KUUDES LUKU.

Pieni kukkais-tyttö.

Herra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä että iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia välttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja möi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut ja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa; mutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta pieneltä somalta tytöltä.

"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön", kysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti salaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli pudonnut pilvistä.

Kevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti Polle takaisin kotiansa.

Alussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta; mutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan epätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa ilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli ottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä herra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja saattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai katua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti häntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa Elsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä, joka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän että vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.

He tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja haapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon, ja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja paremmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut tässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin keskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta ajoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua, joka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen tähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät, valkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin oli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun orret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen runsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä kukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia marjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut lupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä lentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa lehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi Elsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä, näkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja savupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän valkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään vasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.

"Katso tuolla on akkani", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti rattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää, kunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä jonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin kauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka paljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan, kuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun läpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka oli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä, niin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan ollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon rahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi vaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä, mitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt hullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä tytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi, täytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli juossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan tilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän, vaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä ja mitä sitten oli tapahtunut.

"No, ja missä on sitten tuo tyttö?" kysyi akka epäilevästi; "minun täytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella minnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on poikkeessa!"

"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut", sanoi tuo pieni mies hymyillen, "kun nain Saaran", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin hänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt niin huokealla kaupalla.

"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille", huusi hän, ja Elsa hyppäsi alas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi kainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä läpitunkevilla silmäyksillä.

Mutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan tummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi, ja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän. "Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko päivänä", sanoi hän; "sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria minnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken puuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta padassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö."

Elsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian poikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan pöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin hän ei koskaan olisi voinut paremmin.

"Voi", ajatteli hän, "jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt on! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!"

Monta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut ruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää isäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen voimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa kotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.

"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa hädäss' auttaja'," sanoi hän itsellensä. "Sekin oli niin kaunista mitä pappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada kuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli kysymystä."

"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin kauniit silmät kun hänellä on!" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa, kun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo asetti herneitä kuivumaan.

"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta", vastasi hän terävästi. "Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä hän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut ihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen mansikoita hänelle."

"Aina vaan Niilo", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä kohden; "tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys hänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva, kuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä."

Ja ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä piipustansa.