KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Lopputapauksia.

Lähellä Svartviikkiä saamme nyt nähdä kaksi vanhaa tuttavaa, joita emme ole pitkään aikaan tavanneet; ne ovat Maija ja Anna Leena, jotka kantavat hauroilla täytettyä koria ylös jyrkkää kalliopolkua pitkin, kuten silloinkin, kun ensi kerran tulimme heidän tuttaviksensa. Nyt he taasen puhelevat vilkkaasti.

"Oletteko kuullut, Maija äiti", sanoi nuorempi nainen, "että tänne on tullut koreat vaunut, jotka pysähtyivät tuonne alas kylään, ja niissä oli niin hienoa herrasväkeä, joka nousi niistä, ja he ovat nyt menneet ylös nähdäkseen sitä vanhaa ryövärinluolaa, missä Musta Jussi piti elämää; ihmettelen, mitä siitä pienestä tytöstä on tullut, joka aina istui kalliolla mietiskellen; siellä ei ollut lainkaan siunausta tuossa ruojassa, sitten kun tuo kauhea kertomus veljesmurhasta tapahtui. Nyt on jokin kaupungista ostanut sen, ja se tulee revittäväksi ja uudestaan rakennettavaksi; saa nähdä, kuinka käy. Tule, pankaamme kori maahan tässä ja menkäämme ylös katsomaan niitä ylhäisiä vieraita; mikä on voinut tuoda heidät tänne?"

He menivät ylös kallioille, kunnes he olivat tulleet vanhalle salakuljettajan tuvalle, missä he näkivät vanhemman naisen ja nuoren tytön, jotka tulivat vastaiselta taholta. Siinä oli Angela äitineen.

"Voi, äiti", sanoi Angela, "kuinka on ihmeellistä nähdä tätä kauheaa paikkaa jälleen; mutta halusin kuitenkin taasen niin mielelläni käydä täällä. Katsos tässä, tällä kalliolla minä tavallisesti istuin ja kuuntelin aaltoja, kun ne lauloivat niin lohduttavia sanoja, jotka sitten niin hyvin ovat toteutuneet:

"On linna luja Jumala, Kaikessa hädäss' auttaja."

"Voi, rakas lapseni", sanoi kreivinna, "mitä kärsimyksiä sinulla on ollutkaan tällä paikalla. Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, hän on suojellut sinua ja saattanut sinun takaisin äitisi syliin!" Molemmat talonpoikaisvaimot seisoivat ihmeissään, kun he kuulivat nämät sanat, mutta samalla huomasi Angela heidät. "Kas, eikös se ole Maija äiti ja Anna Leena alhaalta kylästä! Te ette olleet aivan ystävällisiä minua kohtaan, kun teidän viimeiseksi näin, mutta sellaisen voi helposti unhottaa; ette tienneet paremmin."

Vaimot eivät voineet ymmärtää hänen tarkoitustansa, mutta asia selveni pian, ja kun he kuulivat, että hän oli sama pieni tyttö, joka tavallisesti istui kalliolla ja katseli merelle, sill'aikaa kun hänen vanhempansa olivat ulkona salakuljetusretkillä, ihmettelivät he sitä suuresti.

"Mutta rakkaat ystäväni", sanoi Angela silmänräpäyksen vaiettuansa, "voitteko sanoa minulle, minne vanha Kaisa on joutunut, tuo ilkeä ihminen, joka oli lapsuuteni pahin vitsaus?"

"Kyllä, sen voin sanoa neidille", vastasi Anna Leena. "Hän jäi vielä vähäksi aikaa tänne ylös Ulrika Bryngelson'in kuoltua; hänen sanottiin olevan rikas, koska hän oli omaksi hyväkseen piilottanut osan kalliista salakuljetustavarasta, mutta kukaan kylässä ei tahtonut lähestyä häntä, sillä kaikki pelkäsivät tuota ilkeää akkaa. Kumminkin oli Matin, tuon ilkiön, joka petti Mustan Jussin, täytynyt saada vihiä hänen aarteistansa, sillä hän tuli usein hänen luoksensa ja esitti hänelle, että olisi vaarallista asua noin yksinään, eikä antanut hänelle rauhaa, ennen kuin hän muutti alas hänen luoksensa. Silloin tuli hän eräänä päivänä veneillensä, johon he kokosivat Kaisan tavarat; mutta juuri, kun heidän piti nostaa suurinta arkkua veneesen, putosi se sen laidalle; vene kallistui, Matti ja Kaisa suistuivat suin päin mereen, ja koska vesi on syvä siinä paikassa, täytyi heidän heti upota, sillä sittemmin ei heitä näkynyt. Kukaan ihminen ei tiennyt tästä, sillä se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa; kuitenkin sattui niin, että veljeni oli tuolla kaukana kallioilla kokoilemassa linnunmunia, ja hän näki, kuinka kaikki tapahtui; mutta kun hän oli ehtinyt alas, oli jo liian myöhäistä. Ylös alasin kääntynyt vene ajaantui rannalle ja parin päivän perästä tavattiin Matti Mattsonin ruumis merellä uiskentelemassa; mutta Kaisa äitiä ei ole koskaan nähty. Hän kai on haudattuna arkkujensa alle."

