KAHDESTOISTA LUKU.

Sillaikaa kun kuningas piispa Svenin ja ritariensa kanssa kulki koko Jyllannin läpi Ålborgiin asti ja sieltä aina Själlantiin, missä hän Roeskildessä vastaanotti kuningastervehdyksen själlantilaisilta ja muilta Tanskan saarelaisilta, jatkoi Niilo Ebbesen urhean talonpoikaisjoukkonsa etunenässä omin päin taistelua holsteinilaisia herroja vastaan Jyllannissa. Uuden hallituksen silmissä hän oli kapinallinen, koska hän hankki itselleen enemmän kansan suosiota, kuin yhdelläkään yksityisellä miehellä Tanskassa milloinkaan oli ollut. Sekä Brattingborgissa että Norrerisissä vallitsi koko kesän ja vielä myöhään talvellakin sotaisa elämä ja mitä suurin toimeliaisuus. Joka kerran kun vihatut maansortajat uskalsivat näyttäytyä kiristääkseen väkivallalla veroja kansalta, tehtiin alituiseen näistä molemmista Ebbesenin linnoista retkiä muukalaisia sotilasjoukkoja vastaan vielä pantatuissa kruununlinnoissa. Näitä taisteluja käytiin katkeruudella ja vimmalla, jotka alituiseen tekivät ne yhä verisemmiksi. Sven Tröstiä terästi tulinen into, mutta häneltä puuttui enonsa viisaus. Ritari Folgvard ikävöi kärsimättömästi vaarallisia seikkailuja ja yrityksiä; hän näytti olevan alituisessa kuumeessa, ja näytti usein hurjan kiivaasti etsivän kuolemaa. Mutta Ebbesen ratsasti useimmiten hänen rinnallaan ja pelasti monta kertaa hänen henkensä. Kreivi Henrikiä ei näkynyt ollenkaan. Hän oli vetäytynyt takaisin Rendsburgiin, mutta varustautui siellä nyt tarmokkaasti. Ja tällä kertaa kerrottiin hänen uhkaavan ei ainoastaan Ebbeseniä, vaan itse kuningasta ja koko Tanskaa, ja prinssi Ottoa vartijoitiin sillä aikaa niin ankarasti kuin olisi hän ollut tuomittu elinkautisvankeuteen.

Haldissa oli sotilaallinen elämä lakannut kuninkaan kruunauksen jälkeen. Ritari Bugge ja enimmät hänen ylimysystävistään olivat astuneet kuninkaan palvelukseen ja pysyttäytyneet hiljaa. Mutta he olivat tyytymättömiä kaikkiin yrityksiin, ja heidän pidoissaan ja metsästysretkillään puhuttiin usein ääneen ja rohkeasti kuningasta ja hänen neuvostoaan vastaan, jotavastoin kiitettiin sitä aikaa, jolloin valtaistuin oli avoin, ja vapaa, ja uskalias ritari voi vaaratta toimia ominpäin. Nyt sitävastoin katsottiin viisaimmaksi pysyttäytyä erillään Ebbesenistä, lainsuojattomasta miehestä, joka lisäksi häpäisi aateliskilpensä olemalla talonpoikien päällikkönä. Silloin kun Ebbesen harmaapukuisine talonpoikaisjoukkoineen lähti sotaretkelle, varustautuivat Haldin ritarit usein suurella komeudella metsästysretkelle. Suurisuinen ritari Bugge kohautti olkapäitään talonpoikaissankarille, joksi hän kutsui Ebbeseniä, ja hymyili ylimielisesti köyhälle puukenkäjoukolle, joka seurasi häntä, laulaen kansanlaulua Randersin retkestä ja kaljun kreivin kuolemasta.

Talvipakkanen oli lopultakin pakottanut Ebbesenin antamaan miekkansa levätä, ja hän oli vetäytynyt varustettuun linnaansa, Brattingborgiin. Talonpoikaisjoukko oli hajaantunut, mutta kokoontuisi taas keväällä ollen valmiina taisteluun heti kun verilippu nähtäisiin liehuvan Ebbesenin linnasta.

Sillä aikaa elettiin Brattingborgin muurien sisällä kuin parhaana sota-aikana. Nostosilta oli aina ylhäällä, ja vartijat seisoivat yötä päivää muureilla. Joukko tiedustelijaratsumiehiä oli alituiseen liikkeellä. Musta Sven oli viekas ja toimelias vakoilija, eikä tapahtunut mitään tärkeää maassa, josta ei heti olisi saatu tietoja Brattingborgiin.

Yhdellä viimeisistä sotaretkistä olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard tulleet haavoitetuiksi, mutta olivat pian parantuneet jalon talonrouvan huolellisessa hoidossa. Jouluiltana istuivat molemmat nuoret ritarit naistuvassa lääkitsijättärensä luona. Folgvard oli istuutunut takan ääreen harppuineen, ja tuijottaessaan tuleen hän lauloi osanottavalle emännälleen salaperäisen rakkauslaulunsa, jonka hän lauloi niin tunteellisesti, ettei yksikään nainen voinut kuunnella sitä kyyneltymättä. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hänen laulaessaan; mutta ei milloinkaan hänen huultensa yli tullut sanaakaan hänen laulunsa ja salaisen rakkautensa esineestä.

Sven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä kalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä iltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia aikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin Stig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että hänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä odotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan suuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin hänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu noviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta ei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin, vaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä yleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa ja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa. Uudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä yleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen mielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli ilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu elähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä, että ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei hän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle minkäänlaista toivoa tai lupausta. "Niin totisesti!" huudahti hän hypähtäen paikaltaan.

