YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ritari Folgvardin kuoleman ja hautauksen aikana lausutut kapinalliset sanat olivat kuninkaalle tuttuja. Vaaranalaisten henkilöiden joukkoon, jotka saattoivat odottaa samanlaista kohtaloa kuin Folgvard, laskettiin etupäässä hänen huimapäiset kantajansa. He kuuluivat tyytymättömään juutilaiseen aatelistoon, joille kuninkaan omavaltainen sekaantuminen ritariston oikeuksiin, jokaisessa sopimuksen rikkomisessa, oli laillinen syy kapinaan.

Senjälkeen, kun Sven Tröst nuoren vaimonsa kanssa oli päässyt Vordingborgin vankitornista ja palannut Brattingborgiin, oli hänen luja linnansa usein tyytymättömien kokouspaikkana. Agneta oli lahjoittanut rakastetulle miehelleen pojan; mutta hänen rakkautensa ja isänonnensa eivät voineet estää häntä innokkaasti ottamasta osaa tyytymättömien suunnitelmiin. Huhujen saavuttua kuninkaan tappiosta Kallundborgin luona, ja tämän linnan piirityksen rauettua tyhjiin oli kärsimätön nuoriso menettänyt kaiken toivonsa maan vapautumisesta Valdemarin avulla, huolimatta siitä, että kuningas pian senjälkeen valtioviisailla neuvotteluilla sai takaisin Kallundborgin ja yhtä hyvällä onnella otti takaisin useita muita linnoja ja kruunun alueita. Folgvardin kuolema mestauspaikalla oli saattanut Sven Tröstin täyteen raivoon ja suuressa määrin lisännyt nuorten aatelismiesten vihaa uutta hallitusta vastaan. He liittyivät Haldin herra Buggeen ja hänen omapäisiin ystäviinsä. He eivät oikeastaan olleet itsekään selvillä siitä mitä he tahtoivat, mutta Sven Tröstillä ja niillä, jotka tarkoittivat isänmaansa parasta, oli prinssi Otto mielessä, eivätkä he olleet vielä jättäneet toivoa nähdä tämä jalo prinssi Tanskan valtaistuimella. Mutta Otto pysyi aivan tyynenä enonsa linnassa Kielissä, eikä vastaanottanut minkäänlaisia lähettiläitä tai ehdotuksia tyytymättömiltä, vaikka hänen ja veljensä välit näyttivät olevan kireät, eikä hän vieläkään näyttänyt haluavan kirjoittaa muodollista luopumiskirjaa.

Viisas Ebbesen vaikutti kuitenkin hyödyllisimmin isänmaan hyväksi. Valtavalla vaikutuksellaan hillitsi hän kuohunnan levottomissa mielissä ja sydämissä sekä päämääränsä herkeämättä silmiensä edessä koetti hän koota sankaritöitä haluavan nuorison lippujensa alle valtion ja kansan puolustukseksi maan vieraita tyranneja vastaan, joita hallitus ei vielä kyllin voimakkaasti saattanut vastustaa.

Eräänä myrskyisenä aamuna seisoi Sven Tröst täysissä varustuksissa Brattingborgin linnanpihalla ystäviensä ja pienen valitun sotilasjoukon keskessä, joka oli valmis lähtemään sotaiselle retkelle. Sven Tröst oli sanonut hyvästi vaimolle ja lapselle ja aikoi juuri nousta satulaan, kun odottamatta saapui rohkea piispa Jaakko Split, joka jälleen oli matkalla Riibeen ja oli poikennut Brattingborgiin tärkeälle salaiselle asialle. Piispa vavahti nähdessään sotaiset valmistukset ja pyysi saada puhutella nuorta linnan herraa kahden kesken.

"Varokaa itseänne liika reipas ystäväni," sanoi mestari Jaakko, kun he seisoivat kahden salakamarissa. "Varokaa tuomarinmiekkaa voidellun kädessä ja taipukaa Kaikkivaltiaan tahtoon! Minä olen saapunut tänne tänään varoittaakseni teitä viimeisen kerran. Jollette te tahdo langeta sen jalkoihin, joka kuitenkin kantaa miekkaa ja valtikkaa oikeudella, ei teille käy hituistakaan paremmin kuin teidän erehtyneelle ystävällenne Nyborgin hirsimäellä."

