YHDEKSÄS LUKU.

Saxköping näytti nyt aivan sotaiselta. Prinssi Otto oleskeli Pyhänhengenveljien suuressa kokoushuoneessa, joka oli mitä komeimmin varustettu hänen hovinpitoaan varten. Tämä pieni rauhallinen kaupunki näytti nyt muuttuneen linnoitukseksi ja koko seutu leiriksi. Jokainen tilanomistaja ja vapaa talonpoika Laalannista, joka ei tahtonut itseään pidettävän petturina ja osallisena kuolleen kuninkaan yölliseen pahoinpitelyyn, oli varustanut itsensä ja väkensä, muodostaakseen henkivartion nuorelle prinssille, joka puolestaan oli uskonut itsensä laalantilaisten uskollisuuden varaan. Prinssin luottamus heihin häpeällisen päällekarkauksenkin jälkeen oli herättänyt yleistä ihastusta saariasukkaiden keskuudessa, ja he kilpailivat suurimmalla innolla vartijoidakseen hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Hän oli muutamien päivien perästä nähnyt ympärillään pienen sotajoukon, jonka voima päivittäin kasvoi ja jonka muodostivat pelkät vapaaehtoiset. He olivat itse pitäneet huolen tarpeistansa ja koko varustuksestaan, aseista hevosiin saakka. He olivat vannoneet prinssille uskollisuutta, ja marski sekä prinssi itse harjoittivat heitä joka päivä aseiden käytössä ja kaikenlaisissa sotatempuissa. Saksalaiset varusväet Ålholmissa ja muissa kreivi Juhanan omistamissa herraskartanoissa varustautuivat huolellisesti levottomia saarelaisia vastaan, eivätkä uskaltautuneet vahvojen linnojensa ulkopuolelle.

Iltapäivällä auringon laskiessa nousi Sven Tröst matkaseurueineen maihin Örebyssä ja ratsasti Saxköpingin kaupungin ulkopuolella olevan suuren leirin läpi. Rovasti nyökkäsi voitoniloisen näköisenä nähdessään monien aseiden loistavan ilta-auringon valossa.

"Seuraa neuvoani, maanmieheni", kuiskasi kaniikki Sven Tröstin korvaan, "ja käänny pois tästä. Kiiruhda enosi tai ritari Buggen luo Haldiin. Täällä ei koskaan käy sinulle hyvin, ellet heti lankea maahan ja ajoissa rukoile armoa."

"Silloin olisin pelkuri aasi", vastasi aseenkantaja.

"Tulet katumaan sitä huomenna", sanoi kaniikki hiljaa. "Minä tunnen korkeasti kunnioitettavan esimieheni ja hän saa suuria aikaan armollisen herrasväkemme luona."

"Jollei prinssi ole parempi mies, ja jollei hän itse osaa eroittaa oikeaa väärästä, niin on hyvä, että saadaan tietää se, ennenkuin on myöhäistä. Mitä minulle tahdotaan tehdä? Minä olen vapaa ja oma herrani."

"Sen tulet itse näkemään, nuori itsepäinen mies", kuiskasi kaniikki huolestuneen näköisenä "Olen pahoillani puolestasi, koska olet maanmieheni, ja rehellisen enosi vuoksi, ja senvuoksi, että autoit meitä niin ketterästi sekä maalla että merellä. Mutta sinä lennät, Jumal'auta, kuin hyttynen tulta kohti. — Ah niin, nuoruus ja viisaus eivät seuraa toisiaan."

He tulivat nyt kaupunkiin ja pysähtyivät suuren veljeskunnantalon pihalle, missä hengelliset herrat pian laskettiin salaiseen keskusteluun prinssin kanssa.

Sven Tröst istui illalla juomapöydän ääressä aseenkantajien huoneessa, kertoen kovaäänisesti nuorille sotilaille, mitä hän luuli prinssillä olevan mielessä ja miten tyhmää oli hakea apua vierailta. Samassa astui sisään kamaripalvelija ja käski häntä prinssin nimessä heti seuraamaan itseään.

"Minne?" kysyi Sven Tröst. "Sen tahdon kuitenkin ensin tietää."

"Prinssin ja hänen neuvostonsa luo, tänne veljestön saliin."

