TOINEN LUKU.

Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään toisesta.

"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" — huusi aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.

"Herra armahtakoon meitä kauroista!" — mörähti kömpelö, likainen talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin kuninkaan nimessä."

"Tuo sitten joutuin leipää!"

"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen omiin suihimme niin olisimme iloisia."

"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"

"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, — mikä sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."

"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"

"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin, etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", — lisäsi hän haukotellen —, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat. Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois, ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni. Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."

"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa — "On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!" Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.

"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", — mutisi tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi, jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!" jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen, mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta, ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan, joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle. Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin. Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla, laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies; vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä, ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.

"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten ankarana asemiehille. — "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista? Herra marski!"

Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen. "Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."

"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa. Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän, Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski, olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai karjalauma."

"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", — sanoi vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."

"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin epäilemään" — —

"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."

"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!" väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" —

"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth, ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne, niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.

"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"

"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."

"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän, herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia? Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa, minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä. Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."

"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!" vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn. Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen. Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta — Jumalan nimessä, — silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla varmassa turvapaikassa."

"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa korkeiden herrojen veljeyteen."

"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski — "Jumala auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."

Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle; mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.

Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan, säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan sitten keskeytettyä keskusteluaan — "ja sinä olet toimittamassa hänen puolestaan kiireellistä asiaa."

Vanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.

"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja — "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."

"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus, nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."

Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää, joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua — "no niin, eipä hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa — olipa hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa: kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi olla oikeudenmukainen."

Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan. Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen; mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei kuorsannut.

"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".

"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja, kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä, "mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa, eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."

"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi. Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi, niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin tuskinpa kulette kunnon retkillä."

"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista. On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä. Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää — hän on toiminut enemmän meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."

"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin, sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä. Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."

"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan, vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta neiti — No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi; mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan. Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta; asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.

"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä, koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia, ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä, putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin! Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä, jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".

Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit. Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin, niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi hänet."

"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista. Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä ylhäisyydessään —"

"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon?"

"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on näihin asti varjon lailla seurannut minua."

"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin", vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä, ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin päähänpiston?"

"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus, "mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää ainoatakaan niistä."

Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.

Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti. Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti. Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."

"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän käski."

"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."

"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta, niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän velvollisuutemme on estää sitä."

"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme. Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. — Minäkin sydämessäni tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä. Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu. Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin. Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä." Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen, ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja, kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän, voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan — oi! En milloinkaan ole itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."

Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan, vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.

"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin. "Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. — Minä olisin silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta, olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.

"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset puhuivat minun pienenä ollessani — ja sinä elät täällä köyhänä, halpana miehenä!"

"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan, valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa loistavan auringossa kuin pyhimyskehän — pyövelinkirveen alla."

Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan, minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette", lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä. "Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa. Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."

"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla, "eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille sanoistani ja ajatuksistani?"

"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa, sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa, joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme vieläkin suurempaan kurjuuteen!"

Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin, tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa, ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi. Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin, sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa, vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata navetaksi."

"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."

"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen, kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.

"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies ja katseli päällekirjoitusta.

"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!" huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni, Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."

"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole Stig Antinpojalta Björnholmista?"

"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä — se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella. Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose, toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. — Ne sata lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" — tässä hän änkytti ja vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.

"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan näköisenä.

"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen", jatkoi ketunmetsästäjä nopeasti. "Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta — kuulkaa vain!" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: "ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän — niin aivan oikein — määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu", jatkoi hän nyt huolimattomasti, "taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja kreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on huomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä vahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo teille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen ja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään arkaluontoisempaa asiaa. Härät ja" — hän pysähtyi taas luvussaan ja Arvi lähestyi häntä —. "No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää tätä jaaritusta? — Eihän siinä ole mitään." Mutta Arvi ei väistynyt paikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. "Pois tieltä, moukka!" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja välinpitämättömästi lukuaan. "Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla varma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu. Omakätisesti. Stig Antinpoika, marski."

"Hän tarkoittaa varmasti kaljupäistä kreiviä, eikä tästä kaupasta pääse viisaskaan selville", sanoi lauttausmies arvelevan näköisenä. "Mutta antakaapas minulle takaisin kirje, herra Henneke, niin minä vien sen meidän papillemme. Ehkäpä hän sen selittää meille. Sillä jotakin piilee tämän alla, siitä uskallan vaikka kaulani pantiksi."

"Oletteko mieletön? Mitä siinä voisi piillä?" huudahti ketunmetsästäjä tulipunaisena ja kiihtyneenä. "Ei tästä kannata näin suurta melua nostaa. Mutta, kunnon miehet, yhdessä suhteessa te kuitenkin olette oikeassa", jatkoi hän hetkisen mietittyään ja viekkaasti hymyillen, "Stig Antinpoika on vaarallinen mies, hänen kanssaan elköön kukaan rehellinen juutilainen ruvetko kaupantekoon. Hänen sananviejälleen voitte nyt tehdä mitä haluatte. Härkäkirje ei tuota kenellekään onnettomuutta." Näin sanoen hän repi kirjeen tuhansiksi paloiksi ja nauroi ivallisesti. "Kas niin", lisäsi hän, "näin on asiasta lyhyesti selvitty. Jos haluatte niin voitte suoriutua yhtä helpolla tuosta nulikasta, joka tuossa makaa. Paholainen vieköön sekä hänet että hänen isäntänsä." Näin sanoen hän poistui viheltäen, ja lauttausmies katsoi miettivästi hänen jälkeensä.