"Siitä pitäköön Herramme huolen", vastasi Sven Tröst tyynesti. "Minä en koskaan ole saattanut seurata muuta päätä ja sydäntä kuin omaani ja niillä aion minä tulla toimeen kuolemaani saakka. Minä tahdon ennemmin kuolla hirsipuunmäellä ritari Folgvardin lailla enkä juhlavuoteessa kuten kuningas Valdemarin isä."

"Te olette ja jäätte yhtä itsepäiseksi, hyvä ystäväni, kuinka ankarasti teitä rangaistaneekin", sanoi mestari Jaakko päätään pudistaen. "Eikä teiltä ole kuitenkaan puuttunut Herran kuria ja ojennusta. Me olemme itsevaltiuden paaduttamia, niin ettei se pysty paljoakaan meihin juutilaisiin. Ettekö te siis näe sen olevan Kaikkivaltiaan tahdon, että meidän tulee kumartaa kankeat niskamme kuningas Valdemarin edessä ja vastaanottaa Tanskan pelastus hänen kädestään, huolimatta siitä miellyttääkö tämä vitsaus meitä vai ei. Meidän täytyy myöntää hänen olevan kunnollisen herran. Hän saattaa pidellä porvareita rautakäsin, sen hän on näyttänyt Korsörin ja Pedersborgin luona; ja onhan hän nyt hurjan metsästäjän tavoin yllättänyt frisiläiset. Hän on saattanut kapinoitsijat pelkäämään; hän kantaa täydellä oikeudella Tanskan leijonaa kilvessään ja sinetissään."

"Ne eivät ole jaloja leijonia, vaan petollisia leopardeja" vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Kuinka te voitte puolustaa sellaista kuningasta, joka hylkäsi meidän suuren Ebbesenimme ja petti jalon veljensä? Eikö jokainen tehokas keino ole hänelle yhtä jalo? Eikö hän joka päivä tallaa jalkoihinsa vakuutuksiaan ja sitoumuksiaan. Mitä saattavat Tanskan ritarit odottaa itsevaltiaalta, joka tuomitsi Folgvardin piikkitynnöriin? — Ja kuinka kohtelee hän omaisiansa. Eikö Otto istu Kielin linnassa jonkunlaisena valtionvankina? Eikö onneton kuningatar huokaile nyt Sjöborgin linnan tornissa senvuoksi että hän itki Folgvardin ruumiin ääressä, sillävälin kun kuningas itse seurustelee rügeniläisen noidan kanssa?"

"Synneistään hän tahtoo vapautua pyhällä haudalla", sanoi piispa kohauttaen olkapäitään. "Sanotaanhan hänen käyneen kuningattaren luona ja sopineen hänen kanssaan. Hän ei anna edes Toven ja tämän veljen johtaa itseään tärkeissä asioissa. Hän tietää itse mitä hän tahtoo. Mutta hänen hurskauttaan minä en tahdo taata, ja milloin hän ei itse ole ollut kelvollinen, saa hän siitä vastata Jumalalle. Minä en puolusta hänen rehellisyyttään ja uskollisuuttaan, vaan hänen oikeuttaan kruunuun laillisen vaalin perusteella, ynnä hänen viisauttaan ja kykeneväisyyttään yhdistämään ja koossapitämään kansaa ja valtakuntaa. Sitä tarkoitusta varten ei pyhä Knuut ole voinut lähettää meille sopivampaa auttajaa hädässä."

"Niin kyllä", vastasi Sven Tröst katkerasti, "hän ymmärtää sangen hyvin tehdä kauppaa sieluilla, sen saattavat myydyt virolaiset todistaa. Hän möi prinssi Oton perinnön ja herttuakunnan. Mutta mitä se merkitsee asiassa? Saksalainen ritaristo maksaa käteisellä ja valtakunnan takaisinostamiseen tarvitaan rahaa!"

