KAHDEKSAS LUKU.

Kreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja jälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa nukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu oli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut erottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä hevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan, käskevän äänen: "Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien veri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa täytyy astua mestauslavalle!"

Monien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran sotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt sytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen puetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse piteli jalustinta. "Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia, linnanvouti!" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan metallinsointuinen ääni. "Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu, kun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä päät sen tulee valaista."

Arvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän ja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli pystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi myöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa tieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti linnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin haudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien lomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui tyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja hän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen kädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: "Armollinen Jumala, kuukauden päästä —. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole Pyhänhengensaari. — Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa —"

"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä", kuiskasi nyt Otto hiljaisella äänellä unissaan. "Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa loistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä — parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä — Menkäämme taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta!"

"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!" rukoili Arvi. "Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!" Senjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa kivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen oli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa, säilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut aivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi täysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa tuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein sekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.

Pian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin kostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan. Mitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia kokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin ainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana purkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin enemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan niin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä, kuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä. Jyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi Juhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen hurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen suuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut Marienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja missä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta tanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista, jotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin myös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo Ebbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä huhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja kostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat Geertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja holsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että kreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen "raudankova". Ensimäisinä neljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan pääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja kevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä ja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin uudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat tahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka nyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas, että rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja piispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka toukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa Lübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella oli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä sunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä kunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita tyydyttävä.

Kaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin linnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha Arvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi entiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti tornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa vastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta luukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun linnankappelista.

Eräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko paistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi juhlallisesti. "Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?" kysyi hän. "Minä uneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu Kristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko minulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa. — Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!"

"Varmasti on pyhäpäivä", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan ulos ikkunasta. "Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi. Musta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa olla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on myöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan kilvessään hyviä sanomia."

"Sitä minä en odota. Kuitenkin, tapahtukoon Jumalan kaikkivaltias tahto!"

Prinssi nousi ja päätti tyynesti pukeutumisensa.

"Reipas Tröst on mukana", jatkoi Arvi. "Mutta hän on miettivän näköinen. Hänellä ei ole enää teidän kullattua miekkaanne, ja hän ratsastaa sidottuna kahden ratsumiehen välissä."

"Siis vangittu", sanoi prinssi osanottavasti. "Ehkä taas minun tähteni. Jos hän on Ebbesenin sukulainen, niin ei hänen matkansa Rendsburgiin ole hänelle onneksi."

"Jumala ja Pyhä Eerik häntä suojelkoot! Hän oli seitsemän vuotta sitten itsepäinen houkkio, mutta pohjaltaan hän on puhtainta kultaa —. Hän tahtoi teille sovittaa sen, minkä rikkoi onnetonta isäänne kohtaan. Kas, nyt hän nostaa päätään kuin olisi suuri Torkkeli Knuutin poika lyönyt hänet ritariksi. Oi, armias Jumala", huokasi hän. "Ei koko maailmasta enää löydy marski Torkkelin ritarimiekan veroista? Ja sen meidän pyövelimme taittoivat mestauslavalla."

"Ovatko ajatuksesi taas verisessä menneisyydessä, vanha, uskollinen ystäväni?" sanoi Otto. "Sinä elät vain menneissä ja tulevissa asioissa. Mitä arvelet tämän päivän tuovan mukanansa meille?"

"Sen saamme pian nähdä, herra prinssi. Minä kuulen tornin oven tuolla alhaalla avattavan. Joka kerran kun sen ruosteiset rautasaranat narisevat, muistan minä sitä sunnuntaiaamua, jolloin meidän herttuoidemme nälkätornin ovi Nyköpingissä avattiin. Näiden vanhojen vankitornien ovisaranat olisivat voideltavat —"

Tornin rappusista kuului askeleita, ja vähän aikaa senjälkeen avattiin prinssin vankilan ovi. Sisään astui hänen isänsä velipuoli, kreivi Juhana lempeä, seurassaan Stig Antinpoika Björnholmista. Stig Antinpoika käänsi terävät kasvonsa ovessa viitaten vartijaa sulkemaan oven heidän jälestään. Mutta se avattiin taas puoleksi. "Minä pyydän teitä, rakas herra, vanhan rakkautenne kautta", kuiskasi ääni ulkopuolelta, ja jalka esti oven sulkeutumasta, "sallikaa minun tulla vain hetkeksi sisään nähdäkseni hänet. Vain senvuoksi minä luotin teidän jalomielisyyteenne, antamalla henkeni teidän ja vasta leivotun kuninkaanne käsiin."

