SEITSEMÄS LUKU.

Myöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua Holsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein lujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto synkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä, jolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin syvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli saksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea viitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan suurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka seitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä oli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli hiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi Smålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen vankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.

Prinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli suljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty saksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka sisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia kertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä innostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista. Prinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli hyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra, jossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin kohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. "Minusta on hauskaa, korkeasyntyinen herra", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja sen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta kirjoituksestani tarpeeksi tunnette".

"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra", keskeytti hänet prinssi. "Minä en jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta nuoruudenvoimani".

"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen herrani läsnäollessa", vastasi suurmestari kunnioittavasti. "Jumala suokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne tapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja hurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne kunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän sukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni vaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä isältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta taipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava vihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän oli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija. Kuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen herra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän oli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne hurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa anteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän itsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia, rikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja harhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään."

"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani vastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan", sanoi prinssi huoahtaen ja risti kätensä. "Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt minua", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "mutta hänen nopea kuolemansa on osoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja, ei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen vanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan tuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa, sillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on antanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota teidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma ei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten te sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos hänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle kunniaksi — niin kuulun minä Jumalan nimessä teille."

Prinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä takan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli suuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut häntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja asettui hänen ja prinssi Oton väliin. "Lausukaa lupaus, jalosukuinen herra", sanoi hän nopeasti. "Tuossa on evankeliumi. Elkää antako jumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja sielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani nähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran voida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja taistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta."

Prinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin rasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti hurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa varoittavat ja levottomat ilmeensä. "Kaikkitietävä Jumala on minun todistajani", sanoi Otto käsi rinnallaan, "että se, mitä minä tänä hetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes vapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan ja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa isä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia ja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne taistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos minä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden vankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen lupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni pyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija, koska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin".

"Amen! Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa teitä auttakoon!" lisäsi suurmestari juhlallisella äänellä ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti lujasti kätensä prinssin kädelle raamatun päälle. "Minä vastaanotan teidän peruuttamattoman lupauksenne kaikkivoivan Jumalan ja pyhän veljeskuntamme nimessä. Kas niin, nyt vasta voin minä istua teidän kanssanne kuin tuleva veli ja palvelustoveri ristin ja minulle uskotun lipun alla", jatkoi hän tuttavallisella äänellä ja istuutui. "Nyt minä tahdon myöskin selittää teille sen, jota olette pitänyt melkein ihmetyönä, nimittäin kuinka minulle oli mahdollista päästä teidän luoksenne tänne, ja kuinka minä tässä halvassa kirjoituksessani ja todenmukaisessa todistuksessani pyhästä veljeskunnastamme saatoin antaa teille viittauksen korkeammalta lähettiläältä, jota te näytitte odottavan. Ilman ajattelua ja tietoa ovat kaikki mielijohteemme haaveilua, herrani ja veljeni; myöskin kaikkein pyhin ja korkein ilmestyy meille ainoastaan luonnollisissa olosuhteissa. Teidän hurskas mielenlaatunne on kauan ollut minulle tuttu, ja se minkä te nyt niin olette päättänyt, on kauan ollut keisarin ja teidän sukulaistenne hartain toivo."

"Mitä?" kysyi prinssi hätkähtäen. "Ettekö te olekaan tullut tänne omasta halustanne, Hengen hurskaan mielijohteen takia, josta te niin ylevämielisesti puhuitte, vaan keisarin, tai jopa lankoni ja veljeni maallisena lähettiläänä?"

"Vaikka ei aivan suoraan, niin ainakin epäsuorasti, tuleva herra ja veljeni ja ystäväni", vastasi suurmestari hieman hämillään ja hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon. "Kaikkein hurskaimmat ja jumalisimmatkin aikomukset", jatkoi hän ja rykäisi, "ovat määrätyssä suhteessa maailmaan ja usein riippuvaiset ulkonaisen elämän tapauksista. Meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuus on myöskin yhdistää maailmallinen viisaus hurskauteen, eikä unohtaa sitä, mikä edistää kansojen ja valtakuntien ajallista etua, vaikka meillä pääasiallisesti onkin niiden ikuinen pelastus ja autuus päämääränämme. Elkää siis ymmärtäkö minua väärin, jalo herra, kun minä avomielisesti tunnustan, että maalliset sivutarkoitukset ovat osaksi aiheuttaneet tämän käyntini. Mutta on kysymyksessä niinhyvin teidän omanne kuin muiden ajallinen etu. Teidän ylevään ajatustapaanne ovat sukulaisenne ja ystävänne aina perustaneet rakkaan isänmaanne pelastuksen ja teidän oman vapautuksenne tästä vankilasta. Sentähden annettiin minulle tavallaan tehtäväksi vakuuttaa, ystävänne ja vihollisenne teidän itsensäkieltävästä mielialastanne, mitä tulee arvoituksentapaiseen vallanperimysoikeuteen, josta teidän luopumisenne on korkeiden herrojen neuvostossa tullut rauhanneuvottelujen ehdoksi. Ilman niin valtioviisasta tarkoitusta ei ankara kreivi Gerhard olisi koskaan suostunut minun jumaliseen aikeeseeni tavata teitä täällä. Mutta kiihtynyt mieliala, johonka hänen poikansa ovat hänen kuolemansa johdosta joutuneet, tekee nyt tyhjäksi kaikki edellisten neuvottelujen hedelmät ja ehkä vielä lisää teidän tilanne tukaluutta, jollen minä voi väistää vaaraa ilmoittamalla teidän hurskaan lupauksenne."