"Kovaa, kovaa se on, rehellinen ystäväni. Ne ovat verirahoja", huokasi mestari Jaakko. "On todellakin raskasta, että Tanskan onni on ostettava sellaisilla rahoilla. Minä en pidä sellaisesta kaupittelemisesta vaikka piispa Sven onkin kannattanut sitä. Sanotaan sen tapahtuvan Oton suostumuksella, ynnä hänen ja kuninkaan sielujen autuuden puolesta, sekä hänen esi-isiensä ja jälkeläistensä syntien anteeksisaamiseksi, jos he nyt tulevat osallisiksi saksalaisen veljeskunnan toimista. Se kaikuu kyllä hurskaalta, mutta Jumala varjelkoon meitä valtioviisaalta hurskaudelta! Mutta ei ole meidän asiamme epäillä keinoja, joita Herramme sallii. Se käy yli meidän ymmärryksemme, poikani. Jos pyhä ja vanhurskas Jumala tahtoo vetää meidät tulesta leopardin kynnellä, täytyy meidän kiittää häntä senvuoksi eikä mukista, vaikka tämä kynsi raapaisisikin pienen palan meidän omapäisestä otsastamme. Ajat ovat huonot, nuori ystäväni. Minä en maksaisi paljoa edes puolestakaan siitä sukupolvesta, joka nykyään elää; mutta jos jälelle jääneiden suonissa virtaa rehellistä ja kristillistä tanskalaista verta koittaa vielä paremmat ajat meidän jälkeläisillemme."

Sven Tröstin mieltä kiinnitti tänä hetkenä elävä taulu, jota aamuaurinko valaisi ja jonka hän saattoi nähdä pienestä naishuoneeseen päin olevasta ikkunasta. Ne olivat Agnetan kauniit kasvot. Hän oli polvistunut rukoustuolin ääreen pienen poikansa viereen ja opetti lasta ristimään käsiään vapahtajan kuvaa kohti. Huolimatta tämän-aamuisesta surumielisestä hyvästijättö-tunnelmasta, antoivat hänen äidinrakkautensa ja avio-onnensa hänelle lumoavan kauneuden. Hän näytti tänä hetkenä haltioituneimman maalarin kuvaamalta pyhältä Neitsyeltä, joka opettaa Jeesuslasta rukoilemaan ja samalla aavistus tämän tulevista kärsimyksistä kuvastuu hänen silmissään.

"Ei mutta katsokaapas, hurskas isä piispa", kuiskasi Sven Tröst. "Kauniimmalle alttaritaululle ette voisi koskaan toivoa laulavanne ylistystä Riiben tuomiokirkossa."

"Jumala varjelkoon teitä ja teidän rakkaitanne!" vastasi piispa matalalla äänellä ja katseessaan huolestunut ilme. "Suokoon Jumala, ettei tämä ihana äidinkuva pian muuttuisi surevaksi leskeksi, jolla on isätön lapsi! Minä tiedän mitä te ja ystävänne aiotte", jatkoi hän tarttuen Sven Tröstin käteen. "Mutta luopukaa siitä, rakas poikani! Se on väärin ja mieletöntä. Nöyrtykää kuninkaan edessä ja vannokaa hänelle uskollisuutta. Jos hän saa tietää mitä puhutaan, tulee hän ylitsenne kuin rajuilma ja muuttaa Brattingborgin soraläjäksi. Te voitte itse joutua teilille ja pyörälle. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne jollette te tahdo ajatella Herraamme ja onnettomuutta, jonka te voitte tuottaa maalle ja valtakunnalle sellaisella hulluudella."

"Kuka on sanonut teille, mitä minä ja uskolliset ystäväni ajattelemme, herra piispa?" kysyi Sven Tröst ihmeissään. "Joukossamme ei ole pettureita, sen minä tiedän."

"Stig Antinpoika on palannut Virosta. Hänen huikenteleva poikansa on teidän ystävänne ja uskottunne."

"Vai niin, nyt tiedän minä petturin!" huudahti Sven Tröst harmissaan ja löi otsaansa. "Minä hullu, joka uskoin poikaan, vaikka minä tunsin isän!"

"Te ette tunne isää oikein", jatkoi piispa ottaen esille sinetillä suljetun kirjeen. "Hän tahtoo pelastaa sekä teidät, että poikanne, jos se on mahdollista. Tämän salaisen kirjeen teille on hän uskonut minulle. Minä en tiedä mitä se sisältää, mutta se saattaa pelastaa teidän henkenne, jos te vain itse tahdotte. Ne olivat hänen sanansa minulle kolme päivää sitten."