"Ylös päiväänpäin, kuink' oksassaan —"

"Mitenkä se olikaan taas, Folgvard? — Oi, laula se säe uudelleen!"

Ritari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja takkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:

"Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan kesähedelmä kohoaakin, — kun Jumala suo, se aikanaan alas putoo kuin putoaakin."

"Aivan niin!" huudahti Sven Tröst. "Se putoaa, — sen täytyy pudota — muuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta —"

"Ja haukka kuin ylhäällä istuukin, —"

Eikö ollut niin, uljas Folgvard?

"Pedot kuinka ärjyneekin,"

jatkoi Folgvard katseella, joka melkein peloitti tarkkaavaa talonemäntää —

"he peljätä saa: pian kahleihin erämies ne vangitseekin."

"Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, hyvät nuoret herrani", keskeytti Jutta rouva tuntehikkaan laulajan. "Elkää antako noin hurjien ajatusten asua sielussanne. Voitte pian laulaa itsenne kuumetautiseksi. Seisottehan siinä molemmat sennäköisinä, kuin haluaisitte vetää hyvän Jumalan tähdet alas taivaalta."

"Aivan oikein, jalo rouva, juuri sen tahdonkin", jatkoi Sven Tröst. "Minä tahdon riistää taivaan kauneimman tähden rinnalleni, välittämättä koko maailman ylimyksistä ja kuninkaista. Nyt minä ymmärrän teidän laulunne Folgvard:

"Et nää miten suuri mun voimani on, sen salaan ma, sisääni suljen: en yksin ole missään, en turvaton."

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi Ebbesen tyytyväisesti hymyillen, astuessaan naistupaan ja taluttaen molempia pieniä poikiaan kädestä. Tomen ratsasti hänen keihäällään, toinen leikki sokkosta isän suuri kypärä päässä. "Harjoitatteko te täällä laskiaisnäytelmää iloiseksi jouluksi, nuoret ystäväni?"

Ritari Folgvard vaikeni hämillään ja istuutui taas takan ääreen, missä Ebbesenin molemmat reippaat pojat pian istuivat ratsastamassa hänen polvillaan, mihin he näyttivät olevan tottuneet. Mutta Sven Tröst tarttui kiihkeästi enonsa käteen. "Ei, rakas enoni, en minä nyt ajattele laskiaisleikkejä enkä jouluiloja", alkoi hän kiivaasti. "Minä en kestä tätä hiljaisuutta. Lainaatteko minulle mustan Svenin ja puolen tusinaa ratsumiehiä muutamiksi päiviksi?"

"Mitä sinä aijot, sisarenpoikani?" kysyi Ebbesen vakavasti. "Et kai aikone kuokkavieraaksi Björnsholmin hääjuhliin?"

"Niistä häistä ei tule mitään", keskeytti Sven Tröst hänet kiivaasti, "tai minä en näe uudenvuoden auringon nousevan".

"Mutta on vielä kahdeksan päivää uuteen vuoteen," vastasi Ebbesen tyynesti, "ja sillä aikaa voi paljon tapahtua. Kuitenkin muista, nuori ystäväni, ettei niistä häistä riipu maan ja valtakunnan onni, ja tässä maassa on nyt puute rehellisistä ja uskollisista sydämistä. Istu, Sven Tröst; onhan nyt iloinen jouluilta", lisäsi hän ystävällisellä äänellä ja istuutui isännänpaikalle takan ääreen. "Senvuoksi sukulaiset ja ystävät pysyvät yhdessä ja tyhjentävät joulupikarin rauhassa ja sovinnossa. Kuka tietää, istummeko enää toista jouluiltaa yhdessä!"

Vakava, puoleksi surunvoittoinen ääni, millä Ebbesen lausui nämä viimeiset sanat, teki omituisen vaikutuksen tulistuneeseen, nuoreen ritariin. "Te olette oikeassa, rakas enoni", sanoi hän hiljaa, "olisipa suuri synti, jos minä häiritsisin joulurauhanne. Jos joku mies Tanskassa on tänä vuonna ansainnut iloisen jouluillan, niin olette te. — Mutta sanokaa minulle, rakkahin enoni", jatkoi hän taas lämpimästi, "olisitteko te epäröinyt rynnäköllä valtaamasta Björnsholmin tai murtamasta Saarenluostarin portit, jos teidän lemmittynne olisi istunut siellä vangittuna ja avuttomana pakoitettuna menemään naimisiin roiston kanssa?"

"Siihen ei kukaan olisi voinut pakoittaa minun armasta vaimoani, vaikkei hän olisikaan antanut minulle lupaustaan", vastasi Ebbesen luoden hellän katseen tyyneen vaimoonsa. "Mutta oletko tarkkaan punninnut asian, Svea Tröst? Kuka on sanonut sinulle, että häät vietetään pakosta? Onko sinulla takeita siitä, että olet Stig Antinpojan tyttärelle enemmän arvoinen kuin tuo kaunis, vieras hovimies, joka nyt petturin kera kilpailee onnesta ja kuningassuosiosta?"

"Siitä minulla on varmuus omassa sielussani, eno. Joko ei ole olemassa totuutta eikä rakkautta, tai täytyy Agnetan salaa rakastaa minua, niinkuin minäkin olen rakastanut häntä siitä asti, kun hän oli aivan pieni."

