettyyn vieraskertaan, joka oli heidän pienen taloutensa hallussa.

"Minä onnittelen sinua, rakas sisarenpoikani, sinä olet nyt Brattingborgin kartanon herra, sen niittyjen, metsien, metsästyksen ja kalastuksen yksinoikeutettu omistaja", sanoi ritari Ebbesen ystävällisesti hymyillen, jättäen nuoren ritarin käteen sinetillä suletun asiakirjan. "Se on sinulle laillisesti annettu Viborgin käräjillä", jatkoi hän. "Ei se ole mikään lahja, vaan ainoastaan korvaus siitä mitä sinä olet pannut minun yrityksiini. Kaikki on lopullisesti päätetty ja järjestyksessä. Minä olen nyt sinun vieraasi Brattingborgissa siksi kunnes itse voin muuttaa Norreriisiin."

"Jumalani, mitä ajattelette, rakkahin enoni!" huudahti Sven Tröst kovin hämmästyneenä. "Olettehan te itse uhrannut paljon enemmän. Jos olette unohtanut itsenne, niin ajatelkaa toki vaimoanne ja poikianne."

"Heillä on vielä Norreriisin linna ja kylliksi omaisuutta, jos vain kuningas ja hänen neuvostonsa suovat heille rauhan ja maanlain suojeluksen minun kuolemani jälkeen. Ei heidän kuitenkaan tarvitse elää väärinanastetusta tavarasta. Sinä olet, sitä ajattelematta, ostanut ja maksanut tämän linnan, jonka laillinen omistaja sinä nyt olet. Se oli välttämätöntä sinun vapautesi ja itsenäisyytesi, sekä vaimosi turvallisuuden vuoksi", lisäsi Ebbesen ystävällisesti, luoden surumielisen katseen hämmästyneeseen Agnetaan. "Sinä et ollut enää linnan omistaja, ja minä en voinut, linnanherrana, kauemmin suojella teitä täällä. Jos kuningas, lain mukaan, vaatisi linnanporttien avaamista, niin täytyisi minun oman vakaumukseni mukaan totella empimättä. Meillä ovat eroavat mielipiteet meidän oikeasta suhteestamme kuninkaaseen ja laillisuuteen; mutta nyt sinä olet oma herrasi, Sven Tröst. — Sinä olet itsenäinen ritari. Sinä olet myöskin naimisissa ja, jos Jumala suo, ennen kun vuosi umpeen kuluu isä. Sinun ajallinen onnesi tai onnettomuutesi on nyt lähinnä Jumalan tahtoa osaksi sinun omissa käsissäsi. Jokaisen meistä täytyy voida toimia aivan itsenäisesti omantuntonsa mukaan."

Eivät mitkään vastaväittelyt auttaneet. Asia oli päätetty; ja Ebbesen poistui hämmästyneiden vastanaineiden luota, tahtomatta vastaanottaa kiitosta teostaan. Mutta siitä päivästä alkaen täytyi Sven Tröstin ja Agneta rouvan ottaa hoitoonsa linnan sekä ulkonaiset että sisäiset asiat. Ebbesen ja hänen perheensä muuttivat aluksi vieraskerrokseen, ja heistä oli sydämellisen hauskaa olla nuoren isäntäväen rakkaina ja kunnioitettuina vieraina.

Ritari Folgvard ei ollut voinut viihtyä Brattingsborgin hiljaisessa kodikkaassa talvielämässä, mihin hän oli luonut niin paljon runollisuutta harpunsoitollaan ja ihanalla äänellään, Agnetan ja Jutta-rouvan laulaessa rakkaita, vanhoja kansanlauluja heidän tuttavallisesti istuessaan takkavalkean ääressä. Nuorikkojen onni kyllä ilahdutti häntä, mutta enensi samassa sitä tulista intohimoa, joka salaisesti kalvoi häntä. Hän kierteli ympäri maata Ebbesenin vakoilijoiden ja Mustan Svenin kera, voidakseen antaa ystävilleen Brattingborgissa varmat tiedot kaikesta, mikä koski heitä ja isänmaan tärkeimpiä asioita.

* * * * *

Eräänä iltana huhtikuun loppupuolella istui Sven Tröst kodikkaasti perheensä piirissä Brattingsborgin parvekesalissa nuoren vaimonsa vieressä. Nuorella linnanherralla oli ollut rasittava päivä ja Ebbesen oli väsynyt sotilaittensa harjoittamisesta.