Sven Tröst avasi kirjeen. Se oli vihatun Björnholmin kappalaisen käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen kalveten.

"Jos siinä on asioita, jotka te saatatte uskoa minulle ja jos minä voin auttaa tai antaa hyvän neuvon, niin puhukaa suunne puhtaaksi," sanoi mestari Jaakko asettaen kätensä hänen olkapäälleen.

"Se on salaisuus, jota minä mieluimmin en olisi tahtonut saada selville. Ainoastaan teille voin minä sen uskoa, lukekaa!" Piispa luki lyhyen kirjeen ja vavahti. Se sisälsi myös asiakirjan, jonka hän vielä luki ja loi sitten erittäin huolestuneen katseen nuoreen totiseen ritariin ja kysyi melkein vapisevalla äänellä häneltä. "Mitä te aiotte tehdä. Mitä te ajattelette tästä?"

"Olkoon Agneta kuka tahansa", vastasi Sven Tröst, "minä rakastan häntä siitä huolimatta yhtä paljon. Hän on yhtä jalo ja puhdas, saakoon hän kiittää elämästään kerjäläistä tai ruhtinasta, mutta jos maailman silmissä hänen syntyperänsä heittää varjon hänen ylitsensä, niin ei maailma eikä hän saa sitä tietää. Sekä hän että minä tiesimme, että Stig Antinpoika ei ollut hänen isänsä. Hän luuli olevansa köyhä isätön lapsi Stig Antinpojan suvusta, jota ovela hovimies viekkaista syistä piti omanaan. Ennemmin kuin hän nöyryyttää itsensä kuninkaan edessä, hänen lempeän enonsa äpärälapsena — ennemmin saa hän nähdä minun kuolevan. Tuossa on sen häväistyksen todistus, joka olisi pelastanut minut hirsipuusta." Näin sanoen hän heitti merkillisen asiakirjeen loimuavaan takkatuleen.

"Oikein, rakas poikani! Sitä minä melkein odotinkin sinulta", sanoi vahva mestari Jaakko iloisena ja puristi hänen kättään. "Kunnia on liika kallis hinta elämästä. Mutta — Herramme johtaa kaikki parhaaksemme. Teidän prinssinne asia on vielä vain tuulentupa — ja ritari Buggen neuvostossa ette te varmaankaan istu ylhäisten maankavaltajien joukossa."

"Ei, suurisuinen Haldin ritari saattaa vielä varmasti meidät perikatoon. Hän haluaa ystävineen vain muuttaa oman tahtonsa laiksi sekä oman etunsa muiden ohjeeksi."

"Mutta minnekä te itse luulette sen oikeuden johtavan, jonka tukena nuo keihäänne ovat?"

"Ebbesenin luo — Skanderborgia vapauttamaan — kansan ja valtakunnan nimessä, herra piispa, sitä ette te varmaankaan kutsu ylhäiseksi maankavallukseksi. —"

"En, poikani! Se on rehellinen asia, ja sen aion minä näyttää sekä Ebbesenille että sinulle", vastasi vahva mestari Jaakko reippaan ja iloisen näköisenä nyökäten samalla päätään ja lyöden miekkaansa, jota hän kantoi matkaavittansa alla. "Minäkin tarvitsen vähän liikuntoa. Kautta Jumalan, te saatte vielä kuulla minusta. Sitä joka seuraa Ebbeseniä, tahdon minä puolustaa Herramme edessä, sanokoon sitten kuningas ja koko maailman valtioviisaus siitä mitä tahansa. Jumala ja pyhä Knuut olkoon teidän kanssanne!"

Tämän jälkeen jätti sotainen piispa nopeasti Brattingborgin, ja Sven Tröst lähti rauhallisesti ystävineen ja sotilailleen linnasta, Agneta rouvan seisoessa parvekesalin eteisessä lapsensa käsivarrellaan huiskuttaen päähineellään heille hyvästiksi.

