VIIDESTOISTA LUKU.

Sven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa jälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien soidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven Tröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla, ja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua Stig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta muistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta jonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari Podebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän ei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta metsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui vankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen metsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään mainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului aseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen aavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon vievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli vastapäätä hänen vankilaansa. "Suuri Jumala, se oli hän!" huudahti Agneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.

Kun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän vielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä. Epätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin kynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi käskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: "Nouse ylös, kurja! Kuka sinä olet?"

Agneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä, pyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja raskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan naisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä hämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: "Haa, miten kaunis! — Ja nyt jo uskottomuuden uhri", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi kovaa lattiaan. "Kuka sinä olet, petetty olento?" jatkoi vieras ylpeällä ja käskevällä äänellä. "Tunnetko sinä itse huonoutesi ja alhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään — minä tiedän kaikki. Tämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä tahdotaan olettaa — täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään korkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on tarkat tiedot."

"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette saanut väärät tiedot", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta kunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. "Minä en tiedä mistä rikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on väkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän vankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä olen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee minua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla."

"Onko puheenne totta?" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun syrjään. "Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!"

Nuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin tunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi salaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet sen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli tehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään katkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi.

"Minun kuningattareni!" huudahti Agneta hämmästyneenä. "Onko se mahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan? Silloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi teidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään — te hankitte minulle oikeuden ja vapauden — te puolustatte jalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä sydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te pyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini. Oi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme ovat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella — he ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa minua, armollisin kuningatar!" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui kuningattaren jalkoihin.

"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? — Sinäkö hänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla luostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?"

"Niin, jalo kuningatar, minun tähteni hän meni kuolemaan! Minä olin noviisi, joka piti naitettaman ilettävälle Podebuschille, mutta meninkin kihloihin kuolleen lapsuuden ystäväni kanssa ja minä seurasin häntä iloisena ja onnellisena elämään, jäädäkseni ainiaaksi hänen luokseen. Jos te nyt ette tahdo pelastaa meitä, on meidän onnemme mennyttä."

"Oikein, nyt minä tunnen sinut", sanoi kuningatar luoden häneen terävän katseen. "Näinhän teidät häissäni viime vuonna Sönderborgissa." Näytti siltä kuin kuningatar olisi saanut piston rintaansa nuo sanat sanoessaan. "Te ette ollut morsiusneitojen joukossa. Teidät unohdettiin samoinkuin minut tuon kevytmielisen rügeniläisen vuoksi. Mutta hänen veljensä, tuo kauneuden kohtelias tuntija, ei ole siitä päivin puhunut muusta kuin teidän kauneudestanne. Hm, rouva Agneta, teidät toi siis tänne ritari Podebusch ja teidän oma herra isänne?" jatkoi kuningatar katseessa epäröivä, epäluuloinen ilme. "Ja te ette ole vielä nähnyt ketään täällä? Ei ketään? Olenko minä ensimäinen, jonka kanssa te puhutte tässä vankilassa?"

"Olette varmasti, jalo kuningatar. Minä en ole puhunut sanaakaan vaiteliaan vanginvartijattareni kanssa, enkä minä ole tavannut ketään muuta. Oi, armollisin kuningatar! Te katsotte minuun niin terävästi ja kylmästi. — Olenko minä vieläkin teidän silmissänne tuo ylenkatsottu olento, jonka te luulitte löytävänne täältä? Voisitteko te uskoa, että se ylevä henkilö, jonka te epäilitte minun —"

"Vaietkaa siitä mitä minä voin uskoa ja ajatella? muuten olette onneton", keskeytti kuningatar hänet uhkaavin katsein. "Nouskaa! — Ehkä minä kuitenkin erehdyin, rouva Agneta", lisäsi hän vapisevin äänin. "En minäkään ole onnellinen — ehkä olen teitä onnettomampi. On olosuhteita, jolloin ei voi uskoa ketään ihmistä. Teidän salainen vankeutenne näytti hyvin epäilyttävältä, ja petoksella ja uskottomuudella on täällä tyyssijansa. Minä en vieläkään tiedä mitä uskoa. Kuitenkin, teistä en usko mitään pahaa. Mutta minä en tiedä mitä voin tehdä teidän ja uhkarohkean miehenne hyväksi. Hän on kapinallinen — hän on rikkonut kruunua vastaan — ja", lisäsi hän katkerasti, "teidän isällänne ja tällä Podebuschilla on täällä enemmän sanomista kuin Tanskan kuningattarella".