"Pane muistiin sanani, arvoisa herra isäntäni", sanoi Ebbesen iloisesti. "Kuningas jättää meidät rauhaan tänä kesänä. Hänellä on muutakin tekemistä kuin ahdistaa niitä, jotka rehellisesti tahtovat auttaa häntä maan vihollisia vastustamaan. Hänelle täytyy olla tärkeämpi asia yhdistää valtakunta kuin yhtyä rankaisemaan kahta itsepäistä ritaria, jotka kuitenkin pohjaltaan tahtovat maan ja valtakunnan parasta."

"Kyllä hän minun mielestäni pitää hyvinkin huonosti huolta Tanskasta, eno", vastasi Sven Tröst. "Jos hän nyt on myönyt Ruotsille oikeuden Skåneen ja heittänyt koko Fyenin saaren Geertin poikien ammottavaan kitaan, niin kulkeehan hän kurjan isänsä jälkiä mitä surkuteltavimmassa määrin. Minä en voi käsittää, mitenkä te voitte odottaa mitään suurta Tanskalle tuollaiselta kauppias- ja kynäsankarikuninkaalta. Ei, kyllä prinssi Otosta olisi tullut toisenlainen hallitsija."

"Anna sen unelman jäädä, hyvä ystäväni; se voi maksaa sinulle pääsi", sanoi Ebbesen vakavasti. "Me emme tahdo olla sokeita Atterdagin valolle, vaikka se polttaisi meitä. Valdemarin toiminnassa vallitsee järkevyys, joka ihmetyttää minua. Hän uhraa vain silmänräpäykseksi ja näön vuoksi sen mitä ei vielä voida lunastaa tai ottaa voimalla, sillaikaa hän kokoaa kruunulle sen, mikä milloinkin on tärkeintä. Katsokaa vain mitenkä hän sai hengelliset herrat jättämään Köpenhaminan hänelle! Opettakoot nyt Jumalan avulla Axelhuusista Absalonin ja suuren Valdemarin henki häntä kokoamaan sekä sydämen että järjen."

"Elkää vain puhuko hänen sydämestään, rakas eno", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Jos hän pitää Köpenhaminan ja Axelhuusin niin hän tekee vääryyttä ja petosta, eikä sitä milloinkaan voi kutsua oikeaksi, olkoon se vaikka kuinka viisasta. Senjälkeen kun minä luin heidän lübeckiläisen kauppakirjansa teistä ja Otosta, ei minulla ole ollut mitään luottamusta siihen minkä Valdemar ja piispa Sven ovat sinetillään vahvistaneet. Hovi-ilma lienee vaarallinen ja valtaistuimenloisto häikäisevä sekä maallisille että hengellisille herroille."

"Tuomitkoon Jumala heidän sydämensä", sanoi Ebbesen tyynen vakavasti. "Se minkä nuo valtioviisaat herrat sinetillään vahvistivat, oli kuitenkin maan parhaaksi; mutta totta on, että se oli kovaa meille ja prinssi Otolle."

Tämän vakavan keskustelun, jota Agneta rouva ja Ebbesenin vaimo hiljaisella huolella kuuntelivat, keskeytti nyt vartijan torvi porttitornista. Sen iloinen sointu ilmaisi talon ystävän saapuneen. Tulija oli ritari Folgvard. Hän astui kohta senjälkeen parvekesaliin kiivaudella, joka ilmaisi hänen tuovan joitakin tärkeitä uutisia. "Prinssi Otto on vapautettu", huudahti hän. "Hän on matkustanut setänsä luo Kieliin — Minä olen itse nähnyt hänet."

"Jumalan kiitos! Sepä oli kerrankin hyvä uutinen", sanoi Ebbesen ja puisti hänen kättään. "Tervetuloa, kunnon Folgvard!"

Sven Tröst tuli niin iloiseksi tästä uutisesta, että hän syleili Folgvardia ja kaikkia läsnäolevia sekä juoksi ympäri lattiaa kuin juopunut. "Meidän rakas Ottomme vapaa", huudahti hän. "Ja silti luopumatta vaatimuksistaan kruunuun. Huomatkaa, ystävät! Nyt hän tulee hallitukseen, ja me saamme lopultakin kuninkaan, jota kannattaa auttaa valtaan ja oikeuksiinsa."

"Oletko mieletön?" keskeytti hänet Ebbesen. "Etkö sinä tunne jaloa prinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä vapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on maankavaltaja."

Sven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin muistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen vieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi huolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.

"Kerro, kerro, rakas Folgvard!" sanoi Ebbesenin vaimo kiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta erimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa molemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.

