KYMMENES LUKU.

Sven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen päähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni onnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa mukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä Agneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja mitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin isänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan, sillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli kadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.

Kun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta sairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen talven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet harvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin kun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se oli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan linnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa, ynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa kestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa Stig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa salaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen otsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä, osaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina Agnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota hän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän kysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi. Vastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi siitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta prinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka kauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä kuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena ja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin parantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys hänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan reippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas jättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen suunnitelmia.

Juuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa yllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen selkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin ovelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana aamuna taas jättää linnan. "Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?" sanoi hän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta. "Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen hullutuksia?"

"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!" huudahti aseenkantaja kiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. "Te olette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun sanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta."

"Se on mahdollista. Mitä se on?"

"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua kohtaan osoittamastanne huolenpidosta", jatkoi Sven Tröst, "ynnä kaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa ritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla puiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä kaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo palvella teitä aseenkantajananne."

"Mitä, poika!" huudahti linnanherra jäykästi, polkien jalkaansa. "Mutta se on totta", jatkoi hän lempeämmin, "poika sinä et enää ole. Voin lyödä sinut ritariksi minä hetkenä tahansa, mutta sen täytyy sinun ansaita muulla kuin haaveilla ja isänmaallisilla tuhmuuksilla. Mitä haaveita nämä nyt taas ovat? Miksi et tahdo palvella minua enempää? Onko enosi tehnyt sinut hulluksi. Tai unikuningas junkkeri? Juuri nyt kun tarvitsen sinua, tahdot sinä pettää minut, mieletön!"

"Oletteko te vielä kreivi Gerhardin marski", vastasi Sven Tröst, "ja sanokaa mitä tahansa herra, Rendsborgin kreivi on ja pysyy tyrannina ja verivihollisena. Niin kauan kuin sydämessäni on pisarakaan tanskalaista verta, en kavalla isänmaatani, vaikka siten voisinkin tulla yhtä mahtavaksi kuin te itse."

"Tyhmää puhetta, mies. Mitä sinä ymmärrät maan ja valtakunnan menestyksestä. Jätä se minun asiakseni. Minua voit seurata varmasti; olen aina tietänyt mitä teen."

"Minä tiedän nyt myös, mitä olen tekevä tästä lähtien, ankara herra marski. Minä en tahdo enää sokeasti totella ketään herraa, olkoon hän vaikka keisari. Viimeistä asiaa, jonka ratsastin teidän palveluksessanne kadun koko elämän ikäni. Se ei ollut jaloa eikä ritarillista, sen olette itse tunnustanut kieltämällä sen ja käskemällä kavaltajat hakemaan hornasta palkintonsa."

"Kuolema ja onnettomuus! se tehtiin kreivin toimesta. Siinä asiassa minä olin ainoastaan hänen marskinsa. Mitä koskee se minua ihmisenä ja vapaana miehenä?"

"Tahdon sanoa teille suoraan mihin aijon ryhtyä herra", vastasi Sven Tröst. "Minä liityn nyt rehelliseen enooni tai ritari Buggeen Haldista, taikka jokaiseen, joka osaa ja tahtoo tehdä jotakin vapauttaakseen maan saksalaisista."

"Mene sisään ja pane maata Sven Tröst, sinä olet järjiltäsi. Mitä sinä uneksit, mieletön? Luuletko, että minä olisin hyljännyt kurjan Kristofferin ja hänen poikansa, jos olisi ollut odotettavissa jotakin toivoa maan pelastukseksi heidän puoleltaan?"

"Luulen kyllä teidän tarkoittavan maan ja kansan parasta, ankara herra; mutta kuitenkaan en voi olla teidän mieltänne asiassa, joka koskee saksalaista hallitusta. Jos uudelleen puhkeaa riita Rendsborgilaisen kanssa, on käteni taas häntä vastassa, vaikkei kävisikään paremmin kuin viimeksi, jolloin oma reipas käsivartenne oli häntä vastassa. Tapahtukoon Herran tahto, kunhan minun vain ei tarvitse elää sitä onnettomuuden päivää, että saan nähdä vanhan herrani ja asemestarini antavan reippaan käsivartensa ja viisaan päänsä valtakunnan vihollisen palvelukseen."