"Hurja uskalikko! Sekö oli tarkoituksesi?" mutisi Stig Antinpoika. "Kiitä sitten pyhimyksiä, jos minä sinut saan elävänä täältä pois. Kyllä sinä sillä vielä joudut kreivi Henrikin vankitorniin. Tule siis, houkkio, niin saat kuulla tuomiosi", lisäsi hän uhkaavasti, vaikka lempeämmällä äänellä. "Mutta vaikene kuin muuri, muuten olet kuoleman oma."

"Jumala teitä siunatkoon, herra Stig", kuiskasi Sven Tröst, ja astuttuaan kokonaan ovesta hän asettui hiljaa ja ääneti seisomaan kynnyksen eteen, ja tervehti sitten sydämellisellä osanotolla prinssiä ja nyökäytti ystävällisesti Arvi Smålantilaiselle.

Prinssi oli tyynen arvokkaasti puoleksi väistänyt kohteliaan setänsä syleilyä, tarkaten samalla omituista sananvaihtoa vankilanovella, josta hän oli odottanut kreivi Henrikin itsensä astuvan sisään. Kun hän nyt huomasi tulijan vain Sven Tröstiksi, joka tunkeutui sisään ainoastaan saadakseen olla uteliaana katseliana, levisi hänen kalpeille kasvoilleen suuttumuksenpuna. Mutta nuoren ritarin osanottava katse ja arka tervehdys poistivat silmänräpäyksessä kaiken vastenmielisyyden tunteen. Prinssi Otto vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä, mutta Stig Antinpoikaa hän tervehti vain kylmästi ja muodollisen kohteliaasti.

Tulvivin kohteliaisuussanoin vakuutti lempeä kreivi Juhana "rakkaalle ruhtinaalliselle veljenpojalleen", osanottoaan hänen surulliseen tilaansa, selittäen hänen vapauttamisensa jo monta vuotta olleen hänen ystäviensä ja sukulaistensa sydämellisimpänä toiveena ja vakavimpana pyrkimyksenä. Lopultakin hän esitti pääasian jättämällä prinssille yhdellätoista sinetillä varustetun asiakirjan, jonka hän pyysi hänen lukemaan läpi. "Minä uskoin teille olevan mieluisampaa vastaanottaa tämä tärkeä asiakirja ystävältä ja sukulaiselta kuin kreivi Henrikiltä", sanoi hän. "Senvuoksi olen yksin ottanut osakseni sen mikä muuten kuuluu kreivi Henrikin ja hänen veljensä velvollisuuksiin. Samaten kuin minä äskettäin onnistuin ritari Stigin ja piispa Svenin välityksenä saamaan aikaan sovinnon teidän herra veljenne ja holsteinilaisten kreivien välillä, niin toivon minä välitykselläni täällä myöskin olevan hyvät ja siunaukselliset seuraukset. Te näette tässä sen sopimuksen, jolla teidän veljellenne on luovutettu Tanskan valtaistuin ja jonka kautta kaikki vihollisuudet sekä Holstein-Rendsburgin että herttuallisen Slesvigsuvun välillä ovat loppuneet. Niitä ehtoja siinä, jotka koskevat teidän oikeuksianne Tanskan vanhimpana prinssinä sekä myöskin teidän persoonallista vapauttanne, toivoakseni te ette epäröi täyttämästä, varsinkin koska teidän hurskas lupauksenne astua pyhään saksalaiseen veljeskuntaan, veljeskunnan arvoisan suurmestarin kertomuksen mukaan, jo sisältää kaiken mitä tässä vaaditaan."

Prinssi otti asiakirjan käteensä, mutta katsomatta siihen. Tieto sovinnosta ja hänen veljensä onnesta teki syvän vaikka sekavan vaikutuksen häneen. Kaikkien muiden katseet, paitsi vanhan Arvin, olivat suunnatut häneen. Ukko oli asettunut uunin vieressä olevaan nurkkaan, missä hän vain näytti askartelevan taloustoimissaan, vaikka hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli jokaista sanaa ja aina väliin hiljaa sopertaen liitti yhteen kätensä. Stig Antinpoika katseli prinssiä viekkaan tutkivasti. Lempeä kreivi Juhana hymyili ystävällisesti totuttuun tapaansa. Hän odotti nyt vaieten prinssin vastausta.

