KOLMASTOISTA LUKU.

Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa, jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi. Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden ja korkean syntyperän kunnioitusta.

Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria. Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki, joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.

Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.

"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka sitten ovat minun silmäni noidutut", sanoi Musta Sven. "Minä olin hullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni, hirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon hauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan."

"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon", sanoi Sven Tröst. "Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata meitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla ylhäällä."

"Siivoja!" mutisi musta ampuja viheltäen. "Kun minä kuulen suurten metsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista, tiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen huvinsa vuoksi."

"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat kyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan hän sekä markkreivi että keisarin lankomies."

"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä", mutisi Volle. "Kun villisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan metsässä."

"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin hän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen."

"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen ajatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki saippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä hän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on samasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla kymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan kamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin herransa."

"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!" huudahti aseenkantaja kiivaasti. "Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni lasku suoritettavana."

"Vai niin", naurahteli Volle. "Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig Antinpojalle kauniimman vävypojan?"

"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton saastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä miekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin edessä, sen olen luvannut ja vannonut."

"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten tohvelin alle."

"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" — keskeytti Sven Tröst hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon. Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja mutisi itsekseen.

"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven. "Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko hän on lopussa?" — puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!" huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri suunnille.

"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi. He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun kamaripalvelijan."

"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst. Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan; se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme. Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."

"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."

"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu, sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille, mihin musta Sven kelpaa!"

"Minä tahdon seurata mukana", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.

"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä, Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä, ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla ja katoavan varjoon.

Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.

Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun, joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa, antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.

"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan, joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.

"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."

"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni muurattava."

"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia, jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että sitä ei löydetä, armollinen rouva."

"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta, joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla; siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee tukituksi."

Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva. Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että —"

"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään, linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.

"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää koskaan näe."