KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Jälleennäkeminen.

Tohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä loppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton nautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja jokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se viehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa, oli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.

Mutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman. Neiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä silmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut kehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle äärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään olisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki rukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän luokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja rakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä niinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle, oli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan veljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset; ravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli tohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei milloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät; siis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle muuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin luvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja tällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan. Raskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä onnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan palkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli yksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt näihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa ottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää kohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan heille viimeiset jäähyväisensä.

Mutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen: "rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon pidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille kylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!"

Oli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa rakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan sitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana, Pajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen maailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka olivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä, koetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen muistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli isänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä hän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun he kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut mahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja ensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille tästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä tuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.

Parin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa, näyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli hankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla mielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja viljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila levitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse, sillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin matkustaneet johonkin kylpypaikkaan.

Vähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat harmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä saivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut sen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan sivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan kalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu pitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin vastenmielisellä löyhkällä.

Sitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa muutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin ylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla istui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi pitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.

Vähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos. Naiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui Angelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.

"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?" sanoi hän.

Tyttö katsoi kysyväisesti häneen.

"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua. Kreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi suotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin että hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut vanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään tilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen hänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko näkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon siksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan."

Vapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui; tuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut jääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin voimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet kasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua Mustaksi Jussiksi.

Silmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas verkkoonsa, eikä huomannut häntä.

"Isäni", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, "ettekö enää tunne Elsaanne?"

"Minun Elsaani", mutisi ukko, "missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan ollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli julmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua."

"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on saanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette saa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka olenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni ovat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa."

Silloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli katse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä nuorukainen tuli esiin, sanoen: "niin, toden tottakin on tällä hienolla neidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!" ja Angela huudahti: "orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää", niin näytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän käden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta pudota, otti lakin päästään, sanoen: "melkeinpä unohdin että olen ollut kurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, — mutta sinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!" huudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö heittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.

Kun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen käyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä vankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä; hän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat häneltä, huolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori Edelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi olla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä olla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta, kävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat hänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta maalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat Elsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki oli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä, rikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen ankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon elämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia ajattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä asuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa hänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä. Nyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut mitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen hyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta vankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin, tuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen luokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän enää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis olo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään oleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa, sillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan unohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.

"Ah, ei", sanoi Angela, "kuinka saatoitte luulla sen olevan mahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne vanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava." Tyttö tarttui niin ystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. "Minä pyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita teidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita, jotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas, tuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti, hyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet isäraukalle."

Juho Bryngelson katsoi hyvin arasti kreivinnaan, eikä tiennyt mitä olisi hänelle sanonut, mutta kreivinna oli niin ystävällinen ja kohtelias, että ukon ujous vähitellen katosi, hän rohkeni kiittää häntä kaikesta mitä kreivinna oli hänelle tehnyt, ja puhua muutamin sanoin omista tunteistaankin; hän sanoi katuvansa, ettei hän paremmin ollut elämäänsä ja voimiansa käyttänyt. Mutta nyt tulisivat hän ja Kalle kyllä viettämään rauhallisempaa elämää.

"Kalle saa hankkia itsellensä hyvän vaimon", sanoi tohtori Edelstedt, "niin hän saa olla tyttärenä ukolle ja hoitaa häntä"; jonka jälkeen Kalle punehtui ja naureskeli hämmästyneenä; mutta neiti Edelstedt'in viittaamana tuli ajuri esille pari koria käsivarrella täynnä ruoka- ja juomatavaroita; pöytä katettiin niillä, ja seura oli juuri istumaisillaan pöytään, kun tohtori huusi: "Pysähtykää, ystäväni, minä odotan toista vierasta, jok'ei vielä ole saapunut. Hiljaa, eikö jokin ajanut tuolla?"

Samassa kuului pyöräin pärinää, pienet kiesit ajettiin oven eteen, ja pitkä, leveäharteinen mies hyppäsi niistä alas.

"Tervetuloa, rakas herrani Holmers," sanoi tohtori; "me vietämme täällä ystävyyden ja sovinnon juhlaa, eikä se olisi täydellinen ilman teidän läsnäoloanne."

"Olen iloinen saadessani olla muassa", sanoi rannikkokersantti, kumartaen naisille. Kun hän oli esitetty kreivinnalle, sanoi hän Angelalle: "Pyydän tuhat kertaa anteeksi, että kerran niin pahoin peloitin teitä, paras neitini; mutta onhan se tuottanut teille onnea. Ja katsos tässä, rakas Bryngelson; olemme olleet vihamiehiä monta vuotta, mutta nyt saatte mielellänne tarttua käteeni; tein velvollisuuteni ja te olette sovittanut rikoksenne, ja niin on asia selvitetty."

"Niin, herra luutnantti", sanoi salakuljettaja, "kiitos olkoon Elsalleni ja näille hyville ystäville, että olen vihdoinkin käsittänyt eläneeni rikollisesti ja hullusti; nyt olen vanha ja voimani ovat murtuneet, mutta koetan elää enemmän mielevää ja jumalanpelkoa osoittavaa elämää. Antakaa minulle kaikki se paha anteeksi, mitä olen teille tehnyt."

Nuori, ja ennen aikaansa vanhentunut mies tarttuivat voimakkaasti toistensa käsiin, ja iloisella sekä juhlallisella mielellä istuivat he kaikki pöytään. Angela istui äitinsä ja Mustan Juhon välillä, tätä lähinnä istui luutnantti, sitten neiti Edelstedt, Kalle ja tohtori, ja harvoin on mikään puolinen maistunut paremmalta, kuin tämä pienessä kalastajamajassa, samalla kun leyhkeät merituulahdukset virtasivat sisälle avonaisesta ovesta ja aaltojen kuohu piti suloista päivällis-soittoa.