"Minä kiitän teitä, herra setäni, teidän minulle vakuuttamastanne osanotosta, mutta jota minulla näinä seitsemänä vuotena ei ole ollut onni tuntea", sanoi prinssi hiljaisella äänellä, mutta hänen huultensa väreilyssä ilmeni kuitenkin katkeruuden tunne. "Minä kiitän teitä myöskin siitä säälivästä hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittanut minulle, vapauttaessanne minut mieltäjärkyttävästä neuvottelusta minun julkisten ja julmien vihollisieni kanssa. Tuo tieto jonka toitte minulle veljeni korottamisesta on tehnyt tämän päivän minulle ilopäiväksi, myöskin maailmallisessa merkityksessä, vaikkakaan se ei ole suonut minulle vapautta, jonka minä uskoin olevan ehdottoman seurauksen hänen onnestaan. Pyydän teidän antamaan lukea minulle sovintoasiakirjat. Tähän asti on suurimpana ilonani ollut lukea lohdutuksen sanoja; mutta himmeä vankilanvalo on himmentänyt muutenkin heikon näköni. Minun käsitykseni mukaan", jatkoi hän, "ei tämä asiakirja kuitenkaan voine sisältää mitään, joka vaatisi minun vahvistustani, koska se jo ilman minua on laadittu ja sinetillä varustettu".

Kreivi Juhana vastaanotti kohteliaasti asiakirjan ja ojensi sen Stig Antinpojalle, joka tästä joutui hyvin hämilleen. "Minä luen huonosti, jalosukuinen hera kreivi", sanoi hän vältellen. "Niin, suoraan sanoen tuskin ollenkaan. Mutta tuossa seisoo minun entinen aseenkantajani, nuori ritari Tröst; hänen minä olen antanut sellaistakin opetella Ei hänellä ole täällä muuta tekemistä. Sallitteko te hänen lukea sen? Juuri senvuoksi annoin hänen tulla sisään."

Kreivi Juhanan myöntyvästä ilmeestä ja Stig Antinpojan viittauksesta astui Sven Tröst esiin ja vastaanotti asiakirjan. Hän loi kuitenkin ensin prinssiin kunnioittavan kysyvän katseen, ja hänen viittauksestaan alkoi hän yhä enemmän ihmetellen ja värähtelevin äänin lukea:

"Ensiksikin", seisoi siinä, "täytyy prinssi Oton, herra Valdemarin veljen, päästä vankeudesta vapaaksi, kun tämä sovintokirjelmä on vahvistettu, ja jätetty Lübeckiin markkreiville tai kuningas Valdemarille. Kuitenkin on kreivi Henrikin ja hänen veljensä Klaun, tai kreivi Juhanan, sitä ennen saatava häneltä vakuus siitä, että hän luopuu kaikista vaatimuksista Tanskaan. Siinä valtakunnassa ei ole enää muita hallitseva Jumalan armosta kuin kuningas Valdemar."

Tässä Sven Tröst keskeytti prinssin viittauksesta. Veri oli väistynyt prinssi Oton poskilta; hän piteli kiinni pöydästä ja horjahti. "Ymmärsinkö oikein nämät sanat", sanoi hän tuskallisen katkerasti, tuntien asemansa ja ihmisarvonsa syvästi loukatun. "Siis ei se, vapaus, mikä minulle täällä luvataan, ole paljoakaan parempi kuin uusi ja vieläkin masentavampi vankeus. Onko vapautta, että minut annetaan kuin mikäkin elukka tai tavara toisten ihmisten valtaan? Ja tämä minun personani uusi hirmuvaltias on minun oma lankoni tai minun oma veljeni? Suuri Jumala! Ovatko minun viholliseni minut myöneet. Minä en olekaan vapautettu, vaan minun oma sukuni on minut ostanut. Oletteko te mielettömiä vai minäkö olen hullu? Antakaa minun itse katsoa mitä siinä seisoo!"

Sven Tröst jätti prinssille asiakirjan. Otto tuijotti äsken luettuihin sanoihin; mutta hänen silmissään musteni, eikä hän voinut eroittaa yhtään sanaa.