"Minä olin viime viikolla Plönissä", sanoi Folgvard, "ja minä näin siellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren hääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona, Agneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta kaunottaresta." Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen kuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää huomiota. "Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa", jatkoi Folgvard. "He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen. Kreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden hengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi kunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin kadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse — kun hän pakenee teidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen, riistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen vihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se miekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle, ei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren minkä Tanska omistaa." Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat osanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti hymyillen: "Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni — teillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin. Kuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä kauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin mitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on verivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun lentää! — Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?"

"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme päivää häitten jälkeen Plönissä", jatkoi Folgvard. "Väitetään hänen lempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman minkäänlaisia ehtoja."

"Miltä hän näytti?" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. "Ei suinkaan hän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu alistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota Tanska nyt kaipaa sydänkilvessään."

"Ei kumpaiseltakaan, ystävä", vastasi Folgvard. "Hän näytti minun silmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle, leijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman ihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen kasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman kruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa tomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja kurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko paistaa kulkiessaan avaruuden halki."

"Katsoppas Sven Tröst", sanoi Ebbesen hymyillen. "Sellaiseksi minäkin ajattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta mielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti kuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa pyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää luhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme."

"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän", vastasi Sven Tröst. "Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä, rakas eno", jatkoi hän sydämellisesti. "Sellainen kuuluu tavallaan uskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään tai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni Ottoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä, mutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika."

"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen, rehellinen, kunnon ystäväni", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään "Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet vaarallisella sivutiellä."

Ei puhuttu enää sen enempää näistä asioista. Kun Folgvard oli kertonut mitä tiesi, otti hän harppunsa, ja vietettiin vielä kerran ilta yhdessä Brattingsborgissa tuttavallisesti ja ystävällisesti seurustellen. Kuitenkin sekaantui hiljainen alakuloisuus seurusteluiloon; sillä seuraavana aamuna, niin kuin jo aikaisemmin oli päätetty ja siihen valmistettu, muuttaisi Ebbesen vanhaan sukulinnaansa Norreriisiin Aarhuusin läheisyyteen.

Aikaisin aamulla oli suuri matkajoukkue liikkeessä, jotensakin suuren sotilasjoukon saattamana. Sven Tröst ja hänen nuori vaimonsa seurasivat mukana. Heidän oli vaikea erota rakkaista ystävistä, ja he aikoivat viivähtää pari kaunista toukokuun päivää Ebbesenin vanhassa metsälinnassa. Folgvard otti vartijoidakseen sillaikaa Brattingsborgia. Kesätaistelujen suunnitelmien mukaan johtaisi Ebbesen itse Norreriisista vapautustaistelua Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin ympärillä, sillaikaa kun Sven Tröst ja hänen nuoret ystävänsä Brattingsborgista ahdistelisivat vihollista Viborgin seuduilla, ollen vakoojiensa kautta alituisessa yhteydessä talonpoikaisjoukkojen ja sotapäällikkönsä kanssa Norreriisissä.

Ebbesen omisti kaksi tämän nimistä kartanoa. Toinen oli linnoittamaton Halejärven rannalla Viborgin seuduilla, puolen peninkulman päässä Brattingsborgista eli Kleitrupin talosta, josta hän oli tehnyt tunnetun retkensä Randersiin. Mutta hänen vanha, linnoitettu sukulinnansa Norreriis, joka Ebbesen-nimen yhteydessä on tullut kuolemattomaksi, oli Aarhuusin ja Randersin välillä, ja on vielä näihin päiviin asti säilynyt kansan muistossa, vaikka tuskin enää on jälellä mitään linnanvallituksista ja siitä mäestä, millä linna oli. Vanhaa kunnioitettavaa tammea, joka siellä on seisonut viisisataa vuotta, pitää kiitollinen kansa vieläkin kunniassa, sillä se on aina rakastanut tätä kansallissankaria, niinkuin schweiziläiset Telliänsä, nähden hänessä Tanskan unohtumattoman vapauttajan itsevaltiaan ikeestä.