"Marssi heti paikalla tiehesi, tyhmeliini, eläkä koskaan enää tule silmieni eteen!" huudahti roteva ritari ankarasti kiivastuen. "Minulla oli paremmat ajatukset viisaudestasi, Sven Tröst. Olet tarpeeksi kauan ollut hullu haavojen ja kuhmujen vuoksi; siihen kyllä on ollut neuvoja, sen on aika ja laastarit voineet parantaa. Mutta nyt huomaan sinun olevan tyhmän narrin kuten enosi tyhjänpuhuja Haldissa, joka uhmaa Jumalan rangaistuksella ja luulee voivansa tehdä ihmeitä. Jos tahdotte vapauttaa maan saksalaisista, kuten kerskaatte, niin toivon ne ensin paholaisen huomaan, jotka nyt junkkeri Oton kanssa ja hänen yksinkertaisten laalantilaistensa kanssa ovat saattaneet kreivin haarniskaani syöksemällä koko maan onnettomuuteen."

"Mitä minä kuulen!" huudahti Sven Tröst hämmästyneenä. "Onko jalo prinssi Otto tullut tänne sotajoukon kanssa?"

"Pyh, poikien kujeita!" mutisi ritari. "Jos kreivi tahtoo tehdä heille sen kunnian, että marssii heitä vastaan, puhalletaan se sotajoukko pois kuin akanat ja silput. Mutta se on kirvelevä teitä kaikkia. Mieti vielä asiaa, Sven Tröst. Jos seuraat omaa uhmailevaa mieltäsi, on kaikki onnesi tässä maailmassa mennyttä. Olin odottanut sinusta jotakin, mutta nyt olet varmalla tiellä hirsipuuhun."

"Jumalan nimessä, ankara herra, omantuntoni aijon kuitenkin vapauttaa. Vielä kerran sydämelliset kiitokset kaikesta hyvästä, ritari Stig. Sanokaa myös jalolle tyttärellenne, että minä en koskaan elämässäni voi unohtaa —"

"Pois se! Unohda mielelläsi uskollisuutesi ja kiitollisuutesi minua kohtaan, mutta unohda ennenkaikkea kaikki rakastuneet lastenhaaveet, eläkä koskaan kuvittele mielessäsi Agnetan ajattelevan sinua tai kysyvän petollista Sven Tröstiä, kun sinä riiput korpinruokana Rendsborgin hirsipuussa." Näin sanoen kääntyi ritari, poistuen kiivain askelin linnaa kohti. Aseenkantaja katseli surullisena hänen jälkeensä, taluttaessaan hevostaan tallista. Hän katseli vielä kerran vanhaa rakasta Björnholmia tarkkaan, ikäänkuin hän olisi sanonut hyvästit sille ikipäiviksi, jonka jälkeen hän hitaasti ratsasti portista ja puiston läpi. Hänestä tuntui kuin jokainen pensas ja puu olisi vaatinut häneltä surulliset jäähyväiset. Vihdoinkin vapautti hän itsensä näistä surumielisistä mietteistä ratsastaen reippaasti puiston uloskäytävää kohti, tullakseen Viborgiin vievälle tielle. Mutta samassa suhahti nuoli aivan hänen korvansa ohi; hän näki joukon kuljeskelevia mustalaisia leiriytyneinä erääseen kuoppaan, mistä pitkä tummaihoinen mies hyppäsi ylös teräsjousi olkapäillään ja kiiltävä metsästyspuukko kädessään. Sven Tröst tarttui miekkaansa, ratsasti esiin auringonpaisteeseen viidakon ulkopuolella, mutta antoi hämmästyneenä miekkansa vaipua, huutaen: "Volle! Musta Sven, tahdotko murhata minut?"

Hurja, musta ihminen heittäytyi polvilleen hevosen eteen, kädet ristissä rinnallaan ja näytti olevan valmis sekä itkemään että nauramaan. "Gondulin hengille olkoon kiitos, että ammuin kuin raukka, rakas nuori herra", sanoi hän liikutettuna. "Tahdotteko hakata korvani minulta tämän kepposen vuoksi; kiiruhtakaa sitten, mutta leppykää toki taas! Minä luulin teitä tuoksi ketunroikaleeksi. Tahdoin antaa hänelle pienen kiitoksen viimeisestä itseltäni ja teidän rehelliseltä herra enoltanne."