"Te erehdytte suuresti, jalo veljenpoikani", vastasi kreivi Juhana nopeasti. "Kuinka te voitte noin väärinymmärtää nämä sanat ja uskoa teidän ylevän lankonne ja veljenne käyttäytyvän niin alhaisesti ja arvottomasti? Teidän luovuttamisenne heille tuossa asiakirjassa on ehkä vain vähemmän sopiva, huonosti valittu ilmaisumuoto osoittamaan teidän vapautustanne vihollisen kädestä, teidän ystävienne suojelemana ja saattamana. Mitä hyödyttäisi antaa teidän vaihtaa yhtä vankeutta toiseen?"

"Jumala suokoon minulle anteeksi jos tuomitsin teidät väärin!" vastasi prinssi, joka nyt itse kuitenkin oli lukenut nuo sanat. "Minä uhraisin mielelläni jälellä olevan hukkaankulutetun nuoruuteni, jos tietäisin tänä hetkenä erehtyneeni. Mutta onhan tarkoitus selvä — minä olen heidän mielestään vaarallinen kilpailija valtaistuimesta — kohtelevathan he jo tässä minua kuin heidän omaa vankiaan, häärätessään mitä minun pitää luvata heille ennenkuin tämä epäilyttävä vapaus minulle suodaan."

"Myönnän kyllä tuon kuulostavan loukkaavalta, jalo veljenpoikani", jatkoi lempeä kreivi. "Mutta se on vain muotoasia, joka katsottiin välttämättömäksi. Teidän herra veljenne pelkäsi itsekin näiden ehtojen loukkaavan teitä sekä saattavan teidät epäilemään hänen veljellistä luottamushan ja rakkauttaan; mutta hänen voimassaan ei ollut toimia toisin. Minä olen, kuten näette, itse sinetillä sulkenut sopimuskirjelmän, ja jos minulle olisi ollut mahdollista —"

"Lue nyt edelleen", kehoitti prinssi taas tyyntyneenä ja ojensi asiakirjan Sven Tröstille.

"Edelleen", luki Sven Tröst, "antakoon Slesvigin herttua Valdemar Tanskan prinssi Valdemarille sisarensa, prinsessa Helvigin, puolisoksi, ja myötäjäiset olkoot kaksikymmentäneljätuhatta markkaa sulaa hopeaa —"

"Täällä ei siis kaupitella vain minua ja minun oikeuttani ruhtinaana ja ihmisenä", huudahti prinssi Otto katkerasti, "vaan myöskin turvattoman naisen onnea ja pyhää sakramenttia".

"Tämän sopimuksen kautta yhdistyy molempien ruhtinaallisten henkilöiden vapaa kiintymys valtioiden ja valtakunnan onneen", vakuutti kreivi Juhana. "Mikä aiheuttaa teidän, minun muuten niin jalosti ja oikein ajattelevan sukulaiseni, katsomaan tätä askelta joukkojen tavallisella, epäluuloisella katseella, joka näkee vain itsekkäitä ja pikkumaisia tarkoituksia meidän säätyistemme henkilöiden jokaisessa liitossa."

"Te olette oikeassa, herra setä! Tämä on heidän molempien asia", sanoi prinssi. "Niin valtioviisaan rakkauden en usko suovan paljoakaan onnea! Suokoon Jumala että minä tässäkin olen erehtynyt. Kuulkaamme edelleen!"

Sittenkun Sven Tröst oli lukenut, että myötäjäiset osaksi olivat käytettävät Jyllannin ja Fyenin lunastamiseksi vieraiden panttiherrojen käsistä, ja mitenkä Valdemar sekä Holsteinin kreivit sitoutuivat molemminpuolin auttamaan sotaväellään, tuli hän erääseen kohtaan sopimuksessa, joka teki sellaisen vaikutuksen häneen itseensäkin, että hän valahti kalmankalpeaksi lukiessaan: Myöskään ei prinssi Valdemar saa puolustaa niitä, jotka murhasivat kreivi Geertin, vaan tulee hänen olla heidän vihollisensa ja kaikkien niiden, jotka tahtovat heitä puolustaa —

Sven Tröst päästi nyt asiakirjan kädestään: "Niilo eno hyljätty ja petetty!" huudahti hän. "Vanhurskas Jumala! Siinäkö suurten herrojen kiitollisuus! Senkö palkan saa mies, joka pelasti Tanskan vapauden ja kruunun!"

