KAHDEKSAS LUKU.

Lähellä Brandenburgin rajaa Uckerin virran ja järven, rannalla, sijaitsi Prentzlovin kaupunki, monine vihreine puutarhoineen sekä markkreivillinen linna, joka torneineen kuvastui järveen. Eräänä elokuun viimeisenä päivänä ratsasti puiston läpi, lähellä Prentzlovin linnaa, suuri ruhtinaallinen metsästysseurue, johon prinssi Oton lanko, markkreivi Ludvig, otti osaa, yhdessä vieraansa saksalaisen ritarikunnan suurmestarin kanssa, ynnä joukko herroja ja ritareja keisarin hovista. Markkreivin ja saksalaisen suurmestarin välissä ratsasti nuori tanskalainen prinssi Valdemar, pyöritellen hevostaan naurun ja iloisen pilan kaikuessa. Sven Tröst oli myös ruhtinaallisten asemiesten seurassa. Hän oli oleskellut jo muutamia viikkoja linnassa, näkemättä vielä prinssiä lähempää, tai ilman että tämä olisi huomannut hänet. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensi kertaa tätä prinssi Oton nuorempaa veljeä. Kaksi vuotta aikaisemmin oli hän nähnyt hänen pakenevan Loheden taistelusta Dannevirkessä haavoittuneen isänsä kanssa, sillävälin kuin toinen veli joutui vangiksi ja toinen makasi kuolettavasti haavoitettuna. Prinssi oli silloin puolikasvuinen poika ja pakeni kasvoillaan melkein samanlainen kevytmielinen ilme, joka hänellä nytkin oli ratsastaessaan metsästykseen, yllään uusi komeileva surupuku. Kahtena viimeisenä vuotena hän oli huomattavasti kehittynyt, mutta näytti täällä lankonsa hovissa mitä suruttomimmassa iloisuudessa kuluttavan nuoruutensa, ilman ainoatakaan vakavaa ajatusta. Prinssi harrasti vain jokapäiväisiä huvituksia, vähääkään välittämättä huomispäivästä. Se että isän kuolema ei syvemmälle vaikuttanut hänen sydämeensä ja, että hän niin vähä näytti ajattelevan Tanskan sekaista ja surkeaa tilaa, olivat herättäneet Sven Tröstissä niin ratkaisevan ylenkatseen nuorta prinssiä kohtaan, että hän ei edes kertaakaan koettanut herättää hänen huomiotaan, tai hankkia tilaisuutta sanoakseen hänelle pari sanaa veljensä sankarillisista ja vakavista aikeista. Tällä metsästysretkellä tuli hän usein prinssin läheisyyteen ja oli hänellä oiva tilaisuus tarkastaa hänen olentoaan ja käytöstään. "Ei, mutta katsoppas kuinka kohtelias!" kuiskasi Sven Tröst eräälle laalantilaisista ratsumiehistä, jonka kanssa hän oli tullut tuttavalliseksi matkalla. "Hän tulee riivatuksi kuin isänsä, paitsi juromaisuudessa. Katsos vain, eikö hän jo samalla lailla vilkuta viekkaasti vasenta silmäänsä. Ei, kylläpä pidän prinssi Ottoa paljon parempana. Hänen avomielisestä vakavasta katseestaan voi heti nähdä mitä hän tarkoittaa, olkoonpa hän sitten paha tai hyvä. Voit luottaa siihen, että hänellä on kymmenen kertaa parempi sydän, vaikka tämä prinssi onkin hieman viekkaampi."

"Meidän nuori herttuamme on sekä hurskas että ymmärtäväinen", vastasi laalantilainen, "ja hänellä on sydän oikealla paikalla, siitä voin panna kaulani pantiksi. Hän kuuluu eniten muistuttavan autuasta kuningatarta, joka oli niin kaunis. Mutta tulkoonpa hän keneen tahansa, niin tahdomme me laalantilaiset nyt uskaltaa hänen puolestaan henkemme ja veremme viimeiseen saakka. Niin kauan kuin Jumala suo prinssi Otolle ikää, emme ketään muuta kuningasta tahdo maahan."