"Mutta eihän hän ollut tuntevinaan sinua silloin kun hän Haldissa kielsi petollisen isänsä? Siitä minä muuten pidin hänessä, ellei hän olisi sivuuttanut totuutta ja kääntänyt viittaansa tuulen mukana."

"Jumala yksin tietää, miten sen asian laita oli", huokasi Sven Tröst. "Mutta hän ei ole milloinkaan valehdellut — siitä uskallan vaikka mennä kuolemaan."

"Ole sitten rauhallinen! Sittenhän voit luottaa tyttöön", lisäsi Ebbesen iloisesti. "Jos vain olet varma asiastasi, niin pääset siitä pälkähästä yhtä hyvin kuin reipas herra Anfind Ruotsissa."

"Jumala teitä siunatkoon siitä sanasta!" huudahti Sven Tröst innokkaasti. "Ei pelkää Ebbesenin sisarenpoikakaan; ryhtyä siihen, mihin ruotsalainen ritari uskalsi, olkoon Agneta vaikka prinsessa, ja Stig Antinpoika yhtä voimakas kuin oli petollinen kuningas Birger —"

"Mieti kuitenkin sitä asiaa tarkasti, sisarenpoikani", keskeytti Ebbesen hänet vakavasti. "Minä en pidä aina suurena ja tärkeänä sitä asiaa, mihin rehellinen ritari ei uskaltaisi päätään; mutta siltä ei ole suurta ja jaloa kaikki minkä puolesta nuori tunteellinen ritari haluaa uhrata henkensä. Sinä, Sven Tröst, olet monta kertaa saattanut kiharaisen pääsi vaaraan, vain saadaksesi sanoa mahtaville rohkean ja uhmailevan sanan silloin, kun vaiteliaisuus olisi ollut sekä järkevämpää että hyödyllisempää. Meidän laittomina aikoinamme on henkemme hiuksen varassa, ja suurin oikeus on usein suurin vääryys. Mutta niin häälyväinen kuin kielemme oikeuden vaakakupissa nykyään onkin, tulee kuitenkin vielä aika, jolloin jokainen tekomme, jokainen sydän ja pää punnitaan oikein. Elkäämme unohtako sitä, poikani, ja elkäämme heittäkö palloa sydämillä ja päällämme vain oman huvimme ja onnemme vuoksi, josta ei kukaan iloitse silloin, kun meidän silmämme ovat suljetut."

Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta vaikeni ja vaipui syviin ajatuksiin. Hänen katseensa osui prinssi Oton kullattuiin miekkaan, joka nyt sai toimetonna lojua uuninloukossa, sillaikaa kun koko Tanska näytti unohtaneen vangitun kuninkaanpojan. Mutta nyt hypähti ritari Folgvard ylös paikaltaan takan äärestä, pidellen Ebbesenin poikia kädestä. "Sitä aikaa, josta te puhutte, isä Ebbesen, en minä odota nähdä", huudahti hän leimuavin katsein. "Mutta niinkauan kuin Ebbesenin suku ja nimi elää Tanskassa, ei täältä, jos Jumala ja Pyhä Knuut sen sallivat, ole milloinkaan puuttuva sitä miekkaa, joka voisi olla kielenä oikeuden vaakakupissa." Hän päästi irti pienet pojat, jotka jatkoivat leikkiään välittämättä suuren leikkitoverinsa kiihkeästä puheesta. "Olkoot päämme täällä vaikka kuinka vaarassa", jatkoi Folgvard, "sydäntä heidän kuitenkin täytyy seurata, iloitkoot siitä jälkeentulevaiset tai ei".

"Rakas, kunnon Folgvard", sanoi Ebbesen ja nousi laskien kätensä intohimoisen ritarin olkapäälle. "Näinä taistelujen ja vaarojen aikana olette te tullut meidän kaikkien rakkaaksi ystäväksi; mutta teidän sielussanne palaa tuli, joka teidän täytyy tukehduttaa, muutoin te menehdytte. Me tiedämme kaikki, mistä te laulatte ja uneksitte, vaikka itse luulette sen olevan salaisuuden," lisäsi hän hiljempaa. "Mutta uskokaa minua, se on itsennepettämistä ja myöskin sydämenne pettämistä. Se unelma voi maksaa päänne ja kerran riistää Tanskalta yhden sen jaloimmista sydämistä."

"Me tunnemme sen kaikki, rakas Folgvard", kuiskasi osanottava linnanrouva ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Ehkä minä olen tehnyt teidän kärsimyksenne vaikeammaksi kuunnellessani kaunista lauluanne; mutta minä ajattelin, että te tarvitsitte avata sydämenne jollekin, ehkä tuskanne saisi siitä lievennystä. Nyt emme enää koskaan puhu siitä. Mieluimmin minä otan osaa neuvotteluihin teidän ja Sven Tröstin kanssa Rendsburgin retkestä, ja toivosta saada paremman kuninkaan Tanskaan, kun vain unohdatte omat surunne prinssi Oton vapauttamiseksi."

"Mitä ihmeessä te ajattelette?" huudahti Ebbesen ihmeissään ja säpsähti. "Sellaisia tuulentupiako te olette rakentaneet täällä naistuvassa? Ja tässäkö mielettömyydessä sinä olet vahvistanut näitä ajattelemattomia nuoria miehiä, minun vaimoni?"