* * * * *

Oli kolmas syksy mahtavan kreivi Geerhardin kuolemasta. Kahtena talvena ja kolmena kesänä oli Ebbesen kestänyt taistelussa hänen poikiaan vastaan. Joka vuosi hän oli lähtenyt retkelle pienen vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon kanssa, joka liikuttavalla rakkaudella oli kiinnittänyt kohtalonsa häneen, tahtomatta tunnustaa suurempaa herraa maassa kuin sen, joka tappoi Kaljupää-kreivin. Tässä kansalaissodassa oli Ebbesen vapauttanut osan Pohjois-Jyllantia aina Skanderborgiin saakka, mutta ei kuningas Valdemarin vaan "kansan ja valtakunnan nimessä", mikä oli lainsuojattoman ritarin ja hänen ystäviensä tunnussana.

Juutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien avulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan itsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas Valdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä hyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin miekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.

Pyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä kylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä jumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään, holsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he muutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa oli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön mainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä kohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona Ringköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän sen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka kuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi Henrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta sitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli maksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus vierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana saavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli vahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka hetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin ollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen, mikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana päivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan, ja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko sotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli sitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen vihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin saksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla ja koko maassa.

Ebbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten sotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta päivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla, lähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen ritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa kahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja sotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka toimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin piispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli ollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla tavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän oli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari ja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja kruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut aikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta. Olipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes hän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä rikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he olivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse oli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.

Piispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli jakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä, jonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen kädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli ainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa etupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut tilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.

Jumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa päälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön kasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.

"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra piispa", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.

"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei odottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin palvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?" jatkoi hän äänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. "Kunpa minun sotilaani vain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja kadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja sitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme."

"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään", vastasi piispa, "en minä koskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in articulo mortis — en edes kuolinhetkenäkään."

"Se on kovaa", sanoi Ebbesen synkästi. "Se on melkein julmaa herra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat tunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen kuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja kaikkein pyhimmän sakramentin?"

"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias", vastasi piispa ankaran vakavasti. "Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta sitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut pyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen."

Nyt kuultiin meluavaa riemua leiristä ja Sven Tröst astui nopeasti telttaan. "Tiedättekö mitä, isä Ebbesen?" huusi hän iloisena. "Nyt saavat he selkäänsä. Jos emme nyt saa saksalaista kiipeliin niin sitten ei koskaan."

"Jumalan avulla sen kyllä vielä teemme, sisarenpoikani", vastasi Ebbesen. "Mutta päivä ja hetki ovat Herran kädessä Mitä on tapahtunut?"

"Te tulitte hyvään aikaan piispa Sven", jatkoi innokas ritari. "Nyt te olette kuitenkin tehnyt meille jotakin hyvää kaiken sen pahan jälkeen, mitä te olette tehnyt meille suurten neuvostossa. Te olette tehnyt meille hyvän palveluksen, jota te tuskin ajattelitte. Teidän siunauksenne on saanut koko leirin innostumaan. Nyt ei yksikään saksalainen pääse elävänä Skandenborgista huomenna, niin totta kuin jokainen meistä tahtoo pitää lupauksensa Herrallemme ja pyhälle Knuutille, joiden kunniaksi te jaoitte meille sakramentin ynnä kaikkien pyhimysten siunauksen."

"Armollinen Jumala, mitä tämä merkitsee?" huudahti piispa erittäin kiihtyneenä, ja Sven Tröst kertoi nyt hänelle ja Ebbesenille mitä hän itse ja hänen nuoret ystävänsä olivat salaa luvanneet Jumalalle ja pyhälle Knuutille jumalanpalveluksen aikana nauttiessaan pyhän kalkin, ja kuinka tänä hetkenä koko sotajoukko oli innokkaasti luvannut ja vannonut saman asian.

Piispa kalpeni, mutta Ebbesenin kasvoille nousi puna.

"No hyvä, vanhurskaan Jumalan nimessä", sanoi sotapäällikkö ja nyökäytti peloittavan tyynesti ja päättäväisesti, "jos se kerran on kansan peruuttamaton tahto, on se myöskin minun tahtoni, niin totta kuin minä toivon tulevani autuaaksi ilman synninpäästöä ja sakramenttia piispa Svenin kädestä. Se on ja jää kuitenkin meidän lopulliseksi pelastukseksemme — meidän tai tyrannien täytyy kuolla — — me emme enää aio pelätä verenvuodatusta — tämä on hävityssotaa."