"Sen sanon minäkin", sanoi Sven Tröst. "Mutta mitä apua voi hän luulla saavansa täältä? Mitähän nämä keisarin herrat mahtavat haluta? Ja hurskas suurmestari — hän hiipii täällä ympäriinsä kuin kissa kuiskutellen kaikille korkeille herroille korvaan. Nuorelle prinssille näyttää hänellä olevan paljo uskottavaa. Prinssin pitäisi varoa itseään heidän tempuiltaan. Pelkäänpä, että he antautuvat liika paljon tekemisiin lankonsa ja keisarin kanssa, luottaen liian vähän maan omiin uskollisiin miehiin."

"Sen ymmärtänee kai prinssimme paremmin kuin kukaan meistä", vastasi laalantilainen ratsumies sydämellisellä luottamuksella. "Mutta olisinpa iloinen, jos pian taas olisimme kotona nuoren herttuamme luona. Ylpeitä saksalaisia palvelijoita ymmärrän ainoastaan puoleksi; niin paljon olen kuitenkin ymmärtänyt: he luulevat meidän tulleen tänne ostamaan Tanskan maalle ja kansalle saksalaista rohkeutta ja miehuutta, kuten tapahtui kuningas Kristofferin aikana. Uskokaa pois, se on harmittanut minua sydänjuuria myöten."

"Niinpä juuri", puhkesi Sven Tröst innokkaasti puhumaan. "Saatpa nähdä, että se on laulun loppu. Olisinpa ajatellut sitä, ennenkuin ratsastin Soröhön, sekä mennyt toista tietä ja heittänyt kaikki junkkarit ja Kristofferinpojat paholaisen valtaan."

Nyt kuului metsästyshuutoja ja Sven Tröst unohti metsästysintonsa vuoksi siksi päiväksi isänmaalliset huolensa.

Kun illalla palattiin puiston läpi, oli prinssi Valdemarin hevonen jollain tavoin vahingoittunut, jonka vuoksi prinssi ratsasti hitaasti metsästysseuran jäljessä säästääkseen kaunista eläintä. Hän tuli senvuoksi ratsastaneeksi lähellä Sven Tröstiä, joka laalantilaisten palvelijoiden seurassa kulki metsästyssaaliin mukana. Prinssi kuuli heidän puhuvan tanskaa ja tuli tarkkaavaksi. "Vai niin, herra veljeni lähetystö!" sanoi hän tanskaksi kääntyen Sven Tröstin puoleen. "Teille on nyt tullut kiire siellä kotona. Koska näitte veljeni viimeksi?"

"Kolme viikkoa sitten Sorössä, herra junkkari", vastasi Sven Tröst. "Näin hänet suuren piispa Absalonin kuvan vieressä ja vakavissa ajatuksissa Tanskan maan pelastamiseksi. Se tapahtui pari päivää isänne hautajaisten ja viimeisen hetken jälkeen."

Prinssin iloinen katsanto hävisi äkkiä; hän rypisti otsaansa tarkastaen aseenkantajaa terävällä katseella. "Sinä et tule käyttäytymisen koulusta, etkä keisarin hovista huomaan minä", sanoi hän hillityllä kiivaudella. "Jollei se olisi koulu, jonka itse aion läpikäydä, olisin helposti voinut antaa sinulle juutilaisen härkäkauppiaan vastauksen tällä älyttömällä piiskalla." Hän läimäytti samalla metsästysruoskallaan. "Isäni viimeisestä hetkestä en sinulta kysynyt; kuten kyllä huomaat koetan parhaani unohtaakseni sen. Enkö näytä happaman näköiseltä, maamies?" jatkoi hän iloisella äänellä. "Minä en pidä hyödyttömästä surusta, ymmärrätkö; ja jos minä ajattelisin kaikkia onnettomuuksia, joita siellä kotona tapahtuu, niin saisin harmaita hiuksia ennen partaa. Mikä on nimesi? Olen nähnyt sinut ennen. Missä se tapahtui?"