"Eihän se olisi mahdottomampi kuin Randersin retki", vastasi Ebbesenin vaimo, "varsinkin silloin, jos Tanskan vapauttaja seisoisi sen eturivissä. Mitä meitä nyt auttaa Geertin tappio? Se sydämetön itsevaltias, jolle sinä raivasit tien valtaistuimelle, jättää sekä sinut että prinssi Oton surman suuhun. Elä anna meidän naissuunnitelmiemme tehdä; sinua levottomaksi", jatkoi hän lempeästi ja tyynesti. "Lähinnä Jumalaa tiedät itse parhaiten mitä on tehtävä. Olkaamme tänä iltana kaikki iloisia ja reippaita."

Senjälkeen rouva Jutta poistui seurasta valmistamaan juhla-ateriaa. Lapset seurasivat häntä, uteliaina odotellen pieniä joululahjojaan, joilla heitä yllätettäisiin. Mutta Ebbesen katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä samoinkuin nuoriin ritareihin, jotka puoleksi hämillään näyttivät välttävän hänen ankaraa katsettaan. "Hm! Ompa minulla nyt vaikeampi tehtävä kuin milloinkaan ennen", sanoi hän raskasmielisesti hymyillen ja puisti päätään. "Huomaanpa nuorison ja naissydämen täällä liittoutuneen keskenään. On ehkä helpompi voittaa pahin vihollisensa kuin saada hyvät ystävät järkiinsä. Minä pidän prinssi Otosta yhtä paljon kuin te; mutta hänen ja hänen oikeuksiensa puolesta ei yksikään tanskalainen mies paljasta miekkaansa pettämättä kruunua ja isänmaata. Huomatkaa tämä, minun nuoret ystäväni: siitä mielettömyydestä minä en halua kuulla sanaakaan. Siitä kai ei liene suurtakaan vaaraa pelättävissä, niinkauan kuin teillä on omat rautanne tulessa. Sinun sydänsurusi, rakas veljenpoikani, on kyllä autettavissa, niinkauan kun sinulla on toivoa, ja tyttö on vapaa. Mutta, rakas Folgvard", jatkoi hän totisena ja puristi tulisen ritarin kättä. "Teille ei ole muuta neuvoa olemassa kuin jättää nuo hurjat ajatukset, jotka vain johtavat onnettomuuteen, mutta eivät milloinkaan tässä elämässä tuota rauhaa eikä iloa kenellekään ihmiselle. Tulkaa nyt, minun rakkaat nuoret ystäväni, ja juokaamme yhdessä pikari Tanskan onneksi ja menestykseksi. Nähkäämme ensin maa ja valtakunta pelastettuina ennenkuin alamme huolehtia itsestämme ja omasta onnestamme tässä lyhyessä elämässä. Hän, joka tänä siunattuna yönä syntyi matalassa majassa maailmaa pelastamaan, hän ei ajatellut onnellista eikä pitkää elämää itselleen tässä katoavaisessa maailmassa."

Senjälkeen Ebbesen astui tyynenä ja lempeänä käsivarret molempien rakkaiden ystävien olkapäillä parvekesaliin, joka perheenäidin toimesta jo kimmelsi kynttilöiden valossa. Juhlapöytä oli katettu keskelle lattiaa, ja lapset juoksentelivat riemusta huutaen takan vieressä olevan pienen pöydän ääressä, jonka peiton äiti nyt poisti, paljastaen sinne asettamansa joululahjat.

"Katsokaa, katsokaa!" huudahti vanhempi pojista saadessaan pienen, kullatun miekan. "Tämän minä otan mukaani ja ratsastan Randersiin lyömään kuoliaaksi kaljupään kreivin."

"Ja kuulkaa!" huudahti nuorin rummuttaen lapsenrumpua. "Tällä minä herätän kaikki hänen miehensä, niin että he kuulevat meidän olevan rehellisiä ritareita, jotka emme pelkää heitä."

"Kuka on teille opettanut tuon leikin?" kysyi Ebbesen taputtaen poikia poskelle.

Se ilo ja ylpeys, joka loisti isän katseesta, katosi kuitenkin äkkiä, kun vanhempi pojista laski miekan kädestään ja otti pöydältä pienen kirveen. — "Ja tällä me lyömme hänen päänsä poikki", sanoi poika, "niin että se vierähtää lattialle ja sanoo: pomelum! Silloin Gondulin henget iloitsevat ja auttavat meidät voittoihin joka päivä: Sen leikin me olemme oppineet mustalta Vollelta, isä. Niinhän tekin teitte Randersissa, isä!"

"Leikkikää toista leikkiä, lapset!" sanoi Ebbesen syvästi liikutettuna ja kalpeni. Poissa oli hänen iloisuutensa ja leikillisyytensä. Kaikki istuutuivat ääneti ja alakuloisina pöytään. Pian osasi kuitenkin viisas emäntä hälventää lasten leikkien ja puheiden ikävän vaikutuksen, ja pian senjälkeen ilmoitti vartijatorvi portilta saapuneen vieraita, jotka halusivat päästä sisään. Eräs sotilas ilmoitti Riiben piispan Jakob Spliten saapuneeksi, ja Ebbesen nousi vastaanottamaan kunnianarvoisaa vierastaan.

"Jumalan rauhaa ja onnellista joulua myöskin Brattingborgiin, ritari Niilo!" kaikui ovelta mestari Jaakopin voimakas ääni. "Minä en voinut kulkea linnanne ohitse poikkeamatta teitä tervehtimään. No, minä iloitsen koko sydämestäni", jatkoi hän ja katseli tyytyväisenä ympärilleen, "että näen teidän istuvan täällä kaikessa rauhassa mustien muurienne sisällä, antamatta onnettomuuden lannistaa mieltänne. Siitä minä pidän. Tu non cede malis, sed contra andentior ito! Siinä oli hyvä Virgilio oikeassa, niin pakana kuin olikin."

