KUUDES LUKU.

Ei mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa kuin pakenevat "Grunzhovit" tai keveästi asestetut westfalilaiset ja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin palveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina vaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta ja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin Holsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta ja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia palkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa oli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät apetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu löysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja öljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa. Monet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja nautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu kapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti ja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset miekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen väliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten nyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista ja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä oli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja ylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti puhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä parta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän näytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat kulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin enempää olisi sopinut.

"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan", murisi westfalilainen käheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että helisi. "Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja ahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni näitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua ja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme me Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan saaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti laskea."

"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin olisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa," huomautti eräs pitkä kierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti. "Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden sotajoukon tanskalaisia vastaan."

"Viis niistä kukonpojista", veteraani mutisi. "Mistäpä he saisivat palkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän palkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän velallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka tästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei, palkka ensin, toverit — taskussa tai kaulassa — ja sitten tapellaan sen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten saisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin? Isomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he tarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla täytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja suuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille sotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli helvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia hänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli kuitenkin liika löyhällä Randersissa."

"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit", huomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut aselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä samettipalasella. "Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja mahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen sotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen uskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä vaikka kaulani. — Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka ennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän, jonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan hänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta sinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli yövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä."

"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä," veteraani vastasi pöyhistellen. "Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs minä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin minä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla kertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän ole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan ulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin miekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä."

"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen", huomautti reiniläinen. "Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui se reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme edestä?"

"Minnekö hän joutui?" mutisi Westfalilainen. "Niin sitä saat sinä kysyä Randersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa läpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun hän aikoi juosta tiehensä — ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi hurjana mereen."

"Sepä oli helkkaria, toveri!" huudahti reiniläinen. "Saatoitko sinä nähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä sait sen kuitenkin takaisin, minä näen. — Mutta putosiko hän mereen? Minä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli."

"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla kristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä koirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut pitkälle rajan yli."

Heidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan hevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä seuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet peräytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän viereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien kanssa.

"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?" kysyi nyt kapakoitsija. "Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä väki?"

"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä" vastasi reiniläinen. "Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä kiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista."

"Sanotteko sitä onnelliseksi", mutisi kapakan isäntä luoden heihin synkän katseen. "Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen herra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren kreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse elävänä Rendsburgista."

Sven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta Musta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten istuutui jälleen paikalleen. "Kaksi noista miehistä oli mukana murhaamassa vanhaa herraani Segebergissä", Volle kuiskasi. "Antakaa vain minun huolehtia olostamme täällä."

"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!" sanoi suurisuinen westfalilainen, joka nyt vasta huomasi vieraat. "Jos minä näen oikein, niin olivat ne myöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet, kuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi sen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan."

"Aivan varmasti", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja ääntäen kauheasti. "Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme minä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita lupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian? Hän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja tukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun."

Palkkasoturit hämmästyivät ja muutamat tekivät ristinmerkin.

"Mistä sinä olet toveri?" kysyi westfalilainen tarttuen sotanuijaansa.

"Niin arvaappas, isä pieni", vastasi Musta Sven kääntäen nurin silmänsä. "Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai kuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se asemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin noitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän heittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna ja tahtoi kaivaa hampaitaan."

"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle", kuiskasi Sven Tröst.

Palkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata pilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa. Sillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi levottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja kahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven vilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään. "Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies", kuiskasi hän hyvällä alasaksan murteella. "Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette huono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa kreiviä vastaan Randersissa."

Paksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle merkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona tuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän ääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan muu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi olla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska he olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen vihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta; hän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn tinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate hatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.

"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin lähtekäämme täältä heti matkaan", sanoi westfalilainen jotenkin hiljaisesti. "Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset katsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida heidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän rehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille siitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui täällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se tapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. — Kaikki miehet ratsuille!"