"Vaiti, houkkio!" kuiskasi ritari Stig hänen korvaansa ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa. "Jos kreivi Henrik saa kuulla kuka sinä olet, niin sinut hirtetään huomenna sen mustalaisvarkaan kanssa." Hän kumartui nostamaan asiakirjan. "Suokaa minunkin sanoa vielä pari sanaa, herra prinssi", sanoi hän kovaa ja mahtavasti. "Sallikaa minun mainita teille niiden miesten nimet, jotka ovat sineteillään vahvistaneet tämän sopimuksen, niin ehkä te pidätätte vääränä epäsuosiollisen tuomionne siitä mitä ette hyväksy. Paitsi teidän jalosukuista herra veljeänne, meidän laillisesti valittua kuningastamme, ja teidän lankoanne Brandenburgin markkreivi Ludvigia, sekä teidän arvoisaa herra setäänne, joka on täällä läsnä, sekä Saksin herttua Albertia ja Schwarzburgin kreivi Güntheriä, on Aarhuusin hurskas ja kunnioitettu piispa Sven pannut sen alle sinettinsä, eikä varmaankaan koko Tanskassa ole ainoatakaan ritaria tai pappia, joka epäilisi sen hurskautta ja oikeutta, minkä alle tämä rehellinen Jumalan mies on voinut panna nimensä ja sinettinsä."

"Vaikka yksi pyhistä pääenkeleistä olisi sinetillä varustanut tämän sopimuksen," huudahti prinssi varmalla ja lujalla äänellä, "niin tahdon minä Jumalan kasvojen edessä todistaa sen vääräksi, ja minä häpeän sitä veljeni ja Tanskan puolesta. Mitä viimeiseen pykälään tuleen, niin on se kurja ja häpeällinen petos tanskalaista henkeä, uskollisuutta ja isänmaallisuutta vastaan. Minä en kirjoita sen alle. Mitä te epäilyttävällä ja epäjalolla tavalla vaaditte minulta, sen minä olen jo kauan tätä ennen päättänyt ja luvannut kaikkitietävän Jumalan edessä Tanskan ja harhaanjohdetun veljeni onneksi. Mutta se on vapaaehtoisesti annettu lupaus ja vapaa omantunnon asia — minä en anna pakoittaa itseäni mihinkään. Minä tahdon uskoa veljeni tarkoituksen olleen paremman kuin miltä näyttää, ehkä hän myöskin vasten tahtoaan on myöntynyt sydämettömien neuvonantajiensa valtioviisauteen. Mutta minun päätökseni on tehty: vain vapaana miehenä tahdon päättää mitä tahdon uhrata. Jos ei viimeistä kamalaa pykälää sovintokirjassa poisteta — jos ei rehellistä Niilo Ebbeseniä julisteta vapaaksi ja turvatuksi Tanskan alamaiseksi sen kruunun suojeluksen alaisena, jonka hän rohkealla teollaan maalleen säilytti — en myöskään minä luovu oikeudestani sanoa sanottavaani siitä, mikä on laillista ja oikeudenmukaista Tanskassa — vaikken enää milloinkaan saisikaan nähdä päivänvaloa ja jättää näitä vankilanmuureja."

Näin sanoen hän kumarsi hämmästyneelle kreivi Juhanalle ja Stig Antinpojalle eikä tahtonut enää kuulla sanaakaan enempää.

Kreivi Juhana alkoi pari kertaa selitellä prinssille asian tärkeyttä, ja mitenkä hän, olematta miksikään hyödyksi Niilo Ebbenpojalle ja hänen puoluelaisilleen, tekisi itsensä onnettomaksi, ja mitenkä sellainen tehoton uhka saattaisi hänelle koitua elinkautisvankeudeksi. Mutta prinssi keskeytti hänet joka kerta totisen kieltävällä viittauksella, sekä varmassa katseessaan että kasvojen ilmeessä tyyni ylevyys, joka melkein hämmensi hänet.