"Vielä olemme, Jumalan kiitos, hyvään juutilaiseen tapaan pitäneet onnettomuuden aisoissa, herra piispa," sanoi Ebbesen. "Minä olisin pahoillani, jos te pitäisitte minua onnettomana miehenä, niinkauan kuin meidän Herramme ja, pyhä Knuut, kuten toivon, sekä rehellinen Tanskan kansa, eivät vielä ole ottaneet kättään pois minusta."

"Sen sanon minäkin", vastasi piispa. "Lienee kyllä hyvä omata kuningas ja tämän maailman herrat ystävikseen, mutta turvallisempaa on luottaa taivaalliseen Herraamme ja pyhään Knuutiin sekä puhtaaseen omaantuntoomme, jos se johonkin kelpaa. Ei suinkaan kansankaan ääni aina ole Jumalan ääni — niinkuin pakanallisesti soaistu maailma väittää — mutta jotakin perää siinäkin lienee, ja sitä miestä, jonka ystävä on rehellinen ja jumalaapelkäävä kansa, ei taivaan Herra hylkää, vaikkei hän olisikaan tämän maailman jumalien ja vartijoiden suosiossa."

"Istukaa pöytäämme, hurskas herra, ja siunatkaa vaatimaton iltaruokamme", sanoi Ebbesen iloisesti vieden piispan kunniasijalle pöydän päähän. "Juuri kun taivaan Isä teidät lähetti tänne, olin teidänlaisen hurskaan ja rehellisen vieraan tarpeessa ja kaipasin lohduttavan Jumalan sanaa joulupöytäämme."

"Sen te saatte, isä Ebbesen", vastasi piispa ja otti tonsuurikalotin sankaripäästään. Kädet yhteenliitettyinä hän luki nyt latinalaisen pöytärukouksen, jonka hän kuitenkin lopetti tanskalaisella siunauksella. Sitten hän otti puurolusikan suureen käteensä ja piti vahvasti puoliansa.

"Voitteko uskoa, herra piispa, että meidän maassamme on vielä pakanoita", sanoi Ebbesen, sittenkun hänen miehekäs ystävänsä oli tyhjentänyt puoli vadillista puuroa ja tarttui nyt edessään olevaan isoon hopeaiseen olutpikariin. "Minulla on itselläni pakana täällä talossa miesteni joukossa. Hän luulottelee olevansa noita, ja nyt minä huomaan hänen puhuvan minun pojilleni noitakeinoistaan ja pakanallisista hengistään."

"Tuo ei Luojan nimessä ole leikin asia, ystävä rakas", huudahti piispa innokkaasti ja laski nopeasti pikarin kädestään. "Anna se mies minun käsiini. Minä käännän hänet yhdessä kädenkäänteessä, niin että hänen kylkiluunsa natajavat."

"Mitä, hurskas herra?" kysyi Ebbesen säpsähtäen. "Ette suinkaan te sentään ai jo käyttää kouraantuntuvia keinoja?"

"Ne ovat joskus kaikkein voimakkaimmat, isä," vastasi piispa puiden suurta nyrkkiään. "Oikea paatunut pakana ei anna milloinkaan muuta kuin sellaisen rehellisen Jumalanmiehen kääntää itseään, joka on häntä ylivoimaisempi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Siellä, missä sanan tulee olla voimana, täytyy käden olla valmiina sitä auttamaan. Jumalanpelko on painolla päntättävä koviin ja heikkouskoisiin sieluihin. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan minun tapani, isä, ja senkautta minä olen vetänyt monta eksynyttä sielua leveältä tieltä ja ajanut heidät sille kapealle taivaanportille johtavalle."

"Sen kait te ymmärtänette parhaiten, herra piispa", sanoi Ebbesen ystävällisesti hymyillen. "Luulenpa ettei mustaan Sveniin pystyisikään minkään muunlainen käännyttäminen. Minä lähetän hänet teidän luoksenne. — Sallikaa minun nyt kysyä, hurskas herra, tuletteko te Själlannista ja meidän nuoren kuninkaamme luota? Uhkaako hän todenteolla minun henkeäni? Sanooko hän vielä, että huomenna on taas päivä, ja antaa ajan mennä menoaan?"

"Minä olen käynyt hänen luonaan toivottamassa hänelle siunauksellista hallitusta, ja katsomassa mitä me Jumalan avulla voimme hänestä odottaa. Te ette tietysti voi odottaa muuta, kuin mitä hän on luvannut ja vahvistanut sekä Jumalan että maan ja valtakunnan edessä. Muuten saatte olla varuillanne, isä! Jos hän kerran saapuu Brattingsborgiin, niin hän ei totisesti jätä täällä kiveä kiven päälle. Voitte muuten olla varma siitä, että hänen päätöksensä ovat yhtä hurskaita ja kristillisiä kuin järkeviä, niinkauan kuin minun hurskas ja viisas virkaveljeni piispa Sven istuu hänen neuvostossaan."