"Vai niin, onko hänellä neuvosto? Sittenpä tahdon nähdä, mihin se kelpaa", mutisi Sven Tröst seuraten kamaripalvelijaa. Hän ei kuitenkaan astunut ilman salaista levottomuutta kynnyksen yli korkeaan saliin. Täällä hän näki prinssin, ympärillään joukko ritareita ja herroja, joiden joukossa hän tunsi marskin ja ritari Ingvar Hjortin ynnä molemmat hengelliset herrat. Rovasti Gerlackin voitonriemuisa ilme ei ennustanut hyvää. Niin kaniikki kuin vanha marskikin näyttivät huolestuneen osanottavaisesti katsovan nuorta uskalikkoa. Levottomat katseet, jotka he kiinnittivät prinssiin, ilmoittivat, että täällä oli varmaan tapahtunut jotakin, mistä he eivät odottaneet hyviä seurauksia. Prinssin vakalla kasvoilla lepäsi pidätetyn harmin ilme. Aseenkantajan astuessa sisään, kääntyi nuori ruhtinas häntä kohti, tarkastaen häntä tutkivalla katseella, mutta vaikeni muutaman hetken ja sanoi sitten tyynesti ja varmasti: "Olen kutsunut sinut tänne, vapaaehtoinen aseenkantajani, kiittääkseni sinua uskollisten miesteni läsnäollessa osoittamastasi reippaudesta ja innosta, kun muutama viikko sitten pelastit minut elävänä palamasta, ja nyt viimeksi saattaessasi lähetystöäni yhtä vaarallisella kuin tärkeällä matkalla. Pidätän itselleni oikeuden, kerran vielä osoittaa sinulle täyden tunnustukseni. Vastaanota nyt siitä todistukseksi tämä kunniamiekka, jota minä itse olen tähän saakka kantanut! Herran palvelija on kerran antanut sen minulle isänmaan vapauttamiseksi ja oikeutetun kuningashuoneen puolustukseksi." Näin sanoen ojensi hän hämmästyneelle aseenkantajalle oman komean kullatulla kahvalla varustetun miekkansa. Sven Tröst näytti ankarasti liikutetulta ja näytti aikovan puhjeta hehkuviin kiitollisuuden sanoihin. "Mutta", keskeytti hänet prinssi vakavana ja melkein tylysti, "tästä hetkestä saakka täytyy meidän erota. Ennen keskiyötä jätät sinä Saxköpingin ja leirini. Minä en tahdo pitää palveluksessani ketään, en edes parastakaan, joka on epäillyt oikeamielisyyttäni ja hyvää tahtoani ja osoittanut olevansa kiukkuinen ja vihamielinen onnetonta isääni kohtaan."

Sven Tröst seisoi hetkisen aivan kuin ukkosen iskemänä pitäen prinssin kunnialahjaa kädessään, ja hänen miehekkäiden jäähyväissanojensa kaikuessa vielä hänen korvissaan ja sydämessään. Hän oli punastunut ja kalvennut melkein samana hetkenä. Kaikkein ristiriitaisimmat tunteet näyttivät taistelevan hänen sydämessään; miekka putosi hänen kädestään, ja hän teki liikkeen kuin aikoisi hän sysätä sen syrjään jalallaan. Mutta silloin hän näki vanhan marski Vendelbon kyynelsilmin katsovan häntä puoleksi ystävällisellä, puoleksi moittivalla katseella ja hän nosti nopeasti miekan lattialta painaen sen kultaisen kahvan huulilleen ja juoksi sitten ulos ovesta kyyneltulvan virratessa pitkin poskia. Katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki hän kuin unissakävijä talliin, missä hän löysi hevosensa jo satuloituna. Sillä oli aivan uusi satula loistavin hopeaheloin. Vanha Arvi Smålantilainen ojensi sen hänelle.

"Sinä täällä", huudahti Sven Tröst tointuen. "Mitä tämä merkitsee? Missä on oma satulani?"

"Vanha riippuu tuolla naulassa", vastasi Arvi. "Mutta armollinen herrani on käskenyt minun jättää teille tämän ynnä rahakukkaron, joka riippuu tuossa matkarahoineen. Te olette kyllä nuoren ruhtinaamme suuressa armossa ja suosiossa, huomaan minä, ja se ilahduttaa minua."

"Niin, sanoppas muuta, ukkoseni", vastasi Sven Tröst heittäen rahakukkaron, joka riippui satulannupissa, tallin lattialle. "Hänen suosiotansa en ole kosiskellut, mutta se on kuitenkin hämmästyttänyt minua ja tehnyt minut melkein narriksi. Olin vähällä ratsastaa täältä itkien, mukanani prinssin kunniamiekka ja täysi palkka. No niin, tämä miekka on seuraava minua hautaan; mutta palkkaa ja rahoja en ota vastaan." Senjälkeen hän talutti itse hevosensa tallista. — "Hyvästi vanha Arvi", jatkoi hän hieman liikutettuna ja ojensi vanhukselle kätensä asettaessaan jalkansa kannukselle. "Sinun rouvasi on kai mennyt luostariin, koska näen sinut täällä. Mutta, jos tuot mukanasi ainoastaan kuolemaa ja onnettomuutta, näkisin sinut kuitenkin mieluummin kaljun kreivin linnassa kuin prinssi Oton luona."