Ebbesenin sukulinnassa ei oltu nähty tätä kansan ystävää Geertin kukistamisesta asti, eikä siitä asti kun hänen nimensä oli tullut Tanskan kuuluisimmaksi. Hänen matkansa Norreriisiin olikin senvuoksi riemukulkua, ja hänet vastaanotettiin synnyinseudullaan sillä innostuksella ja lämmöllä, joka vakuutti hänelle, että hänen kiitollisen kansansa rakkaus oli hänelle turvallisempi puolustaja kuin parhaiten varustettu linna. Norreriis oli vain pieni herraskartano eikä läheskään niin lujasti linnoitettu kuin Brattingsborg. Suurin osa kartanon rakennuksista oli linnoitusten ulkopuolella. Muurit eivät olleet korkeat, linnanhauta jotenkin kapea, ja muurit rappeutuneet, mutta vanha torni oli mahtava. Niinkuin Brattingsborgilla ja Haldilla, ei tällä linnalla ollut sisäjärven luonnollista suojaa, vaan ympäröivät sitä pohjoisesta ja lännestä hedelmälliset maat sekä ihana pyökkimetsä, joka ulottui puolikaaressa etelää ja itää kohti. Linna sijaitsi ihanalla paikalla, ja Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin teiden yhtyessä siellä vallitsi vilkas liikenne sen ympäristöllä. Vallien kaakkoisella kulmalla kasvoi se ihmeellinen tammi, jonka Ebbesenin isä, ritari Ebbe Galt oli sinne istuttanut poikansa syntymisen päivänä, ja joka vielä meidän päivinämme seisoo terveenä ja vihreänä vanhan linnanmäen jätteillä. Tämä puu oli kasvanut korkeaksi ja tuuheaksi ja oli nyt niinkuin herransakin lähes neljänkymmenenvuotias. Sen alla oli Ebbesen lapsena leikkinyt sotilasta; sen varjossa hän oli istunut monta onnellista kesäiltaa nuoren vaimonsa kanssa heidän avioliittonsa ensimäisinä viitenä vuotena, ennenkuin vielä Geertiä vastaan suunnattu suuri sotaretkensä oli uurtanut vaot hänen korkeaan otsaansa. Kun hän nyt vaimonsa rinnalla, nuorempi poikansa edessään satulassa, ratsasti linnanpihalle, vanhemman ratsastaessa edellä omalla pienellä hevosellaan, osui Ebbesenin katse ensiksi tammeen. Sen lehdet eivät vielä olleet puhjenneet, mutta hänen ystävänsä ja talonväkensä olivat juhlallisesti koristaneet sen tuoreilla pyökkipuunseppeleillä. Pieni linnanpiha kaikui riemuhuudoista, sinne olivat kokoontuneet Ebbesenin lukuisat ystävät, jotka kuultuaan huhut hänen saapumisestaan seudulle, olivat rientänet Norreriisiin häntä vastaanottamaan.

Kaiken tämän humun ja ilon valitessa huomasi Sven Tröst monien vierasten joukossa hyvin vastenmieliset kasvot, jotka näyttivät hänestä tutuilta, vaikkei hän voinut muistaa missä ne oli nähnyt sitä ennen. Henkilö katosi suureen ihmisjoukkoon, jota virtaili linnanpihalta sisään ja ulos. Myöhemmin illalla hän muisti miehen Juhana Ellemoseksi, samaksi laalantilaiseksi petturiksi, joka oli ollut viemässä kuningas Kristofferia Saxköpingistä ja sitten niin petollisesti auttanut Henneke Brydeä nummella. Hän tiesi tämän pahantekijän olevan liitossa Stig Antinpojan kanssa. Kuninkaan armahduskirjeen nojalla oli tämä kuuluisa Ellemose nyt suojattu kaikilta ahdistamiltaan, ja väitettiinpä ritari Stigin sekä uuden hallituksen käyttävän häntä nyt urkkijanaan. Tuskin oli tämä hänelle selvinnyt, kun hän äkillistä tuskaa tuntien kaipasi rakasta nuorta vaimoaan, jonka hän oli jättänyt vihreälle nurmikolle linnan edustalle, missä hän Ebbesenin lasten kera ilokseen katseli talonpoikien tanssia sekä seudun nuorten miesten ja neitosten kulkuetta, jotka juhlallisesti laulaen ja viheriät toukokuunlehvät käsissä ratsastivat "Kevään kuningatarta", yhdistäen tämän maalaisen kansanjuhlan Ebbesenin kotiintulon ilojuhlaan. Sven Tröst juoksi kuin raivostunut tanssivien keskellä, mutta ei löytänyt mistään Agneetaa. Viimeinkin hän löysi Ebbesenin pojat aivan Rissmetsän laidasta, ja he kertoivat hänelle, mitään onnettomuutta aavistamatta, herttaisen Agneta rouvan nyt myöskin ratsastavan "kevään kuningattarena". Hän oli ollut seppeleillä koristettu ja istunut kauniisti kirjaillun hevosen selässä komean herran rinnalla, suuren, kevätkuningatar joukkueen saattamana, ja he olivat ratsastaneet hänen kanssaan metsään. Lapset taputtelivat iloisesti käsiään muistellessaan kaikkea näkemäänsä ihanuutta; mutta Sven Tröst joutui epätoivon valtaan. Hän kiirehti takaisin linnaan ja heittäytyi ratsunsa selkään, jonka jälkeen hänet nähtiin ratsastavan kuin mielettömän metsään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä se merkitsi. Illalla juhlapöydässä kaivattiin Agnetaa ja Sven Tröstiä, ja heitä etsittiin turhaan kaikkialta.