"Kerran on minunkin mielestäni sädekehä ympäröinyt piispa Sveniä", vastasi Ebbesen hiljaa. "Hän tuomitsi minun tekoni ja uhkasi minua pyhällä pannansäteellä; mutta hän, seisoi puhtaana kuin pyhimys sieluni silmissä, vaikka minä en voinut seurata hänen hurskasta tietään. Mutta kun hän sinetillään vahvisti Lübeckin sopimuskirjan, jonka johdosta prinssi Otto vielä on vankilassa, silloin haihtui minun unelmani vaivaisen ihmisen pyhyydestä. Tiedättekö te, että se rauha ja turvallisuus, joka kiellettiin Ebbeseniltä, joutui piispa Svenin osaksi, vaikka hän olikin sekä Geertin että hänen poikiensa vihollinen, ja että tämä oli yksi sopimuksen pääkohtia? Katsokaa, sitä minä kutsun oman nahkansa suojelemiseksi ja lähimäisensä tuomitsemiseksi. Taistelittehan tekin yhtä uljaasti Haderslevissä, ja olitte kreivin vihollinen samoin kuin Sven; mutta teidän rauhaanne ei kukaan ajatellut. Minä en enää ikinä voi ihailla sellaista rauhanvälittäjää, vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella tai seisoisi pyhien patriarkkojen joukossa Jumalan valtaistuimen edessä."

"Minä en usko teidän laskettelevan valheita, ritari Niilo, mutta minä toivoisin niin olevan, ellei se olisi syntiä", sanoi mestari Jaakko sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Minä en tunne sopimuskirjan kaikkia kohtia; mutta piispa Svenin täytyy vastata siitä, minkä hän on sinetillään vahvistanut. Oikeastaan tahdon minä puolustaa häntä hänen puolestaan", jatkoi hän innokkaammin.

"Elkää milloinkaan vaivatko itseänne sillä, rehellinen herra", keskeytti hänet Ebbesen. "Te ette kuitenkaan milloinkaan voi saada minua ihailemaan häntä. Olkoon hän miten hurskas, viisas ja rohkea Jumalan mies hyvänsä, niin hovi-ilmaa hän ei kuitenkaan siedä. Oman onnensa ja maallisen asemansa vuoksi hän sinetillään vahvistaa kaiken, mitä suuret ja mahtavat pyytävät."

"Jumalan nimessä! Siinä te tuomitsette hänet väärin", huusi voimakas mestari Jaakko ja löi pöytään niin, että kannut ja pikarit hypähtivät. "Piispa Svenin ajatukset ovat puhtaat, hänen puheensa totuuden sanoja, ja hänen tekonsa rehellisiä; minä uskon niihin yhtä varmasti kuin pyhiin uskonkappaleihin, ja jos te tai joku muu toivotte vielä lisätodisteita siitä, niin minä olen mies antamaan siitä todisteen joko jalan tai ratsain, keihäällä ja miekalla tai sotanuijalla — minusta on yhdentekevä miten."

"Suokaa anteeksi, jos olen loukannut teitä, hurskas, kunnon vieraani", vastasi Ebbesen lempeästi ja tyynesti. "Minä uskon ennemmin teidän sanaanne kuin vaatisin vielä tarjoamanne lisätodisteen, vaikka se onkin käsitettävä maallikolle ja ritarille. — Nyt vasta minä ymmärrän mitenkä te käännytätte paatuneita pakanoita", lisäsi hän ystävällisesti hymyillen ja tarttui piispan voimakkaaseen käteen. "Sitä lujaa järkkymätöntä uskoa, jota tämä teidän voimakas kätenne on niin valmis meihin juurruttamaan, ja jonka puolesta te itse olette valmis minä hetkenä hyvänsä uhraamaan henkenne ja verenne, ei voi epäillä olematta paatunut pakana, olkoon sitten kysymys jumalallisista tai maallisista asioista. Tästä lähtien minä en enää tuomitse niin kovasti ja rakkaudettomasti teidän valtioviisasta virkatoverianne — sen lupaan teille. Jos minä en aina voi yhdistää valtiomiestä ihmiseen ja uutteraa jumalanmiestä piispa Sveniin, niin minä eroitan ne. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Enempää minä en pyydä, isä", vastasi mestari Jaakko sydämellisesti ja puisti hänen kättään. "Sillä tapaa, minun hyvä ystäväni, Sven kuitenkin aina pysyy rehellisenä Jumalan miehenä, sehän oli tarkoituksenne — quod erat demonstrandmum." Sen sanottuaan hän tyhjensi olutpikarin ja oli taas tyyni ja ystävällinen. "Mitä kuninkaaseen tulee, uljas ritari Niilo", alkoi hän taas puhua, "niin tahdonpa vain senverran sanoa teille, että hän on viisas herra, joka ajattelee kansan ja maan parasta, vaikka hän kutsuukin teitä puoluejohtajaksi, jonka vihollisena hänen täytyy olla valansa ja velvollisuutensa pakosta".

"Sen kaiken minä ymmärrän", sanoi Ebbesen tyynesti. "Jumala suokoon hänelle anteeksi tuon valansa ja velvollisuutensa. Mutta mitä tehdään jalon prinssi Oton hyväksi ja valtakunnan turvallisuuden puolustamiseksi?"

"Kaikenlaista, isä, mutta ei kovinkaan paljon, ja kaikki hitaasti. Nervus rerum, etupäässä on puute tuosta kirotusta mammonasta. Panttiherrojen kanssa neuvoteltaessa täytyy, vähitellen koettaa haalia kokoon sotajoukko sanojen ponneksi. Se on välttämätöntä."

"Minkä minä olen kuullut aijotaan taas puolustaa maata vierailla palkkasotureilla, sensijaan että varustettaisiin; maan omat miehet aseilla ja luotettaisiin heihin. — Onko se teidän mielestänne viisasta ja kiitettävää?"