Agneta oli noussut ylös. Hän painoi kuningattaren kylmän käden huulilleen. "Ettehän te enää epäile minua, jalo kuningatar? Tiedättehän te itse mitä onnettomuus on — te ette tahdo sulkea sydäntänne onnettomilta — te tahdotte pelastaa minun uskollisen Sven Tröstini ja minut ahdistajiemme käsistä —"

"Vaietkaa siitä mitä tiedätte. Uskokaa minulle kaikki mikä täällä tapahtuu, niin minä tahdon katsoa mitä voin tehdä. Joka ilta näihin aikoihin voitte odottaa minua tänne. — Mutta siitä elköön kukaan tietäkö — olkaa vaiti kuin hauta — muuten on henkenne vaarassa."

Tämän sanottuaan kuningatar poistui vankilasta. Kamarineitsyt astui sisään ja otti pois kynttilän. Vankilanovi lukittiin taas, ja Agneta seisoi yksinään pimeässä. Hän polvistui ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Noustessaan hän tunsi itsensä tyynemmäksi, vaikka kuningattaren viimeiset sanat vielä kaikuivat kylminä ja vihlovina hänen korvissaan. Vähäinen toivon kipinä antoi hänelle rohkeutta ja voimia. Oli jo myöhäinen. Kaikkialla linnassa oli hiljaista. Hän lähestyi ristikkoikkunaa ja katseli vastapäätä olevaan pimeään Vesitorniin, minne hän oli nähnyt sotilaiden vievän hänen uskollisen, rakkaan Sven Tröstinsä. Linnanpihalla oli autiota ja hiljaista; mutta äkkiä hän oli kuulevinaan matalaäänistä, surumielistä laulua, se kuului ikäänkuin syvältä maanalaisesta holvista, ei kuitenkaan kovin etäältä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se oli laulu Axel Thordsenista ja kauniista Walborgista, jota hän niin usein oli laulanut lapsuutensa onnellisina aikoina Sven Tröstin kanssa Björnsholmissa. Hän tunsi äänen; se kuului Vesitornin syvästä kellarista. Hänen vangittu miehensä koetti tällä rakkaalla lapsuusajan laululla ilmoittaa hänelle elävänsä ja onnettomuudessaankin ajattelevansa vain häntä. Hän lauloi Axelin jäähyväissanat Walborgille, silloin kun hän taistelussa kuninkaansa puolesta oli kuolettavasti haavoittunut:

"Sulo Walpurin Herramme hoivatkoon! Tuhat hälle hyvää yötä! Hänet taivaan talossa tapaava oon, ja meill' autuus siellä on myötä!"

"Oi, Jumala auttakoon minua!" huokaili Agneta käsiään väännellen. "Hän laulaa kuin kuoleva. Armias Jumala, elä eroita meitä! Anna minun kuolla hänen kanssaan." Laulu Vesitornissa vaikeni. "Oi, nyt hän jo ehkä kuolee", huudahti hän vaikeroiden, "enkä minä saa olla hänen luonaan sanomassa hänelle miten suuresti häntä rakastan! Kuitenkin, jos hänen äänensä kuuluu minulle, niin täytynee minunkin lauluni kuulua sinne. Onhan minun lauluni ennenkin herättänyt hänet eloon." Hän lauloi nyt ääneen ja surumielisesti, kyynelten puoleksi tukahuttamalla äänellä, ne kauniit sanat, jotka Walborg laulussa lausuu, ja jotka niin usein olivat saaneet tuon nuoren parin itkemään heidän viattomina lapsuudenpäivinään Björnsholmissa:

— — Tuhat vuottakin täällä jos elää saan, En unhoita teitä koskaan.

Yläluhdissa istun ja lakkia vain mä kullalla kirjailen. Kuin tuntur-kyyhky mä murhettain iät päivät tuudittelen.

Ei vihreäll' oksalla levätä suo se koskaan hennon jalan; ei vettä se koskaan selvänä juo, jaloin sekoittaa se sen salaa.

Hän vaikeni ja jäi kuuntelemaan, "Hän elää — hän elää vielä!" sanoi hän iloisesti. "Hän ei voi kuolla, jos hän kuulee Agnetan äänen."

Sven Tröst lauloi nyt todellakin pimeästä kellarista voimakkaammalla äänellä, ja surun sekä ilon sekaisella tunteella siitä, että oli kuitenkin keksinyt keinon millä vaihtaa ajatuksia, vaikka he olivat eroitetut. Hän lauloi viimeisen tunnetun säkeistön samasta rakkauslaulusta, jonka niin moni rakastava hänen aikansa jälkeen on toistanut:

"Hänt, armahda, Herra, ken eroittaa kaks' sydäntä rakastavaa, kenen vuoks' ei onneaan he saa, sinä, Herra, silmänsä avaa."