"No niin, rakas ystäväni ja sukulaiseni", sanoi lopultakin lempeä kreivi Juhana, yhä hymyillen tavallista hymyään. "Jos te siis tahdotte joutua oman hienostuneen kunniantuntonne ja harvinaisen jalomielisyyshaaveilunne marttyyriksi, jotka eivät sovellu tämän maailman vaatimuksiin eikä siihen viisauteen, jota meidän aikamme meiltä kaikilta vaatii, — niin jätän minä teidät sillä toivomuksella, että te ette liian tuskallisesti tarvitsisi tuntea sen vapauden ja onnen kaipausta, jonka te itse olette luotanne työntänyt. Kunpa ne ylevät unelmat, joissa te näytätte elävän, voisivat korvata teille sen maailman ilon, jonka ylenkatsominen näyttää teille tuottavan tyydytyksen".

"Miettikää tarkasti, herra prinssi", sanoi Stig Antinpoika. "Minä en kehoittaisi teitä eikä ketään muutakaan Niilo Ebbenpojan ystävistä viipymään tuntiakaan kauvempaa kreivi Henrikin vallassa. Hän on vannonut kuoleman ja kadotuksen jokaiselle, joka puolustaa hänen isänsä murhaajia. Huomenna hän antaa hirttää yhden Ebbenpojan kätyreistä — ehkä kaksikin". Hän loi katseensa Sven Tröstiin.

"Pelastakaa tämä nuori mies, jos voitte, herra setä", pyysi prinssi kääntyen kreivi Juhanaan, ja luoden osanottavan katseen Sven Tröstiin. "Teidän ei tarvitse huolehtia vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Kertokaa veljelleni mitä olen sanonut. Tanskan ja hänen oman autuutensa vuoksi, pyytäkää ettei hän pettäisi isänmaansa ylevämielistä vapauttajaa. Minä toistan viimeisen kerran epäämättömän päätökseni: minä en allekirjoita muodollista luopumista oikeudestani Tanskan valtakuntaan enkä siihen valtikkaan, jonka minun nuorempi veljeni on minulta anastanut, ennenkuin se suojelevana ojentautuu Tanskan parhaimman ritarin yli. — Jumalan haltuun."

Stig Antinpoika aukaisi vankilanoven ja huusi vartijaa, jonka jälkeen hän ja kreivi Juhana kylmästi tervehtivät prinssiä ja poistuivat tornihuoneesta.

Sven Tröst oli seisonut kauan kuin kuvapatsas ja katsellut sitä hiljaista ylevyyttä ja itsensäkieltämystä, joka ilmeni Oton kirkkaassa katseessa. Ihailun ja palavan rakkauden valtaamana hän polvistui hänen jalkoihinsa ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kiitos! Kiitos! Vaikka se olisikin hyödytöntä, jalo ylevämielinen herra!" huudahti hän. "Te pelastatte kuitenkin vankeudessanne Tanskan ja kuningashuoneen kunnian. Vaikka uskollinen Niilo Ebbenpoika nyt tulisikin onnettomaksi, samoinkuin te itse ja Tanskan suurimmat ja parhaimmat miehet, niin ei kuitenkaan kukaan voi sanoa uskollisuuden ja kiitollisuuden kuolleen tanskalaisista sydämistä."

Stig Antinpoika kutsui ulkopuolelta ankaralla äänellä Sven Tröstiä, ja tämä kiirehti sieltä, saatuaan ensin ystävällisen kädenpuristuksen prinssi Otolta ja ystävällisen päännyökäyksen vanhalta Arvilta, joka seisoi hiljaa uuninnurkassa, mutta kasvot säteillen ylpeyttä ja iloa rakkaan herransa vankilateosta, vaikka huolet sen seurauksista olivat väistäneet jokaisen veripisaran hänen kurttuisilta poskiltaan.

* * * * *

"Nyt hänellä on tilaisuus päästä marttyyriksi ja saada aikaa uneksimaan neljän seinän sisällä", sanoi kreivi Juhana säälivällä äänellä, kun hän jälestäpäin seisoi Stig Antinpojan kanssa Rendsburgin linnan parvekesalissa, jonne he odottivat kreivi Henrikkiä.

"Se on ikävä uutinen hänen veljelleen", sanoi Stig Antinpoika miettiväisenä. "Sillä hän tahtoo vastenmielisesti näyttäytyä niin ankaralta kuin välttämättömyys ja maan rauha vaativat."

"Te olette kuitenkin taidolla heittänyt arpanappulanne ja päässyt helpolla asiasta, ritari Stig", huomautti kreivi Juhana, ja katseli ovelaa, valtiomiestä viekkaasti hymyillen. "Te olitte suuren kreivi Gerhardin ystävä ja olette pian uuden kuningas Valdemarin oikea käsi."