"En tiedä, pidättekö kohteliaana, että muistutan teitä siitä, herra junkkari", vastasi aseenkantaja, katkerasti hymyillen. "Pyhän Antin päivänä on siitä kaksi vuotta kun minulla oli kunnia —"

"— nähdä minun lapsenselkäni, tarkoitat kai, ja se tapahtui toisenlaisella metsästysretkellä kuin tällä", keskeytti hänet prinssi kevyen leikillisellä äänellä. "Se oli ensimäinen suuri pojankujeeni; se on totta: kun pojat tahtovat leikkiä sankaria käy hullusti. Et kai tahtone, että häpeäisin sitä, ett'en antanut ottaa itseäni vangiksi tai lyödä itseäni kuoliaaksi, kuten vanhemmat veljeni? — Sen tempun voin kyllä tehdä aikanani heidän esimerkkinsä mukaan. Sinä olit se reipas aseenkantaja, joka seurasi Stig Antinpojan lippua", jatkoi hän. "Muistan kyllä sinut. Sano terveisiä herrallesi. Siitä päivästä ehkä vielä kerran kiitän häntä."

"Ritari Stig Björholmasta ei ole enää herrani, jalosukuinen junkkari. Senjälkeen, kun hän muutti väriä ja rupesi Rendsborgin kreiville marskiksi, olen ratsastanut vain yhdellä hänen asiallaan — ja se oli viimeinen."

"Se on totta, hän on muuttanut puoluetta. Katsokoon itse, mitenkä hän sitä tekoa puolustaa", sanoi prinssi vakavana. "Siitä voi kyllä tulla pulmallinen seikka hänelle, jos vain lehti kääntyy. Mutta te siellä kotona teette hänelle väärin. Viisas mies, kuten Stig Antinpoika, tietää aina mitä tekee. Hän osaa kyllä vastata puolestaan, kun aika joutuu."

"Onpa tosiaan aika jokaisen tanskalaisen osoittaa kuka hän on ja vastata nimestään", huudahti aseenkantaja innoissaan. "Jollette nyt seuraa meitä, herra junkkari, auttamaan rohkeata veljeänne pelastamaan maata ja valtakuntaa?" — —

"Kenen luulet minun olevan?" kysyi prinssi nauraen. "Luuletko minun olevan satujättiläisen, jolla on puoli miljoonaa käsivartta? Ei, jos veljeni tahtoo tehdä ihmetöitä, anna sinä hänen koettaa onneansa ja pitää yksin kunnia. Onhan hän vanhin ja viisain, ja hänethän tahdotte siellä kotona kuninkaaksi. Minä tahdon nähdä hieman maailmaa ja oppia jotakin. Sota ja valtiotaito ovat myöskin asioita, joita täytyy oppia; mutta kaikki vaatii aikansa, ja huomenna on myöskin päivä. Aikanani voin kyllä tehdä itseni narriksi ja mitellä voimiani suuren kreivi Gerhardin kanssa —"

"Kutsutteko tekin häntä suureksi, herra prinssi? Luulin hänen olevan sitä ainoastaan saksalaisen suussa."

"Ellei hän ole sitä juutilaistesi suussa, on hän sen pian näyttävä teille", vastasi prinssi nauraen. "Mutta mikä oli kuuluisa nimesi? Enhän saanut kuulla sitä."

"Mitä kiitokseen tulee, niin uskallan olla eri mieltä urotöistä ja odottaa toistaiseksi. Muuten on nimeni Sven Tröst."

"Vai niin, nimi kuuluu kyllä hyvältä, mutta se on kai vain haukkumanimi, joka on annettu sinulle pilalla, teidän kohteliaan tapanne mukaan siellä kotona."

"Niin antoi isäni hyvässä toivossa kastaa minut", vastasi aseenkantaja närkästyneenä. "Kuitenkin Herra tietäköön, että minulla on ainoastaan vähän lohdutusta vielä. Kun kerron maanmiehilleni, kuinka kevyeltä kannalta otatte maan suuren hädän ja kurjuuden, eivät he myös varmasti odota suurta lohdutusta teiltä, jalosyntyinen junkkeri."