Nuori rouva uskoi todellakin täyttävänsä hyvien talonpoikien toiveen kun hän heidän ja Ebbesenin ystävien kera otti osaa ilojuhlaan astuen keväänkuningattarena mukavaksi laadittuun satulaan ja antaessaan juhlakulussa viedä itsensä linnan pihalta, tietämättä mihin. Vasta huomattuaan olevansa syvällä metsässä, ja kevätjuhlalaulujen vaiettua hänen ympärillään, ja kun hämärän tullen ratsastettiin yhä joutuummin pitkin epätasaisia, melkein raivaamattomia teitä, katsoi hän levottomana ympärillään olevia outoja ihmisiä kysyi eikö jo käännyttäisi linnaan. Komea herra, joka oli nostanut hänet satulaan, vakuutti heidän nyt pian olevan siellä Oli vain ratsastettu sivuteitä ihanasta kesästä nauttien; kansanjuhlan tapoihin kuului kaunotarten kiusotteleminen, ja sai senvuoksi tyytyä siihen, mikä tämmöisessä tapauksessa kuului tapoihin.

Viimeinkin he pääsivät ulos metsästä ja olivat nyt maantiellä.

"Kiirehtikäämme, hyvä väki, ettei kaivattaisi liian kauan meidän kaunista kevätkuningatartamme", sanoi vieras herra, ja joutuun mentiin eteenpäin tasaista maantietä, jonka Agneta uskoi johtavan Norreriisiin. He olivat näin ratsastaneet jo yli tunnin, eikä vielä näkynyt linnaa. Lopultakin Agneta huomasi heidän olevan meren rannalla, ja pian he ratsastivat pienemmän merikaupungin läpi. Hän oli Aarhuusissa, ja hänen tuskansa kohosi ylimmilleen. Hän huusi äkkiä kovaa apua ja aikoi hypätä hevosen selästä, mutta samassa silmänräpäyksessä hän tunsi kahden voimakkaan käsivarren tarttuvan kiinni häneen, ja sidottiin huivi hänen suulleen. Melkein tajuttomana vietiin hänet edelleen, ja toinnuttuaan hän huomasi olevansa laivan kannella, jossa yöllä täysin purjein kiiti aaltoja. Hän koetti liittää kätensä yhteen pelastusta rukoillakseen, mutta ne olivat sidotut, ja onneton vaipui vaikeroiden laivankannelle, luoden epätoivoisen katseen ylös kirkkaalle tähtitaivaalle. Laiva ohjattiin Samsön alitse, ison Beltin kautta ja saapui seuraavana iltana Vordingborgin satamaan. Täällä sulettiin vangittu rouva kaikessa hiljaisuudessa niinkutsuttuun Neitsyttorniin, missä Stig marskin tyttäret olivat istuneet vangittuina kuningas Eerik Meenvedin aikoina.

* * * * *

Vordingborgin linnassa oli näinä kevätpäivinä hyvin vilkasta. Kuningas Valdemar oli äskettäin vastaanottanut tämän linnan, joka oli ollut pantattu hänen sedälleen, ja hän oli valinnut sen oleskelupaikakseen. Hän lunasti nyt vähitellen sekä rahalla ja lupauksilla, että uhkauksilla monta pantattua linnaa ja lääniä, kooten sen ohella ympärilleen sotajoukon saksalaisista palkkasotureista, voidakseen myöskin miekalla antaa painoa neuvotteluilleen. Aarhuusin piispa Sven sekä Stig Antinpoika olivat hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan, samoinkuin marski, ritari Loken, ja rügeniläinen ritari Podebusch, josta oli tullut Vordingborgin lähellä olevan pienen Gurren päällikkö, missä hän oleskeli äitinsä ja kauniin sisarensa kera.

