YHDESTOISTA LUKU.

Lääkäri ja hänen sisarensa.

Nyt alkoi Elsalle uusi elämä. Tohtori Edelstedtin hoidolla ja hänen sisarensa hellällä huolenpidolla parani hän vähitellen. Hänen käsivartensa tuli taas kykeneväksi ja terveyden ruusut kukoistivat hänen ennen niin vaaleilla kasvoillaan. Hyvä ruoka, säännölliset elantotavat ja ennen kaikkia häntä ympäröivä hiljainen mutta hyödyllinen toimeliaisuus teki häneen, jolle tämä kaikki oli aivan uutta, sanomattoman hyvän vaikutuksen.

Tohtori Edelstedt oli asunut yhdessä sisarensa kanssa aina siitä asti kun hän alkoi toimensa harjoittelevana lääkärinä. Sisarensa, joka juuri oli menettänyt vanhempansa, tuli silloin veljensä luokse hänen talouttaan hoitamaan, eikä he siitä saakka olleet toisistaan erkauneet. Saman hengen elähyttäminä työskentelivät he yhdessä lähimmäistensä hyväksi; missä eivät lääkärin keinot voineet auttaa, siellä tuo hurskas nainen lievensi tuskat sanoillaan, joilla oli huojentava vaikutus kuten parantavalla palsamilla kipeään haavaan. Ruumis ja sielu ovat niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että ruumiisen voidaan välin vaikuttaa terveellisimmästi siten että sielussa herätetään suurempi voima ja vakaampi luottamus Jumalan rakkaasen hallintoon. Tämän ymmärsi tohtori Edelstedt sangen hyvin, aivan sairaan aavistamatta, tehdä; hän oli aina valmis tarpeen tullessa auttamaan neuvolla ja työllä, ja sisarensa oli hellästi rakastavana aina hänen kanssaan. Näin täyttivät he uskollisesti Vapahtajansa käskyä; he "ruokkeivat ja juottivat isoovaisia ja janoovaisia, ottivat outoja huoneesensa, vaatettivat alastomia, oppeivat sairaita ja kävivät vankien luona."

Mutta muutamia vuosia oli kova lannetauti estänyt neiti Edelstedtin käymästä veljensä kanssa köyhien sairaittensa luona; kuitenkin oli hän kärsivällinen ja mieltynyt Jumalan tahtoon, niin ettei kukaan aavistanut kuinka paljon hän kärsei; mutta hyödyllisen vaikutusalan täytyi hänen kuitenkin hankkia itselleen. Sitä varten oli hänellä tapana koota ympärilleen muutamia nuoria tyttöjä, joille hän jakoi tietojensa rikkaita aarteita. Päämääräkseen asetti hän sekä sydämmen että ymmärryksen kehittämisen, yhteiskunnalle hyödyllisten jäsenten kasvattamisen, samalla antaen heille käytännöllisiä tietoja, saattaakseen heitä perhe-elämään kelvollisiksi, johon useimmat heistä arvattavasti tulisivat kutsutuiksi.

Vähää ennen Elsan perheesen tuloa oli neiti Edelstedt kuitenkin ollut tavallista heikompi eikä ollut voinut täysin antautua tähän toimeensa; mutta tehdäkseen veljelleen mieliksi ei hän kuitenkaan säästänyt vaivojaan, vaan kävi itse tuota kipeää tyttöä katsomassa ennenkuin he päättivät hänen ottaa luoksensa kotiin.

Lukemaan ja kirjoittamaan oli Elsa oppinut äidiltänsä, mutta kun tämä tuli niin paljon kiintyneeksi miehensä salakuljetustoimiin, unohti nuori tyttö suurimman osan siitä mitä oli oppinut. Nyt sitävastoin alkoi hän heti, senverran toinnuttuansa, omistaa itselleen rakastettavan opettajattarensa antamia tietoja. Hoitaa häntä, oli sitäpaitsi Elsan suurin ilo; huomattuansa hänen silmistään että hän haluaisi jotakin, juoksi hän aina kohta sitä noutamaan ja koetti kaikissa olla niin paljon hyödyksi kuin hän mahdollisesti taisi.

Nuoren tytön harrastuksesta ja hartaasta edistymisen halusta liikutettuna päättivät tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa, että he, ainakin toistaiseksi, pitäisivät hänen luonaan ja huolehtisivat hänen kasvatuksestaan. Kun he ilmoittivat tämän hänelle, oli hänen ilonsa sanomaton; tummat silmänsä himmentyivät ilokyynelistä ja laskeutuen polvilleen hyväntekijättärensä sohvan viereen, kasteli hän hänen kättänsä suudelmillaan.

"Ah", kuiskasi hän, "aallot olivat toki oikeassa, laulaessaan:

"On linna luja Jumala, Kaikessa hädäss' auttaja."