"Minun vapauteni ehkä elämänikin on syntisten ihmisten vallassa", huudahti prinssi erittäin kiihtyneenä ja nousi ylös kiivaasti, "sen minä tiedän; mutta minä en luullut ystäviäni ja vihollisiani niin julkeiksi, että he tahtoisivat hallita sieluani ja vapaata tahtoani. Sen mukaan, mitä minä nyt kuulen, herra suurmestari, on teidän hurskaalla käynnillänne ollut valtioviisas tarkoitus, jonka te tähän saakka olette epärehellisesti minulta salannut. Se oli siis keisarin ja minun lankoni, niin jopa rakkaan veljenikin toivo, että te ottaisitte minusta selvän ja houkuttelisitte minulta sen luopumisen lupauksen, jolla vapaasta tahdostani tehdyllä uhrauksella minä aioin hämmästyttää heitä ja jota minä pidin sieluni puhtaimpana ajatuksena, enkä suinkaan uhkausten pelosta ja vierasten vaikutteiden tai ystävien ja vihollisten valtioviisauden johdosta tehtynä päätöksenä."

"Teidän tyytymättömyytenne surettaa minua, prinssini", vastasi suurmestari, joka myöskin oli noussut seisomaan. "Se osoittaa minulle teidän sielussanne heikkoudenvarjon, josta minä luulin teidät vapaaksi. Totinen itsensä kieltäytyminen ei vaadi mitään maailmalta, ei edes itsenäisen olemassaolon kunniaa. Etten minä ennemmin ole maininnut yhteyttä minun ja teidän ystävienne toivomuksen ja sen välillä mitä te itse hiljaisessa, jumalisessa mielessänne olette päättänyt ja jonka te nyt olette pyhällä lupauksella vahvistanut, se ei ole, kuten te luulette, tapahtunut vilpistä, vaan juuri nöyryydestä teidän kristillistä ja siveellistä vapauttanne kohtaan ja kunnioituksesta meidän pyhään asiaamme, joka on kaikkien maallisten tarkoitusperien yläpuolella. Jumalan kirkon ja pyhän veljeskuntamme asioiden tähden täytyy jokaisen maallisen tarkoituksen väistyä; siis nyt vasta, kun minä olen vastaanottanut teidän hurskaan, peruuttamattoman lupauksenne, voin minä kertoa sen yhtäpitäväisyyden viisaan valtiotaidon ja teidän ystävienne ja sukulaistenne suunnitelmien kanssa, jotta te itse julkisen asiakirjan avulla voisitte tehdä päätöksenne hedelmää kantavaksi."

"Te olette kuullut minun lupaukseni", vastasi prinssi kylmästi. "Käyttäkää sitä sillä lailla, kuin luulette voivanne vastata siitä Jumalalle ja omalletunnollenne; mutta elkää odottako minulta askeltakaan teidän suunnitelmienne hyväksi. Minä en lupaudu ihmisille enkä paholaisille. Siitä heikkoudesta, jonka te luulette keksineenne minun sielussani, olen minä ylpeä. Minä olisin totisesti kurja vanki, jos minä voisin tuntea itseni henkisesti sidotuksi, tuntematta surkuttelua ja halveksumista niitä keinoja kohtaan, joilla minut on tahdottu kietoa. Sanokaa minulle kuitenkin, ennenkuin te jätätte minut", lisäsi hän katkeran surumielisesti, "eikö teillä ole minulle yhtään ystävällistä sanaa niiltä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka antoivat teille tehtäväksi vaikuttaa minun mieleeni ja vapaaseen tahtooni? Minä en ole nyt seitsemään pitkään vuoteen kuullut sanaakaan veljeltäsi ja langoltani. Että minun rakas sisareni, markkreivitär, on kuollut suruun isäni ja minun onnettomuuden johdosta, on ainoa tieto, joka minulle on annettu."