"Kauheita ihmisiä!" huusi piispa. "Oletteko te kristityitä? Onko se sitä hellyyttä ja vihollisten armahtamista, jonka pitäisi eroittaa ritarillisen sankarin kurjista pakanoista ja barbaareista. Se ei ole enää urhoollisuutta — se on julmuutta. Se ei ole jaloa isänmaan rakkautta, vaan halpaa kostonhalua ja verenhimoa. Jos te nyt olette väärinkäyttäneet kaikkein pyhintä niin syntiseen ja jumalattomaan tarkoitukseen, niin varmasti siunaus, jonka minä tänään teille annoin, on koituva teille —"

"Vaietkaa, oman autuutenne vuoksi, herra piispa!" keskeytti Ebbesen kiukustuneen prelatin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä. "Minä en itse tiennyt, mitä minun maanmieheni innostuksessaan olivat päättäneet ja niin juhlallisesti vahvistaneet! Minä olisin estänyt sen, jos minä olisin siitä tiennyt mutta nyt kun se on tapahtunut, ei sitä enää voi muuttaa. On pitkälti Roomaan, mutta lyhyt aika huomen aamuun. Minun velvollisuuteni sotapäällikkönä on nyt käyttää hyväksi tätä mielialaa ja sotaista henkeä, tehdäkseni lopun tästä sodasta, joka jo kyllin kauan on kalvanut maan ydintä."

"Epäkristillistä ja jumalatonta valaa ei kenenkään jumalaa pelkäävän ihmisen tarvitse pitää, eikä kenenkään rehellisen ihmisen käyttää hyväkseen, vaikka hän sillä saattaisikin pelastaa kaikki maailman ihmiset kahleista ja siteistä", jatkoi innokas piispa.

"Ruumiin vapauden vuoksi ei teidän pidä myydä sielun kallista rauhaa ja autuutta tai tehdä itseänne koston orjiksi. Myös pahimpia vihollisiamme tulee meidän kohdella inhimillisesti. On tarpeeksi onnetonta, että me emme ole päässeet pitemmälle kristillisyydessä: meidän evankeliumin ja suuren rakkauden julistajien, täytyy suvaita sotia ja veren vuodatusta Jumalan vanhurskauden tähden, ja myöskin piispat tarttuvat aseisiin pyhän asian puolesta, sen olen minä itsekin tehnyt tänä vaikeana aikana. Mutta minä kiroaisin oman sieluni — minä pyytäisin Herran lyömään piispallisen kieleni halvauksella, jollen minä nyt tässä koroittasi ääntäni kiroamaan teidän kauheata ja epäkristillistä aikomustanne."

"Nämä sanat sattuvat teihin itseenne, piispa Sven", tarttui nyt Ebbesen voimallisella äänellä puheeseen, purkaen pitkäaikaisen mutta kauan pidätetyn suuttumuksensa. "Oliko teidän kristillinen rakkautenne suurempi kuin minun sinä hetkenä jolloin te vahvistaessanne Lübeckin sopimuksen taitoitte sauvanne tämän lainsuojattoman pään yli ja siten hankitte itsellenne rauhan?"

Nämä sanat Ebbesenin suusta saivat piispan kauhistumaan. Hän seisoi hetken kuin murtuneena ja nöyryytettynä lainsuojattoman isänmaanpelastajan edessä. "Jos minä olen tehnyt syntiä teitä ja isänmaata kohtaan mahtavien neuvostossa", sanoi hän matalalla äänellä. "Jos minä kerran olen antanut viettelijän johtaa itseni harhaan, sen joka sanoo pahan olevan hyvää, kun se tapahtuu hyvän tähden, niin olen minä myös Jumalan edessä tämän ajan spitalin saastuttama senvuoksi, että minä tahdoin tarttua saastaan syntisillä käsillä poistaakseni sen. Jumala on minun tuomarini — minä nöyrryn hänen rankaisevan kätensä edessä, kun se minut kohtaa. Mutta", jatkoi hän kohottaen päätänsä ja ääntänsä, "senvuoksi, että minä itse olen tehnyt syntiä ei minun tarvitse ylistää sitä. Minä en voi vaeltaa verenhimoisten leirin kautta ja sanoa: teidän intonne on kristillinen ja oikea — iskekää voitetut maahan! Minä en saata sanoa kuulioilleni tänään: teidän jumalanpelkonne oli totinen ja autuaaksitekevä; te olette rehellisesti vastaan ottaneet anteeksiannon pantin — olkaa vain säälimättömiä ja vihatkaa jokaista vihollistanne kuolemaan saakka!"