"Sano meille totuus, nuori mies, niin pääset vapaaksi. Kenelle oli kirje?" kysyi hän sidotulta aseenkantajalta. "Tiedättekö lukiko herra Henneke sen oikein? Sillä minä en ainakaan luota viekkaaseen Henneke Brydeen."

"Se kirje, jonka te niin häpeällisesti ryöstitte minulta", vastasi aseenkantaja katkeroittuneesti kohottaessaan päätään, "olisi minun aivan oikein pitänyt viedä eräälle Juhana Ellemoselle, mahdollisesti aika roistolle, jonka te varmasti tunnette paremmin kuin minä. Enhän minä voinut tietää mitä kirje sisälsi muuten kuin avaamalla omin lupini roistomaisesti toisen kirjeen, niinkuin tuo pitkä metsästäjä. Ettei minun herrani ole uskonut minulle mitään tärkeitä asioita sen te kaikki kuulitte ketunmetsästäjän lukemisesta. Hän haukkuu minua nulikaksi", lisäsi hän katkerasti ja suuttuneena. "Eikö teillä ole niin paljoa järkeä paksuissa kalloissanne ymmärtääksenne, ettei minun ole katsottu ansainneen olla missään enemmässä tekemisessä hänen kauppojensa ja kujeittensa kanssa, olkoon sitten kysymyksessä härät tai muut elukat."

"Sinä näytät totisesti haluavan aimo selkäsaunan, nuori mies," vastasi paksu lauttausmies kylmästi. "Eipä taida meidän tarvita vaivata itseämme sen vuoksi, kyllä sinä muuten sen halusi saat piankin tyydytetyksi. Tuollaisten kukonpoikasten, jotka kiekuvat kaivonvintillä ennenkuin saavat heltan ja kannukset, voi antaa vapaasti lentää matkoihinsa ja kupsahtaa kaivoon kun niitä haluttaa, eikä siltä tarvitse pelätä koko maailman molskahtavan jälestä. Lapset, päästäkää hänet siteistä, ja antakaa hänen mennä matkoihinsa. Senkin hyttynen voisi muuten kuvailla olevansa elefantti."

Lauttausväki irroitti nauraen aseenkantajan siteet. Mutta tuskin hän oli päässyt notkeille jaloilleen ja tuntenut voivansa liikuttaa jäseniään, niin jo helähti lyhyt aseenkantajanmiekka tupesta, ja silloin täytyi paksun lauttausmiehen sekä hänen koko väkensä kiirehtien juosta pakoon hänen terävää miekkaansa. Mutta kun ei heillä ollut aseita ja he väistyivät häntä, niin hän astui rauhallisesti miekka kädessä ulos ovesta, Arvi Smålantilaisen seuraamana. He nousivat molemmat hevostensa selkään ja ratsastivat joutuisasti Saxköpingiin johtavaa tietä. Vaihtamatta pitkään aikaan sanaakaan keskenään.

"Sinäkö, minut ilmiannoit, vanhus?" kysyi viimeinkin aseenkantaja luoden toveriinsa terävän katseen.

"Se oli vähin minkä voin tehdä teidän sielunne autuuden puolesta, nuori herrani", vastasi Arvi Smålantilainen, totisilla kasvoillaan sydämellisen ilon ilme. "Rehellinen lauttausmies oli itse ruvennut teitä epäilemään", jatkoi hän. "Mutta hän lupasi sitoa teidät taitavasti, kärventämättä hiustakaan teidän päästänne."

"Kuolema ja kirous! Sepä oli aitoruotsalainen kuje, harmaahapsi!"

"Olisitte ennemmin sanonut rehellinen ruotsalainen oikaisu huonoissa laskelmissa", vastasi Arvi tyynesti ja nyökäytti tyytyväisesti. "Teidät täytyi saada erilleen siitä salaisuudesta, josta ette kuitenkaan osannut vaieta; se painoi, Jumalalle kiitos, liian raskaasti teidän nuorta omaatuntoanne. Hyvällä ei ollut mahdollista tulla toimeen teidän kanssanne; minä olisin saanut saarnata teille aamunkoittoon asti, ettekä te kuitenkaan olisi tulleet järkevämmäksi."

"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä vanha petollinen kettu", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut kuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä kasvoja.

"Elkää nyt punnitko minun ansioitani", keskeytti Arvi hänet, "vaan olkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette velvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan petturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei ollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä ketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki kirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos, kirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei metsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli varmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes niinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi siitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti auta minua sitä estämään."

"Sinä olet oikeassa, Arvi!" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi. "He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa toimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen kapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä kernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa vastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut oikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä kutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle piti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea hänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?" jatkoi hän mietteissään. "Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani ja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näytti selvinneen. — Nyt minä siis olen vapaa", lisäsi hän iloisena ja tyytyväisenä. "Minun viimeinen toiselle ihmiselle vannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen tahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran."

"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa", vastasi Arvi vakavasti, "mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja totella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta Jumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! — Minä tarkoitan sitä Herraa, jonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että tuolla puolen haudan."

"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi — kas tässä minun käteni", huudahti aseenkantaja liikutettuna. "Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä kujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa juonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin puolueeseen tahansa — siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan sinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan ennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja — jos voisin vapauttaa hänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen."

"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra", sanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät hänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi matkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. "Totisesti", lisäsi hän puristaen sitä vieläkin kovemmin. "Kun syntinen kääntyy voi siitä syntyä iloa maanpäälläkin."

"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista kättäni mäsäksi kivikourallasi", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti nauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa ratsastivat edelleen.

He olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi aamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän kuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät olkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset. Kirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan talot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla. Kaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän erästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän. Metsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.