"Raivoatko sinä, Volle? — Nouse ylös ihminen! Olisitko tahtonut murhata Stig Antinpojan ja enoni käskystä? Koska on Niilo Brattinborgilainen lähettänyt salamurhaajia vihollisiaan vastaan?"

"Se oli ainoastaan oma hyvä mielijohteeni, nuori herra", vastasi musta mies nousten ylös. "Minut lähetettiin tänne kaikessa hiljaisuudessa tiedustelemaan teitä. Sanottiin teidän makaavan sairaana täällä ja että olitte menettänyt järkenne ja tajunne, mutta että ritari Stig oli Rendsborgissa. Silloin tapasin nämä vanhat hyvät ystävät ja sain tietää, että vanhaa kettua odotettiin tänä kauniina aamuhetkenä ja sitten —"

"Silloin meni piru sinuun tänä kauniina aamuhetkenä, Volle, puuhevosen ja koiranruoskan vuoksi Björnholmissa. Olkoon jo tarpeeksi tästä kurjasta kostonlaukauksesta. Mutta jos taitat hiuskarvankaan vanhan herrani päästä, niin maksaa se kaulasi, sen minä lupaan. Jos sinulla on hevonen niin seuraa minua."

"Heti, nuori herra. Kaulaani te ette muuten omista, vain korvani annoin teidän valtaanne. Nyt jäähyväiset vanhalle seuralleni ja sitten olen valmis." Sen sanottuaan kiiruhti musta mies hyppäyksellä mustalaisjoukon luo, ja Sven Tröst ratsasti kappaleen matkaa edelle maantietä myöten.

Niin kutsuttu "Musta Sven" oli yleisesti tunnettu Jyllannissa taitavaksi salametsästäjäksi ja seikkailevaksi uskalikoksi. Hän kuului alkujaan kuljeskeleviin mustalaisiin, joiden kanssa hän ei kuitenkaan ollut kestävässä toveruudessa, ollen usein herraskartanojen palveluksessa metsästäjänä. Kahtena viime vuonna oli hänellä ollut sellainen toimi Sven Tröstin enon luona Brattinborgissa lähellä Viborgia, missä hän oli kunnostautunut uskollisuudella. Björnholmissa hän oli kolme vuotta sitten istunut vangittuna salametsästyksestä, mutta Sven Tröstin välityksellä hän oli päässyt vapaaksi ankarasta rangaistuksesta ja julmasta kohtelusta. Nyt hän tuli ratsastaen satulatta pienellä hevosella, jonka hän näytti varastaneen laitumelta.

"Kuinka eno jaksaa?" kysyi Sven Tröst. "Hän on kai marssinut prinssin avuksi?"

"Hän kyllä sen jättää tekemättä, nuori herra. Isäntä on saanut sappitaudin käräjäjutun takia tuon kavalan koiran kanssa, jolle minä tahdoin kostaa tänään hänen puolestaan."

"Mitä, sairasko suuttumuksesta vanhan oikeusriidan vuoksi? Hänen pitäisi silloin mieluummin antaa harminsa purkautua ja antaa hyvän miekkansa olla tuomarina."

"Sitä sanon minäkin, nuori herra; siinä olisi ollut järkeä. Mutta sellaisissa asioissa on isäntämme, meidän kesken sanoen, narri. Mieluummin hän olisi menettänyt tiluksensa kuin voittanut jalankaan verran maata väkivallalla ja vääryydellä, sanoo hän. Eikö sellainen ole tyhmää puhetta? Tietäähän hän kuitenkin, yhtähyvin kuin me, että ei enää ole muuta oikeutta maassa, kuin minkä jokainen kunnon mies voi ottaa kädellään ja miekallaan. Se on aivan hullu, joka meidän aikoinamme tahtoo jättää asiansa vihamiehensä käsiin, mutta sen teki isäntä kuvitellen vielä olevansa viisas ja luulotellen kreivin häpeävän tuomita hyvän ystävänsä hyväksi. Kaikkia vielä! Kalju verikoirahan olisi myöskin ollut hullu, jos hän olisi tuominnut toisin ja vastustanut mahtavaa ystäväänsä marskia."