Hän oli tuskin laulanut säkeistön loppuun, kun Agneta jo syöksyi pelästyneenä pois ristikkoikkunasta kuullessaan läheltä oudon miesäänen laulavan:

"Miks' yksin nyt lintunen valittaa? Jos muutun mä kärpäseksi läpi avaimenreiästä lennän ja saan polon kyyhkyisen iloiseksi."

"Ihanin Agneta! Minun toivottu morsiameni! Eikö teillä ole korvaa nöyrälle ihailijallenne'?" kuului Podebuschin ääni kiihkeänä vankilanoven avaimenreijästä. "Minä en voi päästä teitä lähemmäksi voidakseni vakuuttaa teille tulista rakkauttani; mutta teidän uskottomuutenne ja pieni kevytmielinen seikkailunne ovat vuodattaneet öljyä minun puhtaaseen sulhotuleeni. Nyt minä tiedän, että te ette ole kylmä kivineitsyt. Tuo helläsydäminen noviisi, joka osasi juosta luostarista kuolleen ritarin kanssa, voinee kyllä armahtaa minunkinlaistani elämänhaluista rakastajaa. Ja sen minä vakuutan teille, että minun elämäni on paljon varmempi ja jää pitemmäksi kuin tuon syntisparan, joka teidät vietteli."

"Minä inhoon teitä, minä ylenkatson teitä, herra Podebusch", vastasi Agneta rohkeudella ja varmuudella, joka muuten oli vierasta hänen luonteelleen. "Jos vielä joskus uskaltaisitte tulla minua askeltakaan lähemmäksi, niin olen minä oman elämäni herra ja ehkä teidänkin." Vaikka vankilan ovi eroitti hänet tuosta vihatusta rakastajasta, oli hän kuitenkin vaistomaisesti asestanut itsensä sillä todellisuudessa heikolla neulalla, joka piteli koossa hänen letitetyt kiharansa.

"Kuolema ja kirous! Hyveet ovat vielä lujassa tässä maassa. Mutta siihen kyllä keinot keksitään", mutisi neitsyt Toven veli ja juoksi ilkeästi nauraen alas tornin rappusia.

* * * * *

Seuraavana iltana vallitsi äänekäs ilo Vordingborgin linnassa. Eteläisen Själlannin talonpojat ratsastivat nyt myöskin "Kevät-juhlaa", ja iloinen kuningas oli antanut avata linnanportit juhlapukuisille talonpoikaisjoukoille, jotka lippuineen kulkivat läpi kaupungin laulellen vanhoja kansanomaisia kevätlauluja, sekä tanssivat viulunsoiton mukaan talojen pihoilla. Kuningas itse ritareilleen otti osaa tähän kansanjuhlaan. Myöskin kuningatar ja hänen hovinaisensa ottivat osaa juhlaan. Lopuksi tanssittiin sekä parvekehuoneissa että linnanpihalla. Viimeksi mainitulla paikalla oli hyvinkin vapaata ja vilkasta hyörinää etenkin senjälkeen kun oli jaettu virvokkeita vieraille, ja kuningas itse nuorine ritareineen oli palannut juomapöydästä. Sekä Agneta että Sven Tröst voivat vankilastaan nähdä tanssijat linnanpihalla, mutta ulkoneva torninpilari esti heitä näkemästä toisiaan. Kuningatar oli hyvin komeasti puettu kullalla kirjailtuun silkkiin, ja hänet nähtiin tanssivan kuninkaan kanssa linnanpihalla loimuavien soihtujen valossa. Huolimatta hänen jäykkyydestään liekehti synkkä tuli hänen katseestaan, ja hänen liikkeissään oli hurjuutta, joka teki hänet peloittavan raivottaren näköiseksi; lisäksi olivat hänen lettinsä auenneet, niin että pitkä, musta tukka liehui hajallaan hänen laihojen, hehkuvien poskiensa ympärillä.