"Taaskin juutilaista kohteliaisuutta", vastasi prinssi ylpeästi hymyillen. "Tahdot varmaankin saada minut unohtamaan kuka olen, kurittaakseni sinua hienon kasvatuksen puutteesta. Olet kai oppinut ratsastamaan. Näytä minulle nyt taitoasi. Ratsasta neliä jahtikeihääni kantaman ulkopuolelle — ja ole huomenna takaisin siellä, mistä olet tullutkin. Tietääkseni olette te valmiit täällä. Kun kerran uudelleen tapaamme, saamme nähdä, kuka parhaiten vastaa nimestään." Näin sanoen nyökäytti prinssi hänelle kokolailla lempeästi jäähyväisiksi. Sven Tröst tervehti häntä salaisella suuttumuksella karauttaen nuolennopeudella hänen ohitsensa puiston läpi.

"Kuka on antanut teille tuon juutilaisen härkämullikan johtajaksi?" kysyi prinssi kääntyen laalantilaisen palvelijan puoleen, joka ratsasti lähinnä häntä, sama jonka kanssa Sven Tröstillä oli tapana jutella.

"Oma herttuamme, teidän herra veljenne, ylpeä junkkari", vastasi laalantilainen. "Ja se täytyy meidän myöntää, ett'ei hän olisi voinut antaa meille reippaampaa johtajaa, niin nuori kun hän onkin. Hän ei ole koskaan neuvoton ja pelkää yhtä vähän tapella kuin lausua julki ajatuksensa."

"Sepä vasta on Sven Tröst, jolla on sekä nokka että kynnet", sanoi prinssi pilkallisesti hymyillen. "Mutta lohdutuksella, jota tarvitsette siellä kotona, täytyy olla pää nokkana ja jotain muuta kynsinä kuin lyhyt miekka."

"Meidän oikea toivorikas lohdutuksemme ei ole ilman päätä, herra junkkeri", vastasi laalantilainen "eikä häneltä Jumalan avulla tule puuttumaan myöskään aseita ja avustusta, sillä lähinnä Herraamme ja pyhää Knuutia, on teidän jalo herra veljenne kaikkien tanskalaisten toivo ja lohdutus."

"Oletpa nopsa mies. Mikä on nimesi?"

"Knuut Låle, jalosukuinen herra; ja toivon ettei hyvä pyhimyskaimani ota kättänsä pois minusta eikä maastani ja kansastani, koska hän kuitenkin on lähinnä peräsintä Herramme luona."

"Sinäpä olet vahva uskossa, maanmies; siinä olet oikeassa", sanoi prinssi hymyillen samalla pilkallisella tavalla. "Jos kaikki olette sitä uskoa, ei maalla ja valtakunnalla ole mitään hätää. Pyhä Knuut oikealla sivullaan on veljeni kyllä selviytyvä kaljusta kreivistä, kuten häntä kutsutte."

"Ah, jospa se olisi pyhän Knuutin ja Herramme tahto, nuori herra!" huudahti laalantilainen. "Silloin olisi yhdentekevää, vaikka te ette olisikaan samaa mieltä."

"Ei, mutta katsoppas vain!" huudahti prinssi vakavana, katsoen tarkasti Knuut Lålea. "Luuletko ymmärtäväsi, koska tarkoitan totta tai ei? Luuletko, että pidän pilanani pyhää Knuutia? Pidätkö minua kerettiläisenä?"

"Ei, Jumala varjelkoon, nuori herra; mutta tuskinpa uskotte pyhään Knuuttiin yhtä vahvasti kuin minä. Muutoin ette ajattelisi matkustaa keisarin kartanoon sensijaan että tulisitte kanssamme kotiin auttamaan rehellistä veljeänne hallitukseen."

"Mutta mitäs sanot maanmies, jos juuri pyhältä Knuutilta olisin saanut toisen tehtävän, kuin mitä sinä ja nokkaviisas Sven Tröst minulta vaaditte? Voitko tietää, ettei maan suurella suojeluspyhällä ole jotain muuta suunnitelmaa minuun nähden, jota sinä tai ne kaikki muut narrit eivät voi uneksiakaan? Katso minua!" jatkoi prinssi ylpeällä katsannolla. "Etkö voi nähdä pyhän Knuutin sinettiä ja nimimerkkiä otsallani? Ne ovat taivaalliset kirjeet, joita nykyään kirjoitetaan sitä tietä, ymmärrätkö?" Näin sanoen kannusti hän hevostaan ratsastaen edelleen, antautumatta enempää laalantilaisten kanssa keskusteluun.