"Niin, sinä juuri olet oikea mies tietämään, mikä on oikein, Volle! Vai niin, että Stig Antinpoika on pitänyt koko tilan?"

"No entä sitten? Senhän olisi kuka hyvänsä, lukuunottamatta herkkäuskoista enoanne, voinut vannoa edeltäpäin. Minä ratsastin hänen kanssaan Viborgin käräjille, kun kaljun kreivin piti tuomita heidän välillään. En koskaan unohda sitä päivää, nuori herrani. En minä ole pelkuri, sen te kyllä tiedätte; mutta kun pöyhkeä kreivi oli sanonut mikä oikeus oli, ja Stig Antinpoika piti tilan nyökäyttäen sikamaisen kavalasti, silloin kääntyi katseeni isäntääni, ja Gondulin henget piesköön minua! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin Viborgin kirkonseinä ja katsoi kreiviin sellaisilla silmillä, kuin isoäitini kertoi Sulla Kullan katsoneen Norjan noitiin, silloin kun ne muuttuivat kiviksi."

"Lörpötystä, mieletön Volle, sen teki pyhä Olavi, mutta ei koskaan taikauskoinen noita, josta puhut", keskeytti hänet Sven Tröst. "No mitä sanoi sitten eno kreiville?"

"Ei yhtä sanaa, nuori herra. Hän nousi hevosen selkään synkkänä kuin maa ja ratsasti käräjiltä. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin uskalsin avata suuni. Mutta kun vihdoinkin sain tietää mitä hän mietti, mitäpä luulette sen olleen? Kauniista tiluksesta, jonka he olivat häneltä ottaneet, ei hän virkkanut sanaakaan, eikä edes, että aikoisi lyödä Stig Antinpoikaa otsaan. Ei: Tanska, onneton Tanska, oli kaikki, mitä hän sanoi. Eikö se ollut tyhmää puhetta? Mitä koski se Tanskaa, että ne roistot olivat vetäneet isäntää nenästä?"

"Etkö voi ymmärtää sitä, Volle? Siksi pidän minä enosta. Tiluksia on hänellä vielä kylliksi, ja mitä välittää hän palasesta maata? Mutta, että maassa ei enää ole oikeutta, se on suurempi onnettomuus; se voi kyllä saattaa rehellisen miehen päähän harmaita hiuksia."

"Niin, se on paha kyllä", vastasi Musta Sven. "Mutta ei olisi ollut niin väliä oikeudesta, kunhan ne vain eivät olisi vieneet tilusta. Mutta mikä minusta tuntui kaikkein kummallisimmalta oli, että hän sanoi mieluummin ratsastavansa kerjäläisenä käräjiltä, kunhan kukaan rehellinen mies vain ei luulisi; että hän nyt olisi kreivin verivihollinen ainoastaan oman asiansa vuoksi. Eikö sekin ollut aivan hullua puhetta, nuori herra? Kun minä vihaan jotakin roistoa, niin onhan luonnollista, että vihaan häntä itseni vuoksi ja siksi että hän on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Kukapa tahtoisi vihata vihollistaan toisten vuoksi? Mutta sellaisia ovat isännän kummalliset haaveet, ja minä luulen hänen suuttuneen siitä niin, että on saanut itseensä sappitaudin."

"Se on rehellisen enoni tapaista!" huudahti Sven Tröst iloisena, "mutta sano minulle, missä on prinssi Otto ja mitä hän aikoo?"

"Niin, sitä ei kukaan tiedä niin varmasti. Sanotaan hänen tulleen tänne puolen, ja kaikki kansa on liikkeessä, mutta juostaan edestakaisin, eikä ole järjestystä asioissa. Luullaan hänen aikovan marssia Viborgiin antaakseen valita itsensä hallitsijaksi. Mutta jos hän on viisas, odottaa hän vielä. Näettekö kuinka paljon kansaa vaeltaa Viborgin tietä?"

"Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä ja saattakaamme järjestykseen asiat", sanoi Sven Tröst, ja he ratsastivat nyt reippaasti suuren talonpoikaisjoukon jälestä, joka jalan ja hevosin, asein ja ilman, vaelsi yhdessä kaikista kylistä Viborgiin, kovaäänisesti jutellen ja iloisesti mainiten prinssi Ottoa, josta nyt tulisi kuningas ja joka vapauttaisi maan saksalaisista.