"Se on raukka, joka ei ui pinnalla ja pelasta mitä voi tässä haaksirikossa!" kuiskasi ritari Stig itserakkaan näköisenä. "Mutta tekin sen taidon ymmärrätte, herra kreivi. Te olette säilyttänyt vanhan panttikirjeen, mihin olette ripustanut Femernin varmana sinettinä. Se ei korvaa kuitenkaan teidän ansiotanne kruunuista ja valtakunnasta", lisäsi hän mielistellen. "Niiden, jotka katsovat karsaasti meidän välittäjätointamme, pitäisi ajatella, että oikeastaan juuri te olette pelastanut Tanskan, eikä Ebbesen tai Bugge yhtä vähän kuin kukaan muu noista moukista."

"Minä olen parhaan mukaan tukenut valtaistuinta", huomautti lempeä kreivi. "Minun toivoakseni ei minun veljenpojillani yhtä vähän kuin minun velipuolellani pitäisi olla minkäänlaista todellista syytä moittia minua. Minä olisin onnellinen jos Otto vielä voitaisiin pelastaa. Hänen haaveellisuutensa tuottaa hänelle kyllä ihailijoita. Ehkä kuitenkin olisi viisainta, jos Niilo Ebbenpoika voitaisiin pelastaa. Viisas hallitus ei milloinkaan ylenkatso kansan suosikkeja ja typeriä ennakkoluuloja."

"Herra kreivi, olkoon lempeydelläkin määränsä. Jos ei Rauta-Henrik saa tätä otusta väsyksiin asti ajettavakseen, niin millä luulette meidän muuten saavan hänet kesytetyksi?" kuiskasi Stig Antinpoika ja katseli ovelle. "Puolustakoon Niilo Ebbenpoika omin päin, mitä hän omin päin uhkarohkeasti alkoi. Se ruhtinas, joka haluaa istua turvallisesti valtaistuimella, ei ala juhlaa julistamalla ruhtinasmurhaajalle rauhaa."

"Sama oli myöskin piispa Svenin mielipide, vaikka hän sydämestään sääli tuota uhkarohkeaa. Te ette taida sitä kovinkaan surra. Teillä on vanhaa kaunaa tuota raakaa Bruutusta kohtaan."

"Sitä en tahdo kieltää. Mutta ei senvuoksi, vaan koska se minun täyden vakaumukseni mukaan on maalle hyödyllisintä, niin äänestän minä hänen häviötään —"

"Kas tuolla", huudahti kreivi Juhana katsoen alas linnanpihalle, "tuolla kulkee Ebbesenin sisarenpoika kreivi Henrikin ohi eikä edes tervehdi häntä. Oletteko miettinyt mitä uskallatte suojellessanne täällä tuota ihmistä? Huomasitteko miten terävän katseen kreivi loi sekä teihin että häneen, join hän tunsi hänen mustan seuralaisensa ja antoi vangita hänet yhtenä murhaajista?"

"Jos hänet hirtetään, on se hänen asiansa; sen hän on jo kauan ansainnut, senkin heittiö", murisi Stig Antinpoika, luoden nopean katseen ikkunasta pihalle. "Mitä sillä narrilla on täällä tekemistä? Katsokaamme kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa."

He poistuivat molemmat nopeasti parvekesalista.

Keskellä linnanpihaa seisoi synkkä kreivi Henrik käsi isänsä miekalla ja kuuluisa madonnankuva riippuen mustalla rintahaarniskalla. Hän jakoi käskyjä linnanvoudille ja hänen väelleen. Hänen sotaratsunsa odotti satuloituna linnanportilla, ja joukko rautapukuisia ratsumiehiä odotteli vaieten ja vakavina tallin edessä. Sven Tröst astui kuin uneksien pihan poikki, hän näytti aivan vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Mutta kreivi Henrikin katse osui häneen ankaran epäluuloisena. Nyt astui kreivi Juhana hänen luokseen ja koetti vetää kreivin huomion puoleensa puhumalla hänelle vangitusta prinssistä. Hän kuvasi prinssin kieltäytymisen vapautus-ehtojen täyttämisestä mitä kauniimmassa valossa, jonkinlaisena haaveellisena mielijohteena, joka pian voitettaisiin. Kreivi Henrik kuunteli häntä mitään vastaamatta, hänen katseensa oli yhä kiintynyt Sven Tröstiin.