Niinpian kuin kuningatar oli poistunut tanssista, juoksi herra Podebusch esiin vieressään pieni, hyvin kaunis ja melkein yhtä komeasti puettu neitonen, joka oli koristettu seppeleillä ja valittu kevätkuningattareksi tai, niinkuin talonpoikaisrengit täällä nimittivät "vappukuningattareksi". Hän riistäytyi irti saattajastaan, niiasi syvään kuninkaalle ja heilautti seppeltään, jonka jälkeen kaikki talonpoikaistytöt heittivät seppeleensä kuninkaan päälle ja valitsivat hänet vappukuninkaaksi. Hän tervehti iloisesti tyttöjä ja kiitti tästä kunniasta. Senjälkeen hän ojensi kätensä kauniille vappukuningattarelle ja alkoi hänen kanssaan vilkkaan tanssin seppelöityjen lehmusten alla. Kuningatar seisoi parvekesillalla; hän katsahti olkainsa yli ja kalpeni. Juhlan pieni, kaunis kuningatar, joka hänen jälkeensä oli tullut kuninkaan tanssitoveriksi, oli Podebuschin sisar, neitsyt Tove Gurresta, ja hän vastaanotti niinkuin jo kuiskailtiin, kuninkaan luokseen hänen metsästysretkillään. Hänet oli vappukuningattarena koristeltu kirjavilla nauhoilla ja silkkihuiveilla, joiden hän tulisesti tanssiessaan antoi huolimattomasti leijailla ympärillään, kunnes ne putosivat linnanpihalle muodostaen silkkipeitteen hänen kepeäin jalkainsa alle. Hänen kierrellessään kevytmielisissä, mutta kauniissa kaarroksissa, ikäänkuin taikapiirissä nuoren, kohteliaan kuninkaan ympärillä, koskettivat hänen varpaankärkensä tuskin maata. Kun hän lopuksi veitikkamaisesti ja tuttavallisesti hymyillen jätti kuninkaallisen tanssitoverinsa, astui kuningatar parvekesillalta hehkuvin poskin häntä vastaan.

"Kuulkaapas, hieno neiti Tove", sanoi kuningatar leikillisellä äänellä, koettaen salata suuttumustaan, "ei teidän sentään pitäisi heittää silkkiä jalkoihinne. Vain kuningattaret hovissa astuvat silkillä."

"Mutta olenhan minäkin tänä iltana kuningatar, teidän armonne", vastasi neiti Tove ja kohotti ylpeästi päätään, jäljitellen rohkeasti kuningattaren ylpeää ja jotenkin jäykkää ryhtiä. "Minuakin haluttaa tuntea sen kunnian ihanuutta, ja kuka tietää mikä minusta vielä voi tulla?"

"Kuninkaan rakastajatar voi sinusta tulla, hävytön, mutta ei koskaan kunniallista kuningatarta", kuiskasi kuningatar ylpeän ja kiihkeän suuttumuksen valtaamana ja kääntyi ylenkatseellisesti pienestä, kevytmielisestä neidosta, joka taas nauraen ja ilakoiden kiirehti tanssiin missä hän näytti lumoavan kaikki herrat kiehtovilla liikkeillään.

Sitten seisoi kuningas hänen kanssaan parvekesillan alla, ja he kuiskuttelivat tuttavallisesti keskenään. "Minä toivoisin hänen istuvan Blockvuorella muiden noitien parissa", kuiskasi kuningas, "silloin saisit kantaa hänen kruununsa kunnialla, pikku Tove".

"Vaiti, herra kuningas, se on vaarallista leikinlaskua", kuiskasi ihana Tove. "Te ette tiedä kuka voi seisoa meidän yläpuolellamme parvekesillalla kuuntelemassa."

"Kuunnelkoon kuka hyvänsä", vastasi kuningas ylpeästi. "Niin minä kuitenkin uskon käyvän sillä sinä olet kuolleenakin kauniimpi kuin tuo jäykkä, hapan kuningatar kaikessa kultakomeilussaan."

He kuulivat äkkiä liikettä parvekkeelta päänsä päältä; mutta he eivät nähneet että hovineidot veivät sieltä pois melkein pyörtyneen kuningattaren.

"Katso tässä, pikku Tove", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin vappukuningattaren kaulaan. "Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut kauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut kahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi ennenkuin ostat itsesi vapaaksi."

"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri", kuiskasi pieni viehkeä lumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, "niin lienee minulla varaa siihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta." Hän käänsi nopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän antoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.

"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!" sanoi kuningas pitäen kiinni hänestä. "Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli siinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin kannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä enkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan sen mielettömyyden vuoksi."

"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!" sanoi Tove veitikkamaisesti. "Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan niin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin huonoksi maanisäksi —"

"Se on totta", sanoi kuningas äkkiä vakavana. "Tämä hulluus menee liian pitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on kuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin sinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen —"

"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra", kuiskasi Tove lumoavasti hymyillen. "Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä sydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte kauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin vanhan äitini".

"Pikku velho veitikka", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä häntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään ja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista katselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia linnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten alle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista keskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren uskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin kuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan hallitsijattarensa luo.

Henkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän kohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä vankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista puolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään ja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui. Hän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa pian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa kansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa kanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä toiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar Helvig tuli hänen luokseen.

Kuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä oli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven pieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja näytti olevan kiihkeässä mielentilassa.