Aikaisin seuraavana aamuna jätti junkkeri Oton lähetystö Brandenburgin hovin Prentlovissa kulkeakseen lähimmästä satamasta laivalla Saxköpingiin. Laalantilaiset palvelijat kuuntelivat osanotolla Sven Tröstiä, joka nyt antoi suuttumuksensa purkautua. Etenkin prinssi Valdemarin jahtipiiskasta lausuman uhkauksen vuoksi. "Hm, tyranni pistää heissä kuitenkin kaikissa esiin", mutisi hän. "Sellaiset herrat tuovat aina pöyhkeyden mukanaan kuvitellussa sankaripaidassa. Oikea jalosukuinen junkkeri näpäyttää kohta maamummoa nenälle ja tavoittaa aurinkoa ja kuuta kehdossaan."

"Mitä on tapahtunut, maanmies?" kysyi kaniikki. "Eikö linnassa ole osoitettu sinulle tarpeeksi kunnioitusta?"

"En puhu itsestäni, vaan lapsellisesta ja ylpeästä junkkeristamme täällä. Mutta minä olen väärässä; olin narri kun antauduin puheisiin hänen kanssaan. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan puusta, joka kantoi meille tämän hedelmän, hänestä tuli Tanskan vapauden ja kunnian häpeäpaalu."

"Eikö prinssi ole vastannut toiveitasi, poikani?" kysyi rovasti Gerlack pilkallisella äänellä. "Se on ikävä hänelle, mutta onni hänen ruhtinaalliselle herra veljelleen. Ehkäpä et nyt tahdo ottaa kättäsi vanhimmalta kuninkaanpojaltamme, vaikka hän uskaltaisikin omata toisen mielipiteen valtioasioissa kuin sinä."

"Olen todella ansainnut ivanne, kunnianarvoisa isä", vastasi Sven Tröst katkeruudella. "Voitte kernaasti pitää sitä naurettavana, että minä kahdenkymmenen vanhana välitän muustakin kuin hevosista ja koirista, ja ennenkuin olen saanut harmaita hiuksia kurjuudessamme, uskallan ajatella ja puhua asioista, joihin maan kunnianarvoisimmat harmaapäät eivät löydä vastausta. Mutta teidän tulee ajatella, että Ebbe Galt Norserista oli isoisäni, ja että hänen rohkea poikansa, ritari Niilo Brattinborgilainen, on enoni. Olen nähnyt voimakkaan mestari Jaakko Ribeläisen ja piispa Sven Arhuusilaisen raudassa ja panssarissa ritareiden joukossa Haldissa, ja olen myös itse kerran ollut Dannevirken luona, missä saatiin otsat verisiksi Tanskan kunnian ja vapauden puolesta."

"Siitä urotyöstä ei sinun pitäisi koskaan puhua, poikani", keskeytti hänet rovasti. "Dannevirken viime urhot eivät seiso palmunoksat käsissään meidän aikakirjoissamme."

"Silloin ovat aikakirjojemme kirjoittajat ammentaneet viisaat tietonsa uuninnurkasta, mutta eivät koskaan itse nähneet asioiden tapahtumaa", vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Jos ainoastaan tulos määrää kunnian ja jälkimaailman tuomion, niin on teillä oikein, oppinut herra; mutta jos kunnon mies voi kuolla kunnialla, ei teidän pidä halveksia niitä, jotka viimeksi kaatuivat Dannevirken luona."

"Niiden joukossa et sinä ollut", sanoi rovasti. "Enkä myöskään puhu niistä, jotka kaatuivat, vaan niistä, jotka pötkivät pakoon."

"Minä en, kautta Jumalani, juossut pakoon", vastasi aseenkantaja erittäin katkeroituneena, lyöden vaistomaisesti miekkaansa. "Mutta minä seurasin asemestariani, kun hän määräsi, eikä ollut muuta tekemistä. Saksalaiset pakenivat ja pettivät meidät; ja jos nyt sieltä on luvattu suojelussotajoukko, niin voimme kyllä taas saada häpeää ja pilkkaa osaksemme oman tyhmyytemme ja vieraiden roistojen uskottomuuden takia."