"Minun kuninkaani nimessä", huusi nyt Stig Antinpoika kovalla ja ankaralla äänellä miehilleen, viitaten Sven Tröstiin. "Sitokaa minun karannut aseenkantajani tuolla! Vartioikaa häntä tarkasti! Hän oli osallinen salaliitossa kuningas Kristofferia vastaan. Senvuoksi joutukoon hän meidän kuninkaamme tuomittavaksi. Nyt kai aikonee hän etsiä täältä suojaa."

Ritari Stigin miehet täyttivät herransa käskyn, ja Sven Tröst katseli ihmetellen Stig Antinpoikaa, mutta huomasi hänen tarkoituksensa ja antoi tyynesti sitoa itsensä.

"Anteeksi ankaruus, jota olen pakoitettu käyttämään teidän linnassanne minun kuninkaani vihollista kohtaan, herra kreivi", sanoi Stig Antinpoika kääntyen kohteliaasti kreivi Henrikin puoleen. "Samaa takaa-ajo-oikeutta, jonka Lübeckin liitto on suonut teille teidän isänne kataliin murhaajiin nähden, olisi minun kuninkaani sallittava käyttää niitä kohtaan, jotka ovat pettäneet ja ahdistaneet hänen onnetonta isäänsä."

"Hm! Ettekö itse olleet yksi heistä?" mutisi kreivi Henrik säpsähtäen. "Eiköhän teidän aseenkantajanne silloin toiminut teidän käskystänne. — Mutta olettehan te valtiomies, herra marski. Tietänette kai mitä teette. Teidän tuomio-oikeutenne ei kuulu minuun. Ei ainoakaan petturi löydä turvaa minun luonani." Kreivi Henrikin epäluulo Sven Tröstiä kohtaan näytti häipyneen, eikä hän sen enempää välittänyt hänestä, "Hirttäkää se musta koira tuonne ikkunan alle, ennenkuin huomisaamun messuun soitetaan!" ärjäsi hän linnanvoudille, noustessaan ratsunsa selkään. "Ei hän tarvitse pappia eikä sakramenttia."

Kreivi Juhana ja Stig Antinpoika nousivat nyt ratsujensa selkään jättäen Rendsburgin seurueineen, jonka joukossa myöskin Sven Tröst oli. Heti kaupungin ulkopuolella erosi kreivi Henrik ja hänen synkkä sotilasjoukkonsa vaieten ja salaperäisesti heistä, eikä kukaan tiennyt minne he menivät. "Hänellä on varmasti uusi kostontuuma mielessä", kuiskasi kreivi Juhana. "Ja me saamme nähdä, että hän rikkoo liiton niin pian kun se on hänelle eduksi."

"Niin kauan kuin Niilo Ebbenpoika on kostamatta, hänellä tuskin on tärkeämpiä asioita mielessä," vastasi ritari Stig. "Meidän pitää itse voida pitää hänet aisoissa ennenkuin hän on lopettanut sen verikoirametsästyksen, mihin annoimme hänelle apua." Stig Antinpojan viittauksesta irroitettiin Sven Tröst kahleistaan, ja hän seurasi molempia Slesvigiin, Gottorpin linnaan.

Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä soitettiin messuun Rendsburgissa, kuuli vanha Arvi Smålantilainen, prinssin vielä nukkuessa, omituista liikettä vankilan rautaristikon takaa. Hän kuuli myöskin ankaran linnanvoudin äänen: "Hinatkaa ylemmäs, senkin elukka, olkoon vaikka itse paholainen!" senjälkeen kuului melua ja miesten raakaa naurun rähmää. Arvi arveli hirttämisen olevan tekeillä eikä halunnut katsoa ulos ikkunasta. Kamalaa naurua jatkui yhä linnanvoudin uudistaessa käskyänsä. "Elkää puhelko, miehet! Meidän armollista herraamme on toteltava täsmällisesti, ja hän on oikeassa; musta peto ei ole papin eikä ehtoollisen tarpeessa."

"Se puree!" huusivat jotkut. — "Joutukaa!" huusivat toiset. "Paholainen se on — noitaukko. Sen me kyllä tiedämme — se on hänen vanhoja keinojaan —. Vetäkää!"

Arvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen korisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki ikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha koira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta viekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta. Sensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut lähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja taikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran linnanherran hirttämiskäskyn.