"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut", sanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. "Olkaa suora minua kohtaan ja tunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja onneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä pitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä."

"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, armollinen kuningatar", vastasi Agneta kauhistuen. "Minä olen nähnyt talonpoikien tanssivan ja pitävän vappujuhlaa täällä linnanpihalla. Näin myös, että siellä väliin oli ylhäisiä herroja ja naisia; mutta en tuntenut ainoatakaan, paitsi tuota vihattua herra Podebuschia, ja hänen tähtensä en oikein uskaltanut katsoa ympärillenikään."

"Ettekö nähnyt hänen kaunista sisartaan?" kuningatar kysyi läpitunkevin katsein.

"Kyllä, se on totta, hänethän juuri oli puettu vappukuningattareksi! Ah, niin minäkin olin koristettu pari päivää sitten. En saattanut nähdä tuota viatonta leikkiä kauhistumatta. Minusta tuntui, kuin kätkettäisiin tässä maassa jokaiseen leikkiin ja iloon petosta ja uskottomuutta. Pieni seppelöity tanssijatar kauniine muukalaisille kasvoineen tuntui minusta myöskin uhrilta, joka oli koristettu vain kurjuuteen saatettavaksi."

"Siinä olette oikeassa, Agneta rouva", kuningatar sanoi kylmästi ja katkerasti. "Mutta viaton uhrilammas hän ei ole. Hän on viekas noita-akka. Hän kuolee noitana. Sanokaa suoraan: mitä pirullisia vehkeitä näitte hänellä olevan parvekkeen alla?"

"Minä näin hänen tanssivan linnantorilla iloisena ja viattomana, armollinen kuningatar. Mutta muuta en ole huomannut."

"Te valehtelette, te petätte minua!" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kaikki te olette samanlaisia. Te olette kaikki liittoutuneet minun rauhaani ja kunniaani vastaan. Mutta odottakaa — minä olen opettava näille ylhäisille rouville ja neideille, mitä maksaa Tanskan kuningattaren kiusaaminen. Tietäkää, että kuningas Abelin veri kiehuu minun suonissani — Helvig kuningatar ei pelkää naisten valituksia". Hänen kasvoilleen tuli tällöin uhkaava ja tiikerimäinen ilme, ja hän jätti Agnetan luoden häneen jäätävän katseen.

Kuningatar neitsyeineen oli kadonnut, kynttilä viety pois, vankilan ovi suljettu. Agnetasta tuntui siltä, kuin olisi hän vilkaissut sieluun, joka tunsi olevansa sukua pimeyden hengille ja ylpeänä iloitsi tästä kauheasta perinnöstä. Vangittu, onneton ritarin rouva tuli tietoihinsa ja rauhoittui vasta sitten, kun linnanpihalla taas oli hiljaista, ja hän jälleen oli kuullut rakkaan Sven Tröstinsä laulun tämän vankilasta. Hän vastasi siihen kuten edellisenäkin yönä, ja nuo kaksi rakastavaista osasivat sopivasti valikoimalla yleisesti tunnettuja kansanlauluja monin tavoin lempeästi vakuuttaa toisilleen rakkauttaan ja ainoata ylläpitävää toivoaan jälleenyhtymisestä. Sven Tröst ymmärsi myös ilmoittaa huolestuneelle vaimolleen, ettei hän ollut vaarallisesti haavoitettu; ja ettei tuleva äiti heittäytyisi epätoivoon, vaan tyynesti ja toivehikkaasti katsoi tulevaisuuteen, sitä osoitti Agneta puolestaan lauluissa, mitkä nyt joka yö kaikuivat Neitsyttornin ja Vesitornin välillä, ja mitkä kuuli vain vahtitornin vartija, joka usein vahtitornillaan yhtyi noihin hänelle niin tuttuihin sankarilauluihin.

Samalla kun uskottomuus ja mustasukkaisuus, turhamaisuus ja ylpeys, kunnianhimo ja itsekkäisyys hallitsivat niin monia sydämiä tuossa suuressa meluavassa kuninkaanlinnassa, ei hiljaiselta rakkaudelta ja uskollisuudeltakaan puuttunut ilmaisumuotoa, vaan se sai lohtua ja toivoa lauluista, jotka vuosisatojen aikana ovat osoittaneet, ettei tanskalaisen sydän koskaan kokonaan kadota toivoa, ei edes vaikeimpinakaan aikoina. Huomattava on myöskin, että suuri osa kauneimpia kansanlaulujamme on juuri näiltä ajoilta, jolloin puute vielä oli niin suuri ja toiveet kansan ja valtakunnan yhdistämisestä niin epävarmat.