Samana iltana, jona Agneta rouva vietiin neitsyttorniin, oli uusi joukko-osasto saksalaisia palkkasotureita saapunut kaupunkiin, ja porvarit näkivät suuttumuksella ja mielipahalla näiden kuninkaan sotamiesten saavan palkkansa maksuksi kirkollisia kalleuksia, jotka kuningas suuressa rahapulassaan oli antanut tuoda maan kirkoista. Nyt nähtiin näiden vieraiden palkkasoturien, niinkuin ennen Geertin ryövärijoukkojen, raa'asti ja hurjasti elostellen juovan olutta pyhistä ehtoollispikareista ja häväisten niitä laulamalla häpeällisiä ja jumalattomia lauluja. Tämä häväistys oli synnyttänyt melkein kapinallisen mellakan kaupungissa, ja piispa Sven astui kiihtyneenä siitä kuninkaan luo hänen salakammioonsa, sillaikaa kun Stig Antinpoika ja ritari Podebusch keskustelivat salaa parvekesalissa.

"Pyhä into on vallannut tuon hurskaan jumalanmiehen", vakuutti Stig Antinpoika olkapäitään kohautellen. "Hän kiivastuu ja menee yli rajojen, saattepa nähdä; mutta siitä ei ole vahinkoa. Emme me tarvitse tuota pyhää miestä neuvostoomme. Nyt ei ole aikaa saivarrella pikku asioissa. Aikoipa hän panna vastalauseensa myöskin minun isänoikeuksien käyttööni; mutta minä en anna itseäni käskeä. Nyt hän on täällä, Podebusch!"

"Kuka? Kaunis karkuriko? Onko se mahdollista?"

"Hän istuu neitsyttornissa, Ellemose piti sanansa. Mutta kuten arvasin, ei siitä ollut teille paljoakaan apua. Hän on viettänyt häitä neljä kuukautta sitten, ja — suoraan puhuen, jos teidän tulinen rakkautenne ei siitäkään kylmene, niin saamme odottaa vielä. Te olette auttanut minut valtakunnan hoitajaksi, ja minä tahdon mielelläni pitää lupaukseni. Onko avioliitto purettavissa, sitä en kuitenkaan tiedä. Kaikessa tapauksessa, ennen vuoden loppua hän on leski. Minun on sääli miestä, senkin paholaista; mutta hän on tehnyt meille aika kepposet. Hän joutuu pian satimeen. Hänen uhmaileva päänsä on vaarassa."

"Tyttärenne minä tahdon omakseni, maksakoon mitä hyvänsä, ja millä keinoin tahansa," kuiskasi Podebusch kiihkeästi. "Hänen laistaan kaunotarta ei ole koko maailmassa. Mutta te lupaatte niin epämääräisesti. Sanokaa minulle kuitenkin yksi asia, herra valtakunnanhoitaja! Te olette antanut minun ymmärtää, että voisi olla epäilyksen alaista onko teillä laillista oikeutta isänä täyttää lupaustanne. Kenellä siihen olisi suurempi oikeus kuin teillä?"

"Sen minä uskon teille, kun aika on käsissä — mutta hiljaa!"

Salainen keskustelu tuli nyt keskeytetyksi, kun piispa Sven hehkuvin poskin astui kuninkaan salakammiosta ja astui etusalin läpi mitä kiivaimman mielenliikutuksen vallassa. "Minä pudistan tomun jaloistani tällä häväistyllä kynnyksellä", huudahti piispa, kääntyen ovella molempien kuninkaan maallisten neuvonantajien puoleen, jotka painoivat päänsä yhteen ja hymyilivät.

"Minä jätän jumalanpilkkaajien ja jumalattomien neuvoston", jatkoi piispa, "ennenkuin koston hetki on käsissä, ja meidän häväistyt Herranhuoneemme luhistuvat syntisten päiden yli. Ne ovat teidän neuvojanne ja ehdoituksianne, herra valtakunnanhoitaja, ja teidän, vieras herrani. Muistakaa minun sanani: te saatte korjata minkä kylvitte. Ne jotka häpäisevät pyhyyden — ja jotka myivät sieluja", kuiskasi hän Podebuschille, "ne saavat ostaa kirouksen".

"Mikä suuri onnettomuus on nyt sitten täällä tapahtunut, herra piispa?" keskeytti Stig Antinpoika kiivaan hengenmiehen, Podebuschin katsellessa ulos ikkunasta ja koettaessa peittää salaista levottomuutta. "Eikö Herran ehtoollinen ole yhtä pyhä, jos se jaetaan tina- tai hopea-astioista? Voisiko kirkon rikkauksia käyttää pyhempään tarkoitukseen kuin kansan ja valtakunnan pelastamiseen perikadosta sekä majesteetin valtaistuimen vahvistamiseen?"