"Se oli kauhistuttava kertomus", sanoi Angela vakavasti.

"Niin, sillä tavalla käy sellaisten ihmisten; — joka pahaa tekee, se pahaa kokee", sanoi Anna Leena. "Mutta kas tuolla tulee se nuori herra, joka asuu meidän luonamme kylässä. Kenties herrasväki tuntee hänet?"

Nuori mies, kirjelaukku kainalossa, astui samalla kallioita ylös ja seisahtui hämmästyneenä, kun hän sai nähdä kreivinnan ja Angelan.

"Te täällä, herra Elgenström?" sanoi edellinen; "luulin teidän jääneen Roomaan."

"Ei, heti sen jälkeen, kun te olitte matkustanut, sain semmoisen koti-ikävän vanhempieni perään, että jätin kaikki työni ja lähdin kotia. Mutta tultuani Ekepyyhyn, sain tietää, että koko perhe oli muuttanut Varberg'iin; matkustin sinne, mutta ikävystyin vihdoin kylpylaitokseen, ja silloin lähdin saaristoa kohden ja täällä olen kuleksinut ympäri, tehden luonnoksia ja modelleja. Erittäin hauska oli tulla tähän paikkaan, missä on kesytön luonto ja omituisia muistoja. Olen myöskin käynyt N——n majakalla, sillä halusin nähdä, olenko esittänyt sitä oikein korkokuvassani, mutta sitä ei enää ole olemassakaan. Sen hävitti hirveä myrsky vuosi sitten, ja nyt he rakentavat par'aikaa uutta sopivammalle paikalle."

"Sepä oli vahinko", sanoi Angela, "olisimme muuten matkustaneet sinnekin; mutta nyt saamme tyytyä siihen, että merirosvojen pesä vielä on jälellä; pian, saan nyt kuulla, ei sitäkään enää olisi."

"Jäättekö tähän kauemmaksi?" kysyi kreivinna, "vai seuraatteko meitä kotia? Meillä on tilaa vaunuissa!"

"Koska vanhempani luultavasti ovat palanneet Ekepyyhyn, vastaan otan mielelläni teidän tarjoomuksenne, matkustaakseni edes niin kauaksi teidän seurassanne", vastasi Alpi, ja koottuaan tavaransa sekä heitettyänsä hyvästi kalastaja- ja talonpoikaisvaimo-joukolle, joka oli keräytynyt vaunujen ympärille näkemään "Salakuljettajan tytärtä", josta nyt oli tullut ylhäinen neiti, mutta joka kuitenkin näytti niin hyvältä ja kelpo tytöltä, matkustivat he takaisin kotiansa tohtori Edelstedt'in luona.

* * * * *

Jos hyppäämme parin vuoden yli, saamme nähdä Angela d'Osoglio'n valkeassa hääpuvussaan, myrttikruunu hiuksissa Alpi Elgenström'in onnellisena morsiamena.

Alpin sisaret, Alma ja Silja, jotka ovat olleet Angelan ensimmäisiä ystäviä, olivat nyt myöskin hänen morsiustyttöinänsä. Mutta häitä ei vietetty Italiassa, vaan Ruotsissa, sillä appivanhempiensa kuoltua oli kreivinna antanut Edelstedt'in houkutella itsensä hänen vaimonansa muuttamaan hänen pohjoiseen kotiinsa. Hän oli tosin vanhanpuoleinen mies, vaan ei kreivinnakaan niin nuori ollut, ja he soveltuivat niin hyvin toisillensa, että heidän avioliittonsa tuli erittäin onnelliseksi. Eleonore Edelstedt jäi ainaiseksi veljensä luokse; he olivat luvanneet toisillensa, ett'eivät he milloinkaan eriä, ja nyt kun Alpin vaimo oli Eleonoren paras ystävä, tuli hänen olonsa heidän kotonaan kaksinkerroin viehättäväksi. Alpi Elgenström'in korkokuva kaunisti hänen huonettansa; jäljennöksen marmorissa oli Angela saanut lahjaksi äidiltään, kun hän meni naimisiin. Hän ja hänen miehensä viettivät talvensa tavallisesti Roomassa, jossa hän työskenteli ahkeraan atelierissaan sekä voitti pian tunnetun nimen taiteilijain joukossa, kun Angela levitti hauskuutta kodissaan, josta pian tuli kokouspaikka kaikille merkittävimmille henkilöille taiteen ja kirjallisuuden maailmassa.

Kesällä he olivat usein Ekepyyssä taikka Edelstedt'in luona. Angela toi hauskuutta kaikkialle muassaan, minne hän vain tuli. Hänen suurista silmistään oli kadonnut mietiskelevä katse, sillä hän oli löytänyt haluttunsa: avun kaikissa suruissa, onnellisen kodin täällä maailmassa sekä toivon vielä onnellisemmasta, kun tämä elämä monine koettelemuksinensa oli loppunut. Tässä toivossa kasvattaa hän lapsiansakin, kahta poikaa ja kahta tytärtä, tervettä, eloisaa nelilehtistä, joka näyttää tulevan vanhempain iloksi vanhoina päivinä.