Mielihyvällä oli tohtori tehnyt huoneen, jossa sisarensa oleskeli, niin hauskaksi kuin mahdollista. Hänen sohvansa oli ikkunan luona, josta oli ihana näkyala puutarhoihin ja niityille — sillä talo, jossa he asuivat, oli kaupungin äärimmäisellä rajalla — seinät olivat tauluilla koristellut, vaasit olivat täynnä tuoksuvia kukkia, viheriöitä loisto-kasveja kohoutui kukkavasuista, linnut lauloivat kullatuissa häkeissään, monta kaunista taideteosta ihastutti silmiä, pieni lumivalkea kissa makasi somana keränä hänen jaloissaan, pöydällä näkyi parhaita teoksia, mitä uusin kirjallisuus voi tarjota, kirjoitus- ja piirustuskoteloita ja kaikenlaisia käsitöitä oli hänellä, sillä hän ei saattanut milloinkaan olla toimettomana. Tässä huoneessa viihtyi Elsakin erinomaisen hyvin, sillä tämä häntä ympäröivä hienous ja huolellisuus miellytti häntä sanomattomasti, vaikka se olikin hänelle kokonaan uutta. Tohtorin tullessa iltasina väsyneenä ja päivän sairashoidosta uupuneena kotiin, toi tyttö hänen tohvelinsa ja mukavan yönuttunsa, pani pöydälle hänen lemmikkikirjansa; veli ja sisar olivatkin siitä yhtä mieltä että heidän pieni hoidokkaansa lisäsi paljon hauskuutta perheesen, ja että se todellakin oli onnellinen hetki, jona he toivat hänen mukanaan tuon lämminsydämisen Pajatson pienestä yliskamarista.

Täällä oppi Elsa paljon sellaista, joka oli hänelle hyödyksi tulevaisuudessa; eikä ainoastaan tässä, vaan myös — joka onkin paljon tärkeämpää — ijankaikkisessakin elämässä. Taivaallista Isäänsä tunsi hän sangen vähän; hän oli tuskin kuullut puhuttavankaan Vapahtajastaan, joka oli antanut henkensä hänen edestään. Oi, mikä kokonaan uusi elämä aukesi hänelle, kuullessaan hyväntekijättärensä lukevan Vapahtajansa lempeitä sanoja ja oppiessaan laskemaan kaikki huolensa Hänen jalkoihinsa. "Kaikki teidän murheenne pankaat Hänen päällensä, sillä Hän pitää murheen teistä."

Kuinka usein eikö hän sydämessään siunannut putoamistaan, joka oli hänet pelastanut vaaralliselta tieltä, sillä nyt havaitsi hän, että se olisi johdattanut hänen suureen kurjuuteen. Hän tunsi kuinka turhuus ja kunnian pyyntö jo olivat alkaneet juurtua hänessä ja hän ponnisteli uutterasti kukistaakseen niitä, ett'ei pienintäkään jälkeä olisi jälellä tuosta onnettomasta ajasta, joka ei ensinkään ollut hänen nykyisen onnellisen elämänsä kaltainen; koko hänen entinen olonsa oli kuten kolkko uni hänen takanaan. Ainoastaan yksi asia vielä painoi hänen mieltään: hän oli salakuljettajan tytär ja isänsä istui vankeudessa. Opittuansa eroittamaan hyvän ja pahan, havaitsi hän mitä isänsä oli rikkonut; mutta hän oli kuitenkin hänen isänsä ja oli aina ollut hyvä hänelle. Vähittäin heräsi hänessä ajatus, että hänen oli etsiminen isäänsä, sanoakseen hänelle kuinka onnellinen tyttärensä oli uudessa kodissaan ja nähdäkseen voisiko hän tehdä jotakin sulostuttaakseen hänen surullista elämäänsä. Tätä ajatteli hän usein ja vihdoin rohkeni hän puhua siitä neiti Edelstedtille, johonka hän rajattomasti luotti.

Tämä mainitsi asiasta veljelleen.

"Jospa voisimme saada tietoomme, kuka se herra on, jota hän pelästyi teaatterissa", sanoi tohtori miettivästi; "tyttö sanoo salakuljettajani aina kutsuneen häntä jahtiluutnantiksi; eihän se toki ollene rannikko-kersantti Holmers? Hän on hiljattain tullut muutetuksi näille paikoin. Minä kysyn kaikissa tapauksissa mitä hän tietää asiasta, kun menen sinne, sillä minulla on muuan sairas samassa talossa kuin hän asuu. Varmaankin hän tietää missä ne salakuljettajat ovat; Elsan isä on luultavasti saanutkin kovemman rangaistuksen kuin toiset, sillä sanoihan tyttö hänen lyöneen melkein kuoliaaksi yhden tullivirkamiehistä."

Kun tohtori Edelstedt samana päivänä tuli kotiin päivälliselle, seurasi häntä muuan vieras herra, ja vaivoin sai Elsa olluksi huudahtamatta, tuntiessaan tämän samaksi hirveäksi jahtiluutnantiksi! Mutta nyt ei hän näyttänytkään juuri tylyltä, kun hän, tarttuen tytön käteen, sanoi:

"Vai niin, sinä olet täällä, lapsi raukka! Kyllä me etseimme sinua, tultuamme takaisin ylös rosvoluolalle, kun näimme että äitisi oli kuollut, tyttö poissa ja vanha noita-akka piti hirveätä elämää. Vihdoinkin luulimme löytävämme sinut erään vanhan puutarhurin luota, nimeltä Rosenkvist, mutta siellä kadotimme jäljet. Puutarhuri oli hyvin murheissaan, kun ei hän tiennyt miten sinun oli käynyt."

"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle kirjoitin", sanoi Elsa.

"Ikävää oli", jatkoi herra Holmers, "kun minut nähtyäsi niin pelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se oli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin vakuuttaa." Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa huoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa nojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte kertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten oli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus salakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas takaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin että tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.