"Siihen ovat syypäät teidän linnaritarinne, teidän herrat kanssaveljenne. — Kuningas uskoo teihin vain puoleksi, ja te tiedätte itse —. Mutta siinä en kuitenkaan tahdo olla tuomarina. Kaikkea ei voi korjata yhdellä kertaa, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Meidän nuoren kuninkaamme viisas tunnuslause ei kuulosta hyvälle itsevaltiaiden herrojen ja kärsimättömän nuorison korvissa. He kutsuvat häntä leikillä Atterdagiksi, mutta siitä nimestä voi vielä Jumalan avulla tulla hänen kunnianimensä, kun meidän yömme on kulunut, ja päivä sekä oikea Valdemar-aika taas koittaa Tanskalle."

"Mutta, rakas herra piispa", yhtyi nyt Sven Tröst puhumaan, "te ette ole sanonut mitä on tehty prinssi Oton hyväksi. Kuninkaan petollisuutta veljeään kohtaan ette te yhtävähän kuin piispa Sven voi puolustaa, vaikka hän itse olikin neuvostossa tämän asian ollessa esillä!"

"Mitä minä en tiedä tai mistä en uskalla lausua tuomiotani, nuori herrani", vastasi mestari Jaakko suuttuneen näköisenä, "siitä ei teidän pitäisi uskaltaa puhua niin rohkeasti." "Ihmisten sydämet ovat Jumalan kädessä; hän voi tehdä ne niin koviksi kuin kivi ja niin pehmeiksi kuin vaha, aina tahtonsa mukaan ja sen mukaan, mikä on hyödyllistä maalle ja valtakunnalle. Niin kohtelias voisitte kuitenkin olla, että jättäisitte kyselemättä sen, mitä ei kukaan tiedä, muuta kuin se, joka koettelee sydämet ja munaskut. Minä tunnen teidät kyllä, meidän urhea kuumaverinen siltaritarimme", lisäsi hän lempeämmin ja katseli häntä tarkkaavasti, "ja minä tiedän teidän ansainneen ritarilyönnin siitä voimakkaasta kädestä, joka sen teille antoi. Mutta minä tahdon vain sanoa teille ystävällisenä ja tarpeellisena viittauksena: myöskin teidät tuntee kuningas. Hän tietää teidän seisoneen niiden kapinallisten talonpoikien etunenässä, jotka tahtoivat estää hänen kuninkaaksi julistamistaan Viborgin käräjillä."

"Se oli rehellinen asia eikä mikään kapina, herra piispa", vastusti Sven Tröst avomielisesti. "Olivathan kaikkien äänet vapaita käräjillä, ja se, joka joutui tappiolle ja ratsasti ääneti pois kruunauksesta nostamatta sormeaankaan uutta herraa vastaan, voi mielellään katsoa häntä tiukasti silmiin sekä vaatia häneltä oikeutta, tarvitsematta siltä pelätä tulevansa tunnetuksi."

"Oikein ja rehellisesti, poikani!" sanoi mestari Jaakko päätään nyökäyttäen. "Siinä minä myönnän teidän olevan oikeassa, sanokoot kuningas ja hyvä piispa Sven mitä hyvänsä. Mutta, nuori ystäväni, te vaaditte oikeutta paljastettu miekka kädessä, ja se oli paha asia. Sen minä vain sanon teille, että teidän nimenne on yhtä ylhäällä mustalla taululla kuin liian rohkean enonnekin, joka istuu tuossa; ja mitä teidän ajalliseen onneenne tulee, niin näyttää se synkältä teille kuin drotsi Hesselin pojalle, joka varmasti oli retkellä mukananne. Kuitenkin Luojalla lykyn avaimet, ylähällä onnen ohjat, mutta uskollisen ja rehellisen sydämen ohjaa kunnon mies itse."

"Ritari Folgvard, drotsi Pietari Hesselin poika, istuu tuossa aivan teidän edessänne, arvoisa herra", sanoi Ebbesen nopeasti. "Missä maineesta minä ja minun ystäväni lienemmekään hovissa, tahdon minä kuitenkin esittää hänet teille ei ainoastaan yhtenä minun parhaista ystävistäni, vaan yhtenä maan uskaliaimmista puolustajista tänä laittomuudenaikana."

"Sallikaa minun siis kiittää teitä kansan ja maan puolesta, herra Folgvard", sanoi mestari Jaakko ystävällisesti ja ojensi hiljaiselle ritarille kätensä pöydän ylitse. "Se hovisuosio, jota vaille olette jäänyt, on sellaista, jota ilman hyvinkin tulee toimeen, ja joka täällä Brattingborgissa onkin melkein ylellisyystavaraa. Etten minä anna suurempaa arvoa sellaiselle loistolle, kuin mikä sopii kristilliselle piispalle ja rehelliselle tanskalaiselle, sen luulen nyt osoittavani teille, kun vietän joulua ritari Niilon luona Brattingborgissa. Pidättekö minut vieraananne pari päivää, isä?" jatkoi hän kääntyen Ebbesenin puoleen. "Minulla on paljon puhumista teidän kanssanne. Nykyisissä oloissanne tarvitsette tekin kuulla rauhallista Jumalan sanaa ja kunnollisen joulumessun, ettehän siltä tarvitse saada viimeistä voitelua, jota ilman toivon teidän vielä jonkun aikaa saavan olla."

"Siitä minä ja vaimoni olemme teille sydämestämme kiitollisia, hurskas herra", sanoi Ebbesen iloisesti ja puisti hänen kättään. "Kun te astuitte minun kynnykseni yli, tuntui minusta jouluilo täydellisesti saapuneen tänne."