Ratsumiehet hoipertelivat juomapöydän äärestä ja etsivät hevosiaan. Jokainen oli tarttunut nyyttiinsä ja aseisiinsa, ja he lähestyivät nyt lukittua tuvanovea. Mutta kaikki katselivat levottomina toisiinsa, eikä kellään ollut halua ensimäiseksi viedä ulos hevostaan. Vihdoinkin astui westfalilainen esiin ja potkaisi ensimäiseksi oven auki; hän tahtoi itse vetäytyä takaisin, mutta kärsimättömät toverit työnsivät hänet ovesta ulos. Tiellä ulkopuolella oli pilkkosen pimeää; kuului tukahdutettu huuto, eikä kukaan uskaltanut seurata hänen jälestään. Mutta nyt syöksyi kapakanisäntä ja Musta Sven, ynnä joukko holsteinilaisia talonpoikaisrenkejä, kirveillä ja miekoilla varustettuina sisään, ja tuvassa syntyi hirveä murhaaminen.

"Tule Volle!" huusi Sven Tröst tanskaksi ja talutti hevosensa ulos tuvasta. "Tässä asiassa minä en tahdo tahrata miekkaani. Sinä olet hurja verenhimoinen saatana."

"Antakaa te minun ja Gondulin henkien pitää huolta tästä asiasta, nuori herra", vastasi musta Sven ja jatkoi kauhistuneiden palkkasotureiden päiden halkomista, jotka hänessä luulivat näkevänsä todellisen paholaisen. Takan tuli ja heikko öljylamppu valaisivat kamalaa, veristä meteliä. Kapakan isäntä ja hänen väkensä iskivät hurjasti epätoivoisia sotamiehiä, jotka puolijuopuneessa tilassaan ja taikauskoisessa pelästyksessään puolustivat itseään koko lailla kehnosti. Ratsumies, jolla oli alttarivaate ja kypärä, makasi jo pää ruhjottuna lattialla useimpien haavoittuneiden ja kuolleiden joukossa, ja irtipäässeet hevoset juoksivat ruumiiden yli. Nautaeläimet pelästyivät ja riuhtoivat itsensä irti; talon sisäosista kuului naisten ja lasten huutoa. Pitkä ratsumies, jolla oli ryöstetty hopearisti, oli hädässään turvautunut tähän pyhänjäännökseen ja ryöminyt juomapöydän alle, missä hän makasi polvillaan risti painettuna huuliaan vastaan, ja hänen kiero katseensa harhaili hurjana joka suunnalle. Mutta Musta Sven veti hänet hiuksista esiin ja suorastaan mestasi hänet kyökinkynnyksellä hurjasti nauraen. Sillävälin kun isäntä ja hänen väkensä ajoi takaa heitä ulkopuolella, kiiruhti Musta Sven hevosensa luo ja talutti sen ulos. Kun hän meni uunin ohi, tarttui hän kekäleeseen ja heitti sen heinäparvelle. "Lietso nyt isoäiti! Lietsokaa Gondulin lentävät henget!" mutisi hän ja ratsasti tuvasta Sven Tröstin jälkeen, jonka hän pian saavutti pimeällä tiellä, jonne vielä pitkän aikaa kuului huutoja ja murhameteliä kapakasta.

"Kas niin! Tällä kertaa auttoivat voimakkaat vanhat" sanoi Musta Sven iloisesti ja pyyhki veren miekastaan tyytyväisesti nyökättyään katsoen jälkeensä taloon, joka jo oli täydessä liekissä. "Niin pitää käydä heille kaikille."

"Volle, sinä olet raivoava villipeto," huudahti Sven Tröst ankarasti kiivastuneena. "Mitä sinä tarkoitit tällä hyödyttömällä verilöylyillä? Ja — mitä minä näen — talo liekkien vallassa! — Onko sekin sinun työtäsi murhapolttaja?"