"Minulla on rakkaimmat terveiset teidän langoltanne markkreiviltä ynnä teidän korkeasti ruhtinaalliselta herra veljeltänne", vastasi suurmestari kohteliaasti kumartaen. "Kaikki, mitä voidaan tehdä vapautenne puolesta, on oleva heille erittäin tärkeätä, ja minä voisin antaa teille parhaita toiveita siinä suhteessa, jos te ette ainoastaan sallisi minun ilmoittaa sekä vihollisillenne, että ystävillenne, mitä te niin hurskaasti olette päättänyt ja luvannut, vaan myöskin saattaisitte antaa siitä epäluuloiselle ja varovaiselle maailmalle näkyväisen todistuksen. Teidän tarvitsee ainoastaan allekirjoittaa ja sinetillä varustaa nämä sanat." Näin sanoen otti hän esiin kirjoitetun pergamenttilehden.

"Ei koskaan!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti. "Minä en vaadi mitään salattavan, en edes heikkouttanikaan, josta te minua moititte. Päätöstäni minä en kadu; se tuli minun sieluni sisimmästä ja on seitsemänä vuonna ollut minun paras ajatukseni. Te ette ole sitä herättänyt, ainoastaan pukenut sen sanoihin ja muotoon itseni ja Jumalan edessä. Se, mikä minua suututtaa, on sen saastan ajatteleminen, joka tahraa kaiken inhimillisen, niin että minun parhaimman ja puhtaimman aikeeni piti tulla maailmaan teidän valtioviisautenne likaisten salakäytävien kautta. Se ajatus on minulle tuskallinen, että oma lihallinen veljeni, jolle minä vapaaehtoisesti olisin uhrannut jokaisen maallisen mahdin ja arvon ajatuksen, on tehnyt tämän uhrin, veljesrakkautensa ja mahdollisen vapautumiseni ehdoksi, samalla itse tahtoen nousta valtaistuimelle, johon minulla olisi suurempi oikeus."

"Nuo sanat, jotka te nyt lausutte, eivät ole koskaan tulleet minun huuliltani, ylhäinen herra", vastasi suurmestari hämillään. "Niin ei myöskään lueta asiakirjassa, joka on minun mukanani. Te olette tehnyt väärän johtopäätöksen minun sanoistani. Niinpaljon kuin minä tunnen teidän korkeasti ruhtinaallisen veljenne ajatustapaa, tuntee hän hellintä veljesrakkautta teitä kohtaan, vaikka hän onkin liian valtioviisas ollakseen näkemättä, että teidän muodollisen luopumisenne täytyy olla niinhyvin teidän oman vapautenne kuin hänen turvallisen valtaistuimelle nousunsa ehto."

"Hyvä!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti katseessaan ylpeän päättävä ilme. "Te olette kuullut minun sanani ja ehdonalaisen lupaukseni. Mutta ennemmin haluan minä kuolla tähän vankilaan, kuin koskaan antaisin ainoatakaan kirjoitettua sanaa siitä, mitä minä näiden muurien sisällä olen luvannut Jumalalle ja itselleni. Antakaa heidän murhata minut tänne, jos tahtovat ja uskaltavat. Tanskan prinssi Otto ei koskaan alennu neuvottelemaan itsekkäiden ystävien tahi vihollisten kanssa omasta vapaudestaan, elämästään tai kunniastaan. Sanokaa se heille, jotka ovat lähettäneet teidät!"

Näin sanoen käänsi hän suurmestarille selkänsä ja soitti kelloa. Vankilan ovi avattiin ulkoapäin ja vartija astui sisään. Saksalaisen ritarikunnan suurmestari piilotti nopeasti esilleotetun asiakirjan ynnä raamatun valkean viittansa alle ja jätti vangitun prinssin kumartaen äänettömästi ja kunnioittavasti, jonka jälkeen vankilan ovi jälleen sulettiin hänen jälkeensä.

"Arvi, vanha Arvi!" huudahti prinssi syvästi järkytettynä ja heittäytyi vanhan palvelijan syliin. "Nyt sinä olet ainoaa ihmissielu maailmassa, johon minä voin luottaa. Tästä hetkestä lähtien täytyy sinun olla minun viimeinen ystäväni ja veljeni, näiden vankilanmuurien ulkopuolella ei minulla ole ketään — ei ketään. Se mies, joka nyt lähti minun luotani, vastaanotti ainoastaan minun kieltäytymiseni kruunusta ja kaikesta maallisesta onnesta; mutta jollei minulla olisi sinua silmieni edessä, olisi hän vienyt mukanaan minun uskoni kaikkeen rehellisyyteen ja rakkauteen maailmassa."