"Minun rippi-isäni on sanonut sen olleen vanhan höperön mieleni ennakkoluuloa ja taikauskoa", vastasi vanhus, "ja tahdon uskoa häntä. Hyvän Maunu Birgerinpojan kuvan täytyy seurata minua hautaan, katsokaas, ja jollen voi pitää surua ja onnettomuutta loitolla hänen kynnykseltään kuten kyllä voi tapahtua, niin ei siltä vanhanaikainen uskollisuus ja rakkaus ole sammuneet. Mutta mitä te aijotte, nuori herra? Miksi ylenkatsotte jalon herramme armon ja ruhtinaallisen lahjan."

"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä", vastasi aseenkantaja. "Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa voi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa vain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu helisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää, enkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai mitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, — hyvä! Vartioi nyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas mestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä? Minulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt uhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja maan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä olin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala olkoon kanssamme." Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos Veljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin itäisestä portista Guldborgin salmelle päin.

* * * * *

Missä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei hän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja kansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan Laalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin tehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan keisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta, siis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut kruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista myötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia vastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen langolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen ja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun. Tämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut uskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan neuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa, joiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain näihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli kohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin vielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä olivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen suostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi paljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen pojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen vieraalla asevoimalla.

Mistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst osannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä varomattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista oli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin huonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan häntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.

Niitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka hän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita väärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen nuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden Tanskalle.

Kahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli joutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi elämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä osanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista hän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut Tanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen ihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen, — tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan yhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, — oli hän kaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja taisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä suurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän ja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan ääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen yksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä, saattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.

"Lörpöttelijä, hourupää"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä. "Oikein!" — Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä, salaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei kuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja pilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä kohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja veri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta kun se näkee punaisen mekon. "Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää", jatkoi hän. "Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri, jota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä ymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen tosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa, että kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita vastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit olisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma herransa ja päänsä?"

Tuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä kauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli, lähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli viettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä nyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella Stig Antinpoikaa — se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa sen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin keskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin isää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi hän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun päästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti kokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi hän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi tulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi Oton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että hän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän luo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille hän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa ja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja rakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden ratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski tulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse. Heidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä mies, yllään ruskeanpunainen nuttu. "Ketunmetsästäjä", huudahti Sven Tröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. "Aivan oikein! se pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut palkan ja kiitoksen konnantyöstään." Hetkeäkään epäilemättä paljasti hän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä sen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. "Vetäkää miekkanne tupesta Henneke Bryde!" huusi hän kovalla äänellä. "Puolusta henkeäsi kurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa sydänvertasi."

"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!" huudahti pitkä punatakki nauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen puolustusasentoon. "Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan, lörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri, ja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut meille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät meidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta ja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa kanssasi palkinnon ja kunnian." Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa enempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan kädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin. "Kuolema ja helvetti", huusi hän hypähtäen satulassaan. "Paholaisen vehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni! Onko tämä toveruutta." Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava, mutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän päällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. "Kurja roisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?" huusi hän kääntyen toista metsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän kaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä mukulakiveen.

Kun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut kanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut liikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi kuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui hänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig Antinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään väelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi sairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli Sven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän. Korkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven Tröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä lähemmäksi. "Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön", sanoi hän. "Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä antanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira, sitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa." Sen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois osanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan kotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla vuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin kirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.

Kun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien joukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan selkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis Agneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä luostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä sanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja toiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi. Näitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset ja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: "Palkkani! antakaa minun palkkani!"

"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!" sanoi hengellinen. "Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta pahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se koskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on pian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä pelastaa teidän sielunne —"

"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut itsesi valheen esimiehen valtaan", huusi ketunmetsästäjä. "Tunnen korpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani, palkkani, te saatanat! tai" — hän vaikeni uhaten ja hampaitaan kiristäen.

"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!" sanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. "Hänen hengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla vielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja pahoihin töihin."

Stig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli Sven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan läsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta sulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän raivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset parannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa. Lamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja muutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti olevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät auki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän näki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään ja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. "Uutta valoa, pelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun ulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia — nyt sytytän oljet ja lastut." Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin sängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin. Raivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten kuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei voinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa läpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten pelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja liekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. "Palkkani, palkkani!" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan vieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän tunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin ulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden koskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän tajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan, aivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen katosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.

"Agneta!" kuiskasi hän, "pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt minut paratiisin ihanuuteen?" Hän ei voinut heikkoudessaan avata silmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa. Mutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun tulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke Bryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman kellonsoittoa ja hautajais-menoja.