Rovasti vaikeni purren huulensa yhteen. "Elä puhu niin kiivaalla ja ylpeällä äänellä, nuori kansalaiseni", sanoi kaniikki, "eläkä koskaan unohda kenelle puhut. Minun kunnianarvoisa herra veljeni ja præpositus ei ole vastuunalainen siitä mihin hän korkean herransa nimessä on voinut ryhtyä. Eläkä ole kohtuuton urhoollisia saksalaisia ystäviämme kohtaan. Heidän rohkeutensa ja miehuullisuutensa on kuuluisa koko maailmassa; juuri he muinoin voittivat ylpeät roomalaiset legionat, vapauttaen Germanian ja Skandinavian roomalaisesta rautavaltikasta."

"Saksalaisten urhoollisuutta kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, niin kauan kuin he pysyvät kotonaan. Mutta heidän ostetuilla lahtarijoukoillaan elköön kukaan ajatelko Tanskan pelastusta; se on samaa kuin ostaa häpeää ja onnettomuutta kansan ytimellä ja verellä, etenkin kun senvuoksi täytyy pantata saaria ja maita ja myödä uskollisia alamaisia kuin eläimiä."

"Kuka on pakoittanut ruhtinaitamme hakemaan vierasta apua, jollei itsepäinen ritaristomme, joka tahtoo olla sekä kuninkaan että kansan herrana?" puhkesi rovasti innokkaasti puhumaan. "Jos Haldin ja Björnsholmin ritarit ovat oppineet sellaista puhetta, tyhmänrohkea ihminen, niin pyydä heitä nyt varomaan itseään ja varo myös itse itseäsi! Sillä sen lupaan sinulle, että jokaisen sanan, jonka sinä tästälähtien sanot minulle sillä äänellä, olen saattava tulevan maanherramme kuuluviin, että hän saisi tietää minkälaista ihmistä hän on kunnioittanut luottamuksellaan ja armollaan."

"Ilmoittakaa vain hänelle, ei ainoastaan, mitä tästälähin sanon, vaan joka sana, jonka jo tähän asti olen puhunut", vastasi aseenkantaja ylpeästi. "Olen mielelläni toistava sen hänen läsnäollessaan, ja jos hän sen vuoksi uskaltaa taittaa hiuskarvankaan päästäni, kieltäydyn minä uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta ja julistan hänet halpamaiseksi sieluksi, joka ei voi kuulla totuutta."

"Mutta sellainen puhe voi maksaa pääsi majesteetinrikkojana, nuori uskalikko, tiedätkö sen?" kysyi rovasti.

"Ei vielä", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Sen, joka tuomitsee minua majesteettirikoksesta, täytyy itse olla majesteetti, ja myöskin silloin on laki meitä molempia varten. Teidän junkkerillanne ei ole oikeutta myöten vielä sanaakaan sanottavaa Tanskassa, ja jos hän haluaa ilman lakia ja oikeutta uhata elämääni, olisi hän laiton väkivallantekijä, jota vastaan minulla on aseet puolustaakseni itseäni. Sen voitte myöskin kernaasti kertoa prinssille, jos teitä haluttaa."

Rovasti vaikeni kalveten.

"Hiljaa, hiljaa nuori kansalaiseni! Sinä teet itsesi onnettomaksi", kuiskasi kaniikki. "Minä annan sinulle neuvon, elä tule mukanamme Saxköpingiin, sillä sinulle ei käy hyvin."

"Olkaa vain levollinen!" vastasi aseenkantaja puoliääneen. "Luulenpa tuntevani junkkerin paremmin. En ole sanonut muuta, kuin mistä tahdon vastata kuningas Valdemarin lain mukaan tai — jos mieluummin niin halutaan — miekalla ja tapparalla jokaista ritaria ja asemiestä vastaan, joka tahdotaan lähettää vastaani."

Tämän vakavan väittelyn jälkeen ei rovasti puhunut enää sanaakaan Sven Tröstille koko matkalla; mutta saattoi nähdä hänen närkästyneestä katseestaan, että hän aikoi pitää sanansa, eikä salata prinssiltä mitään, joka voisi saattaa rohkean asemiehen epäedulliseen valoon.