"Ah, jalo nuori herra!" huokasi vanhus suudellen hänen kättään. "Miksi en minä uskaltanut puhua kovaa ja varoittaa teitä? Miksi te ette huomannut minun sieluntuskaani ja sydämeni nöyrää pyyntöä, kun te annoitte houkutella itseltänne tuon surkuteltavan lupauksen? Sellainen veljeskunnanritari ei saa edes mennä naimisiin ja lisätä ihmissukua. Sanokaa nyt minulle vaan yksi asia herra", jatkoi hän ja rypisti leveätä otsaansa, "aiotteko te pitää tämän lupauksen kun kerran pääsette vapaaksi? Ettekö tahdo antaa pyhän isän vapauttaa itseänne siitä ja tehdä sitä tehottomaksi?"

"Kuinka sinä saatat kysyä niin, Arvi?" kysyi prinssi ja otti askeleen taapäin. "Luuletko sinä, että maan päällä ei ole yhtä ainoata ruhtinasta, joka pysyisi uskossaan ja lupauksessaan ja pitäisi sitä valaa, pyhänä, jonka hän vannoi sydämessään".

"Suokaa anteeksi minun epäilykseni, herra prinssi", huudahti Arvi ankarasti liikutettuna ja syleili hänen polviaan. "Minä olen monta kertaa nähnyt suuret hädässä ja onnettomuudessa; mutta, lukuunottamatta teitä ja pientä kuningastani Maunu Birgerinpoikaa, en minä ole ketään heistä nähnyt niin hurskaana ja suurena onnettomuudessaan. Hän rukoili vihollistensa puolesta, kun heidän piti hakata hänen kaunis päänsä Pyhänhengen saarella."

"Minä en uskalla luvata, että sinä saat nähdä minut niin hurskaana, Arvi," vastasi prinssi. "Sillä minulle on usein ollut vaikeata tukahduttaa mielessäni katkeruus vihollisiani kohtaan, ja tänään olen minä ollut vähällä vihata ja halveksia ystäviäni."

"Kuuteen vuoteen en minä ole kuullut teidän lausuvan, kovaa ja kohtuutonta sanaa vihollisistanne, ja nyt olette te kadottanut uskonne ystävienne ja sukulaistenne uskollisuuteen ja rakkauteen ja kuitenkin —"

"Kuitenkaan en minä tahdo rikkoa valaani", keskeytti prinssi hänet hymyillen. "Pidätkö sinä sitä niin suurena ja ihailtavana? — Ehkä minä teen kuitenkin veljelleni vääryyttä", jatkoi hän tyynemmin. "Minähän en lukenut sitä onnettomuutta tuovaa asiakirjaa. Hän tietää kyllä, miten suuresti minä olen rakastanut häntä ja Tanskaa. Saattoiko veli Valdemar pelätä, että minä tultuani vapaaksi koskaan voisin herättää sisällisen sodan, ja taistella oman äitini pojan kanssa verisestä kruunusta."

"Sellainen ei ole uutta meidän aikanamme, herra prinssi", sanoi vanha Arvi syvästi huoahtaen. "Ruhtinasten veljesrakkaus on monta kertaa julmuutta, sen minä olen nähnyt. Mutta mitä veljenne teistä mahtaneekaan ajatella, niin uskokaa te vain hyvää hänestä niin kauan kuin te voitte, jalo herra. Hänhän on itsekin vielä maanpakolainen ja avuton. Hänen vikansa ei varmastikaan saata olla, että te olette istunut täällä niin kauan, ja nyt kai täytyy hänen noudattaa mahtavien neuvoa, jotka tahtovat auttaa häntä valtaistuimelle. Katsokaa, nyt ratsastavat vieraat täältä", jatkoi hän katsellen vankilanristikon läpi. "Tuolla on kaksi ylhäistä herraa saksalaisen suurmestarin seurana. Jos minä näen oikein, niin on toinen teidän setänne, lempeä kreivi Juhana."

"Hänen lempeytensä on siis myöskin mukana neuvostossa pohtimassa minun kohtaloani", sanoi prinssi syvään huoahtaen. "Minun isäni kertoi hänestä aivan eriskummallisia juttuja kuolinvuoteellaan." Prinssi heittäytyi syvissä mietteissä sängylleen; mutta Arvi jäi seisomaan ristikon ääreen ikkunan syvennyksessä ja katseli kauan mitä linnanpihalla tapahtui.