Huolehtiva perheenäiti, joka sillävälin oli täyttänyt juhlapikarin viinillä, kääntyi nyt ystävällisesti piispan puoleen ja antoi keskustelulle lempeän ja miellyttävän käänteen. Ei puhuttu enää vakavista valtiollisista asioista, ja kohta vietettiin Brattingborgissa jouluiltaa mitä suurimmassa rauhassa ja ilman vähintäkään huolta tulevaisuudesta, vaikka miekka riippuikin uhkaavana, kuin hiuskarvasta, linnanherran ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Lapset leikkivät iloiten uusilla leikkikaluillaan vanhempien nauraessa ja laskiessa leikkiä pöydän ympärillä. Myöskin Sven Tröst oli tullut iloiseksi piispan ystävällisestä puhuttelusta; hän loi katseen hiekkakelloon, ja hänen uskaliaasta katseestaan kuvastui päättäväisyyden ja lujan toivon ilme, jota pari pikarillista viiniä vielä elähytti. Juotiin innostuksella isänmaan tulevaisuuden ja onnen malja, jonka jälkeen piispa nousi huudahtaen: "Eläköön meidän nuori kuningas Valdemarimme! Jumala suokoon hänelle suurien Valdemarien onnen ja voiton!"

Ebbesenin ystävät katsahtivat ihmetellen toisiinsa, jääden istumaan; mutta Ebbesen itse nousi ylös ja kohotti pikarinsa: "Valdemar Kristofferin poika on kutsunut minua ja minun ystäviäni vihollisikseen", sanoi hän vakuuttavasti, ja hänen vakavat kasvonsa kirkastuivat. "Kuitenkin, niin varmasti kuin tämä käsi on ojentanut hänelle sen valtikan, jolla hän uhkaa minua, tunnustan minä hänet maan lailliseksi kuninkaaksi. Jos hän kutsuu minut tuomioistuimensa eteen, niin minä saavun sinne, vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Eläköön Tanskan kuningas!"

"Kelpo mies!" mutisi piispa itsekseen. "Eläköön myöskin hänen kuningattarensa!" jatkoi hän ääneen, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, jonka hän koetti salata. "Tulkoon jalosta kuningatar Helvigistä meille ja Tanskalle sovittava Dagmar!" Nämä sanat kuultuaan ritari Folgvard nousi paikaltaan hehkuvin poskin ja kohotettuaan pikarinsa hän tyhjensi sen pohjaan asti, jonka jälkeen hän taas leimuavin katsein istuutui paikalleen.

Kun oli noustu pöydästä, puisti piispa lämmöllä Ebbesenin kättä ja myhähteli iloisesti liikutettuna. Sven Tröst vei nyt enonsa syrjään. "Lupaatteko minulle Vollen ja kymmenen miestä?" kuiskasi hän. "Minun korkein onneni on kysymyksessä. — Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon teille jouluvieraan lisää?"

"Niin monta kuin haluat", vastasi Ebbesen. "Mene Jumalan nimeen, ja ota mukaasi ketä haluat! Mutta mitä aikonetkin, niin elä menetä liikaa verta — ja vielä vähemmin sielunrauhaasi ja kunniaasi!"

"Jos uhraan jonkun elämän, niin uhrannen kai omani, ja se on rehellinen teko." Tämän sanottuaan Sven Tröst poistui ovesta, eikä häntä nähty enää sinä iltana muualla kuin keittiössä, missä hän palvelijattarien ihmeeksi keitteli mustan Svenin kanssa. He sanoivat keittävänsä lääkkeitä sairaalle. Musta Sven mutisi salaperäisesti täyttäessään pienen pullon yrteistä keitetyllä mehulla. Mutta samassa kuului linnantuvasta piispan voimakas ääni, ja Sven Tröst kiirehti talliin satuloimaan hevostaan.

* * * * *

Kun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti Sven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman hälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat Bleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat kulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja nyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin vastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: "Mikä sinua vaivaa, Volle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan auttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?"

"Oi, rakas nuori herrani", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena, puoleksi allapäin. "Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja kääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa tainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon, että kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä nokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan että nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa."

"Vai niin!" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan huolimatta hymyillä. "Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä lasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?"

"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun", mutisi Musta Sven ja nykäisi suuttuneena suitsia. "Ei se ollut narripeliä, uskokaa kun sanon. — Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä tuntuu tulla noin vain käännetyksi."

"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin. Enpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa sinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi sinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä."

"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan", mutisi Volle. "Minä seisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut välittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti nyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä ole ennen tuntenut moista miestä — yhdellä kertaa hän taivutti minut maahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja sitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni tutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle, muuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi minut suoraapäätä helvettiin — ja niin minun täytyi kirota Gondulin henget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari Jaakko sen vaati."

"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut piispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin hevoseni satuloimiseen."

"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja kastamiseeni", murisi Volle. "Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi opetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ", lisäsi hän puoliääneen. "Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se tehtiin, ennenkuin uskon."

"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi, Volle?" kysyi Sven Tröst. "Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle niin uskovasi."

"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut kristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole ketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin jumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä nyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä tahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko tuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt auta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja se on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin olla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa suojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä milloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa."

"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole kääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut", sanoi Sven Tröst. "Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä luostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni."

"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani", mutisi Volle olkapäitään kohauttaen. "Jos väkevä Jaakko mestari saa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin itsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan. Tuossa ne saatte." Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven Tröstille pienen, viheriän pullon. "Jos minä en vain olisi sitonut Gondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt te pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen palveluksessaan." Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti edeltä.