"No entä sitten, rakas herra? Sehän on aivan paikallaan. Mitä parempaa tarkoitusta on sillä teurastamisella ja polttamisella, jota suuret kutsuvat sodaksi ja taisteluksi. Missä minä vain tapaan viholliseni, lyön minä heidät kuoliaaksi siinä paikassa, jos voin, ja teen heille täydestä sydämestäni niin paljon pahaa kuin saatan. Sehän on luonnollista; viattomat eläimetkin tekevät samalla lailla. Ja se tuntuu minusta paljon jalommalta ja paremmalta kuin tappaa rahan edestä ihmisiä taiteen sääntöjen mukaan tai palkata vieraita roistoja voittamaan kruunuja ja herrasoikeuksia ja sitten kiusata kansaa kuolemaan saakka veroilla ja maksuilla. Jos on väärin tappaa tusina heittiöitä kapakassa, niin on varmasti vielä enemmän väärin tappaa tuhansia kunnon miehiä taistelukentällä ja polttaa kyliä tyhjän vuoksi. Mutta sitä sanotaan suureksi ja ruhtinaalliseksi, ja ei yksikään kristitty ritari häpeä ottaa osaa siihen. Ei ollut aivan hyödytöntä, että minä hankin valoa kapakkaan", hän jatkoi. "Sillä jollen minä olisi antanut heille muuta ajattelemista, olisimme molemmat tulleet hirtetyksi ja kuka silloin olisi huolehtinut junkkarista Rendsburgissa. Vanhan laskun sain minä myös maksetuksi samalla kertaa."

"Onko tämä Rendsburgin tie?" kysyi Sven Tröst nopeasti, "Näytä minulle tie ja jätä minut sitten. Me kaksi emme sovi enempää yhteen."

"Mitä maailman nurkkaa kohti me ratsastamme, sen minä saatan sitten vasta sanoa kun tähdet tulevat esiin", vastasi Volle katsoen ympärilleen. "Te ette saa olla vihanen minulle, rakas herra", lisäsi hän pyytävällä, ystävällisellä äänellä. "Jos te ajatte minut luotanne, niin ratsastan minä takaisin palopaikalle ja annan heidän seivästää minut, tai heittää minut liekkeihin. Minä olen nyt kerran kiintynyt teihin Björnholmin ajoilta ja niiltä ajoilta saakka kun me jaoimme vaikeudet Segebergissä. Te olette kaksi kertaa pelastanut minun henkeni kuten kunnon mies, ja minä olen päättänyt uskollisesti palvella teitä kuolinpäivääni saakka, vaikka te joka päivä tahtoisittekin potkaista pois minut kuin syyhyisen koiran."

"Sinä olet kummallinen, Volle", vastasi Sven Tröst. "Sinä vihaat ja rakastat yhtä kummallisesti. Mikä on hyvää tai pahaa sen sinä tuomitset omalla tavallasi, ja monta kertaa tuntuu kuin menisi paholainen sinuun. Sano minulle totisesti: onko sinut kastettu kristillisesti, Björnholmissa oli monta, joka epäili sitä?"

"Kuka voisi muistaa sitä niin tarkalleen, nuori herra. Joka tapauksessa ei se ole tarttunut minuun, koska minä olen tullut niin mustaksi. Lapsuudestani en minä tiedä muuta, kuin mitä isoäitini on kertonut, ennen kun hänet poltettiin, ja mitä muistan koiranrengin ajoiltani Segebergissä. Mutta elkää antako sen huolestuttaa itseänne. Minä tahdon tyytyä siihen lapsenälyyn. Sille ainoalle papille, joka on kysynyt minun uskoani, olen minä halvan kykyni mukaan antanut vastaukseni, ja se oli — kreivin kappalainen. Enpä paljoakaan piittaa siitä, mitä te kutsutte kirkoksi ja papistoksi; sen minä tahdon mielelläni myöntää teille; sillä te ette kuitenkaan tahdo ilmiantaa minua kristillisessä rakkaudessa, taikka miksi kutsui kappalainen huolenpitoa sielustani, ja antaa polttaa minut sentakia."

"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin mihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?" kysyi Sven Tröst osanottavalla äänellä.

"Varmasti minulla on", sanoi Volle. "Minä uskon maahan ja tähtiin, tuleen, veteen ja teräkseen — lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä Gondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä uskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin mahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän pappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni ja kunnon nyrkkeihini", lisäsi hän, "ja siihen mikä eniten johtuu mieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja tähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni ei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää vaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä ja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen. Minä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä minä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle synniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin kun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka minua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni ja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin sen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja kuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa oli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään voi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta roistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja ristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä autuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat suuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi tyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä niin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain on raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani, en minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin tavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa kuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen pyhimystenne joukossa."