"Mitä te sitten tahdotte hurskas mies?" vastasi Ebbesen harmissaan ja löi kärsimättömänä miekkansa maahan. "Pitääkö meidän antaa tyrannien sortaa itseämme ja armahtaa heitä? Pitääkö meidän antaa murhata itsemme ja kuitenkin säästää heidän henkensä. Mitä tahtovat he täältä, nämä kutsumattomat kiusaajat? Antaa heidän paeta, jolleivät he tahdo tulla haudatuiksi tänne. On väärää hurskautta antaa nylkeä itseänsä tekemättä vastarintaa. Se on kehno kansa, joka ei tahdo tuhota sortajiaan. Itsepuolustus ei ole mitään säälimättömyyttä eikä taistelu verivihollistaan vastaan ole verenhimoista julmuutta. Me emme vihaa, heidän sielujansa senvuoksi, että me lyömme kuoliaaksi heidän ruumiinsa. Antaa heidän tulla niin autuaiksi, kuin voivat toisessa mailmassa — täällä me toivomme heille rauhaa ja hautaamme heidät siunattuun maahan. Enempää he eivät voi pyytää. Me emme myöskään pyydä heiltä hituistakaan enempää. Henki hengestä — se on sekä rehellistä että ritarillista! Rukoilkaa te niiden sielujen puolesta, jotka jättävät huomen aamuna Skanderborgin, herra piispa, olkootpa he sitten saksalaisia tai tanskalaisia, mutta jättäkää tänä hetkenä minun leirini ja elkää sopimattomassa hurskausinnossanne uskaltako sanallakaan horjuttaa minun väkeni rohkeutta ja taistelunhalua."

"Ajatteko te pois Herran palvelijan leiristänne kuin spitalitautisen, sen vuoksi että hän lausuu totuuden ja Jumalan tahdon, missä te mieluummin kuulisitte valhetta ja paholaisen puheita?" huudahti jälleen loukkaantunut piispa leimuavin katsein. "Hyvä, minä lähden täältä, ja te ette enää koskaan näe minua tässä maailmassa. Minä en tiedä, kumpi meistä ensin joutuu Jumalan tuomioistuimen eteen", jatkoi hän katseessaan outo tuli. "Mutta sen minä tiedän, teidän hetkenne ei saata olla kaukana, ruhtinaanmurhaaja ja verituomari. Se, joka ei tahdo vastaanottaa Herran kuritusta, temmataan pois synteineen ilman parannusta ja anteeksiantoa. Veri, jota syyttömästi vuodatetaan, on huutava teitä vastaan taivaassa, harhaanviety mies. Te olette sekaantunut Kaikkivaltiaan tuomio-oikeuteen ja vääntänyt koston miekan tuomioenkelin kädestä! Verinen hanke, jonka te nyt hyväksytte, on polttavana verivirtana vuotava teidän sielunne ylitse. Tämä pyhyyden saastutus, johon minun piispallinen käteni on saatettu osalliseksi, seisoessani täällä ikuisen anteeksiannon sanansaattajana — tämä synti pyhää henkeä vastaan, ei ole tuottava teille onnea, siunausta, eikä voittoa. Minä menen. Mutta sen minkä minä olen sanonut teille Herran Zebaotin nimessä, tahdon minä julistaa teidän leirissänne sen Mahtavan äänellä, joka lähetti minut näiden kastetukien pakanoiden joukkoon, vaikka te senvuoksi tahtoisitte kivittää minut, kuten ne totuuden julistajat, jotka häväistyksen kautta saivat marttyyrikruunun."