"Saattepa nähdä mikä on moisen jumalattomuuden seurauksena", sanoi piispa. "Saatte nähdä, minkä voiton saavutatte näillä muukalaisilla jumalanpilkkaajilla, joiden veren te ostatte kirotulla kirkonryöstöllä. Te saatte nähdä, mihin se elämä johtaa, jolla te saastutatte tämän kuningashuoneen. Kuoleman ja kirouksen, ruton ja hävityksen täytyy tuollaisen hallituksen saattaa maalleen ja valtakunnalleen. Siitä myrkynsiemenestä, joka täällä nyt kylvetään, kasvaa myrkyllisiä hedelmiä. Minä pesen käteni. Minä en tahdo olla siinä osallisena."

"Teidän, herra piispa, on jo liian myöhäistä pestä kätenne puhtaiksi," sanoi Stig Antinpoika ärsyttävästi. "Itse te olette opettanut meille sen hyvin järkevän säännön, jota me olemme seuranneet. Meidän hyvä kristillinen, tarkoitusperämme antakoon meille anteeksi sen mistä meitä voidaan moittia tärkeiden keinojen valinnassa. Se, joka tahtoo toimia voimakkaasti ja pontevasti, ei voine kokonaan pelastua tämän aikakauden huonoudesta ja tartunnasta. Sen olette jo useammin kuin yhden kerran sanonut ja sitä valitellut. Se on teidän — samoin kun se oli Ebbesenin ja koko kansan — lohdutus hädässä: vika on aikakauden eikä meidän. Jos se hallitus, jonka te itse olette perustanut ja vahvistanut, johtaa maan surkuteltavaan perikatoon, niin ei onnettomuus teitäkään sivuuta, jos se on oikeudenmukainen."

"Stig Antinpoika, te sanotte totuuden", alkoi piispa taas puhua, kunnianarvoisilla kasvoillaan syvän tuskan ilme. "Minä en uskalla kohottaa päätäni vanhurskaan tuomioistuinta kohti ja sanoa: Elä anna kätesi koskettaa minua; minulla ei ole osaa hävityksessä. Nyt minä näen selvästi mihin tuo onneton ajatus johtaa, jolla suurinkin teko meidän joukossamme on saastuttanut kansan. Minä olen tuominnut sen Ebbesenin teossa, silloin kun taitoin sauvani hänen päänsä ylitse, mutta se on hädän hetkenä saastuttanut minutkin. Ei edes korkein, pyhin avustus voi muuttaa pahaa hyväksi eikä saastaista pyhäksi. Minä kiroon nyt tuon ajatuksen, minä karkoitan sen omasta sielustani; se oli perkeleen ajatus, joka ei milloinkaan voi synnyttää muuta kuin onnettomuutta, eikä kantaa muuta kuin kirouksen hedelmiä."

Tämän sanottuaan piispa poistui huoneesta. Molemmat hovimiehet katsoivat toisiinsa ja kohottivat säälivästi olkapäitään. Mutta Podebusch näytti kuitenkin olevan alakuloinen ja levoton. Nyt avautui kuninkaan salakammion ovi, ja hallitsija astui sisään. "Olette kai tekin osaltanne saaneet kuulla saarnan", sanoi hän hiukan moittivalla äänellä, "mutta sen te olettekin rehellisesti ansainneet. Mitä hyötyä olikaan teidän raha-asiasuunnitelmistanne? Ei edes niin paljoa, että minä kuukaudeksi voisin sulkea näiden ahmarien suut."

"Armollisin herra", sanoi Stig Antinpoika syvään kumartaen. "Teidän mielestänne se oli kuitenkin hyvä suupala, jonka tuli oli sitä runsaampi, mitä enemmän pyhyyttä ja siunausta oli niiden mukana."

"Kaikkea voi käyttää, sen ymmärrän", vastasi kuningas, "mutta järkevästi. Miksi ette antaneet sulattaa tai halaista kappaleiksi näitä pikareita ja astioita? Tiedättehän te, että maailmaa on petettävä. Minä voin pyhän Knuutin pyhällä kaulaimilla pudotella päärynöitä, kun vain sen viisaasti piiloitan keppiini; mutta jos avoimesti astun saappaallani palaselle hänen paitaansa, niin voi tyhmä joukko kivittää minut Nyt kuitenkin voi tapahtua, että kaupungissa syntyy kapina teidän varomattomuutenne vuoksi. Menkää Stig Antinpoika ja lunastakaa heti tuo pyhä romu. Sanokaa, että se annetaan kirkoille kullattuna takaisin — että koko asia oli mitä ikävin erehdys. Antakaa sitten heti sulattaa ne — niin on se vaara ohi."