"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka", huudahti Sven Tröst sydämellisesti huolestuneena. "Ei kai ole minun vallassani pelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme aluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin paholaisjoukkoa", jatkoi hän. "Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun avukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin — se sinun täytyy luvata minulle."

"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa ajattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä, että te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen perhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan jokseenkin innokkaan."

"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla ei ole aavistustakaan."

"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä en saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te rukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni paholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori herra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat täällä maailmassa."

Sven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä hetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla Sukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien varrella kasvavia pensaita. "Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie hänet pahojen henkien kynsiin!" mutisi hän ja sylkäisi. —

"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra", huusi hän äänekkäästi ja voitonriemuisen iloisesti. "Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme Izehoen tiellä."

"Vai niin! mutta se ei vie Rendsburgiin", vastasi Sven Tröst.

"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta myöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy vaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi vakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet ulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi."

"Hm, sinä saatat olla oikeassa!" vastasi Sven Tröst. "Sen kulkueen tahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle, kuin se, jonka minä näin Soröössä." Nyt ratsastettiin reipasta ravia. Musta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin hyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa, vaatteensa ja elämänsä.

* * * * *

Kun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei kellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta kirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat mahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo odottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella lukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan ei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista. Sven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa. Osanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli holsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen iloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä. Mustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin jo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti holsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille kasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten joukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin kaikkia tanskalaisia kohtaan.

Paksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt auringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin huomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei kaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla saattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi Klaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta hänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen synkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys. Hänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka kerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis lepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa hänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään synkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui hehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin luo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen holsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet ottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista hevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot ja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus näyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten silmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään, noudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta. Tämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen ruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota hänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja kasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi Geertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein kutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät melkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka veljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko pysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään ja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka nyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin. Suudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa kuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun kannen.

"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini — onko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?" huusi hän lujalla ja voimakkaalla äänellä, "niin katsokaa tänne, kuinka tanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne, minun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja voitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta Holsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan taivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut hänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!" tässä otti hän kuuluisan Maariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja ripusti sen juhlallisesti kaulaansa — "niin totta kuin tämä meidän sukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on nyt tullut minun isänperinnökseni — ei mahtavan henki ole hävinnyt, se elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot sukulaiset ja ystävät", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä, "kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit ja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä lupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla muuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt suuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle ovat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa taivasta." Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun kannelta ja asetti omansa sijalle. "Minä lupaan sinulle isäni henki, verisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti", huudahti hän jälleen kauhealla äänellä, "niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua auttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin." Hän oli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla käänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän ristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt syntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa ihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten nousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi uudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin suruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä täytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista, mutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut veljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä, jolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti eteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia virittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien pappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt vahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään surusaattueen etupäähän.

Suuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja kaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa kanssa tienristeykseen.

Hän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan kuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja valituksiin sekaantuneina.

"Pois", huudahti hän kääntäen hevosensa. "Ei ollut jaloa katsella heidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista iloa."

"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies", sanoi Musta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. "Kokonainen kansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa. Jos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto", jatkoi hän hurjan näköisenä, "niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen ruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan", jatkoi hän mutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.

"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!" keskeytti hänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Anna meidän urhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää pahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille armollinen tuomari!"

"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!" mutisi Musta Sven, kuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. "Te olette oikeassa, nuori herra", jatkoi hän ääneensä. "Eipä hänen hautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat ja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin kunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän rehellinen enonne saa koskaan eläessään — tai kuoltuaan, pitikin minun sanoa — ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja valtakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista."

"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä, joka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan parannukseksi ja rukoilemiseksi", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja katsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, "niin tahdon minä myöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän suurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä kahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja Holsteini ovat olemassa", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti eteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin soidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä ja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.