Näin sanoen jätti suuttunut piispa sotapäällikönteltan. Ebbesen jäi seisomaan synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä ja maahan tuijottaen. Sven Tröst katsoi ihmetellen häntä ja odotti ankaraa määräystä. Mutta Ebbesen nosti kasvonsa auringon valoon omituinen tyyneys päättäväisessä katseessaan. "Seuraa häntä!" sanoi Ebbesen. "Saata hänet leiristä. Hän saa mennä rauhassa täältä sen suuren Herran lähettiläänä, jota hän ei ymmärrä, mutta jonka tahtoa hänen täytyy sokeana välikappaleena täyttää. Julistakoon tämä piispa vapaasti meille kuolemaa ja onnettomuutta? Elämä ja voitto ovat Vanhurskaan kädessä."

Sven Tröst loi enoonsa ylpeän ja rakkautta uhkuvan katseen ja poistui nopeasti piispan jälkeen. Virkaintoinen piispa piti sanansa; hän ratsasti pian sen jälkeen pienen seurueensa saattamana leirin läpi kuin onnettomuutta ennustava profeetta ja piti jylisevän puheen ihmetteleville sotamiehille, jotka eivät voineet käsittää, mitä syntiä siinä oli, että tahtoi tappaa saksalaisia, kun kerran oli sodassa heidän kanssaan.

"Elkää välittäkö siitä, rehelliset maanmiehet", sanoi Sven Tröst niin pian kun piispa oli ennättänyt ulos leiristä. "Aarhuusin piispa on hurskas mies, se on totta; mutta Herramme neuvostossa ei hän vielä kuitenkaan istu. Pysykäämme nyt vain uskollisena rehelliselle lupauksellemme ja näyttäkäämme huomenna piispalle ja koko maailmalle mihinkä me juutilaiset kelpaamme."

"Hän on oikeassa. Tuossa puheessa on perää", mutisivat juutilaiset, mutta näyttivät kuitenkin vielä epäröivän piispan sanojen johdosta.

Nyt astui Ebbesen päällikönteltasta, katseessaan ja ulkomuodossaan hiljainen juhlallinen vakavuus ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan mitä hänellä olisi sanottavaa.

"Maanmiehet", sanoi hän kovalla ja ankaralla äänellä. "Sen mitä olette luvanneet Jumalalle ja Pyhälle Knuutille pyhää ehtoollista nauttiessanne, tulee teidän pitää, jos teille on sielunne autuus rakas, vaikka koko maailman piispat teidät tuomitseisivat. Ennen kun aurinko huomenna nousee, täytyy Skanderborgin olla meidän vallassamme ja joko me tai meidän vihollisemme juurrutetut maasta. Huomenna on vainajien päivä; sinä päivänä muistavat kaikki kristityt kuolleita. Ehkä tanskalaiset miehet ja naiset sadan vuoden kuluttua tuona päivänä muistavat meidän kuolemaamme ja rukoilevat meidän sielujemme puolesta Tanskan ollessa vapaana, eikä vihollisten hallitsija enää uskalla pystyttää lippuaan tähän torniin tai juottaa hevosiaan Skanderborgin järvessä. Elämä ja kuolema, onni ja voitto ovat Kaikkivaltiaan kädessä. Mutta jos me voitamme tai sorrumme ja vuotakoon täällä meidän tai vihollisen veri, niin Tanskan vapaudenpuu on kasvava tästä verestä ja kunnian kaunis puu on kasvava sen rinnalla. Te olette luvanneet huomenna voittaa tai kaatua, ketään säästämättä — saman minäkin lupaan teille kaikkivaltiaan Jumalan edessä; mutta se on tapahtuva rehellisesti ja avoimesti, niinkuin tanskalaiselle miehelle sopii. Anna torvensoittajien lähestyä linnanporttia, uljas sisarenpoikani. Ilmoita linnan päällikölle ja sen varusväelle että me vaadimme heidät taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja sano että huomenna on meidän tai heidän viimeinen päivä."

Sotajoukko vastasi päällikkönsä puheeseen meluavin myöntymyshuudoin, ja Sven Tröst ratsasti heti airueena linnan edustalle julistamaan sen päällikölle ja väelle suuren ja vakavan taisteluvaatimuksen. Senjälkeen Ebbesen järjesti kaikki linnan valloittamiseksi.