"Kunpa meillä vain olisi puhdasta rahaa millä lunastaa ne!" mutisi Stig Antinpoika miettivästi olkapäitään kohauttaen. "Niinkuin käskette, armollisin herra; se on yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän nopeasti, kun kuningas veitikkamaisesti hymyillen mainitsi yhden niistä kruunun tiluksista, jota Stig Antinpoika vielä laittomasti piti hallussaan Geertin ajoista asti. "Sana teidän suustanne on kylliksi herra kuningas. Jos minun neuvoni kelpaavat, täytyy niiden kuitenkin aina kulkea teidän päänne kautta." Senjälkeen hän kumarsi ja poistui.

"Terävä mies, Podebusch", sanoi kuningas katsoen hymyillen hänen jälkeensä. "Kun hän vain saa kuulla oikean sanan, niin ei mikään ole hänelle mahdotonta. No, rakas Podebusch, onko meidän ankara rippi-isämme karkoittanut sinun hyvän tuulesi? Hänen pyhä vihansa sattui oikeaan aikaan. Minä olen kyllästynyt hänen ainaiseen epäröimiseensä ja neuvoihinsa. Kyllä me tulemme toimeen ilman häntä. Antaa hänen saarnata Aarhuusin hurskaille sieluille näiden syntisten aikojen surkeudesta. Kyllä me voimme huolehtia sieluistamme ilman häntä. Miten voi teidän ihana sisarenne? Me näemme hänet niin harvoin. Pelkääkö hän saattavansa kuningattaren mustasukkaiseksi?"

"Teidän juutilainen profeettanne on saattanut minut levottomaksi, armollisin herra", vastasi muukalainen ritari. "Hän on sanonut minulle rippituolissa sanoja, jotka ovat saaneet hiukset nousemaan päässäni, vaikka minä en ole uskonut hänelle sanaakaan siitä mitä te tiedätte. Jos hän on viisas ja ennustustaitoinen mies, niin näyttää tulevaisuus synkältä. Silloin minä toivoisin, etten milloinkaan olisi tullut teidän kanssanne Tanskaan, ja että te ette milloinkaan olisi nähnyt minun sisarparkaani."

"Miten narrimaista on puheenne viisaista miehistä ja profeetoista", keskeytti kuningas hänet nauraen. "Te Rügenin asukkaat olette kaikki taikauskoa täynnä. Kuka meidän typeränä aikanamme uskoo viisaisiin miehiin, kun jokaista vapaampaa ajatusta pidetään kerettiläisenä ja jumalattomana? Ei, minun rakas ystäväni", jatkoi Valdemar vakavana, "osoita minulle edes yksi oppinut mies, joka ei olisi pähkähullu. Osoita minulle joku nykyajan profeetoista, joka omin päin voi tunkeutua ajatusten kuilun syvyyksiin ja sukeltautua sieltä taas elävänä kuin Joonas valaskalan vatsasta, syvyyden aarteet sielussaan, — silloin minä tahdon kuulla mitä hän sanoo ja ehkä uskoa hänen sanoihinsa. Mutta nämät pyhät intoilijat, kaiken tuhat vuotta sitten sanotun ja ajatellun märehtijät, jyriskööt ja mellastelkoot miten paljon haluavat kirkkoisineen ja vanhoine hapatuksineen — minä annan sen hanhenkaakatuksena kulkea yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tietysti — minä liitän yhteen käteni ja vaikenen kuin kirkon tottelevainen poika, kunnes narri on poistunut. Nyt olkaamme iloisia, Podebusch! Huomenna menemme metsästysretkelle, ja silloin minä käyn luonanne Gurressa. Heti kun sotaväki on koolla, lähdemme koettamaan onneamme miekka kädessä."

Senjälkeen kuningas poistui huoneesta tavallisesti niin iloisen seuratoverinsa luota, joka kuitenkin tänä iltana oli harvinaisen hiljainen ja vakava.

Seuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään Vordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig Antinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus ja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä kiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin, eikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet juuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas saaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta, ja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta miehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin häpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön. Hän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas nyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen: neitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin Agneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti metsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti vapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla lauluillaan.