KOLMAS LUKU.

Salakuljetus.

Oli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli tuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla. Silloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä, sillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva, josta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut heidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei kaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti auttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi venhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo ja pyysi hartaasti saada seurata mukana. "On niin ikävää", sanoi hän, "aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä; voi, isä, enkö saa tulla mukana?"

Jussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa olento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli tuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja rukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja sanoi tuimasti: "Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä, mene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että seisot täällä ja ammottelet."

Mutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että joskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä olisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista, sillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei niitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi ei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet itseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.

Tätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi hyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä. Tämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä vaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä aina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä hyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli niin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut tullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö. Hän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä taistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt puhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama, niin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta pahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.

Molemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa kilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt heidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa muutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän edessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.

"Tuletteko vihdoinkin", huudahti kapteeni laivan kannelta, "olin juuri ankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se saattaisi herättää huomiota."

"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana", sanoi Jussi, "nyt saamme kiiruhtaa!"

Suurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen veneesen, sitten toiseen.

"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti", huusi Jussi pienemmässä venheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä; "auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa turhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi kapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin."

"Jääkäät hyvästi, hyvät ystävät; onnea matkalle", ja tuo suuri laiva, kaikki purjeet pingoitettuna, purjehti hitaasti ja majesteetillisesti luotojen välistä, raskaasti lastattujen salakuljettaja venheitten kääntyessä takaisin nopeasti tullakseen varmempaan turvapaikkaan.

Mutta sinä aikana oli ilma muuttunut. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon ja alkoi puhaltaa; raskaita pilviä alkoi levitä kautta koko taivaan, suuria vesipisaroita lankesi tervavaatteille, joilla pakat venheen pohjassa kiireessä olivat tulleet peitetyksi. Ukkonen kuului kumeasti jyryävän etäällä; sinisenvalkeita salamoita lenteli kuni nuolia ilmassa. Purjeita täytyi suurimmassa kiireessä reivata, sillä tuima tuulenpuuskaus oli kaatamaisillansa suuremman venheen, ja pienempi erkaantui kauvaksi seuralaisestansa. "Pidä niin lähellä Elgaskäriä kuin mahdollista, Matti", huusi Musta Jussi, mutta tuulen viuhina esti äänen kuulumasta ja vene katosi. Oli täytynyt tarttua airoihin, mutta tuo oli vaikeata työtä tässä raskaasti lastatussa venheessä.

"Kääri tervapeite ympärillesi, Elsa", sanoi isä; "lapsi parka mitenkä hän tutisee."

"Niin, miksikä tahdoit ottaa häntä mukaan, sanoi vaimonsa. Tällaista hirveätä ilmaa kun siitä nyt tulikin. Voi, armahda, mitenkä salamoi", ja eukko peitti silmät käsillänsä, huusi ja valitti kuin lapsi.

"Hiljaa", huudahti hänen miehensä; "mikä se oli?" Ja samassa kuului kimeä vihellys, jota etäämpänä vastattiin samallaisella heikommalla vihellyksellä.

"Onko mahdollista että ne ovat tulleet jäljillemme, nuo viheliäiset! Kalle, Kristian, soutakaa kaikin voimin; ei yhtään sanaa, vaietaan kuin kuolema, tuuli tekee sen että he eivät voi kuulla meitä."

Miehet sorisivat ikäänkuin olisi ollut henki vaarassa, mutta aallot kohoutuivat kohoamistansa, ja vene heittäytyi edes ja taakse kuni palli. Elsa lepäsi liikkumattomana pohjalla ja itki, äiti väänteli käsiänsä epä-toivosta. Oli niin pimeä että joka hetki olivat vaarassa tulla heitetyksi kallioita vastaan; ainoastaan Jussin taitavuus ja tarkka tieto rannikosta voi pelastaa heidän tästä vaikeasta sattumasta.

Salakuljettajan tytär.

"Nyt on pahin vaara koht'ikään ohitse", kuiskasi Kristian; vielä hetkisen ponnisteltuamme olemme tyvenessä vedessä!

"Hiljaa, mikä on tuo musta esine, joka liikkuu tuolla?" sanoi Kalle, "ehkä se on Matin vene; silloin olemme molemmat pelastetut."

Taaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin huulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa suurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli tullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi peräti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi hän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt vyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen jalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada kiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. "Oi isä, älä tee niin!" huusi hän tuskallisella äänellä.

"Anna minun olla, tyttö", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön veneen pohjalle.

"Rauhoita itseäsi, Jussi", sanoi vaimonsa; "jospa vaan vähänkin ennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on vähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne tuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan."

Nyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli taantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja pian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän pieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä ryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen Svartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan ikkunasta.

"Niin", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa, "tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka tiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu tällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä olin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa, onko tämä oikea maallemenopaikka?"

Miehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat leveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat luonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi ja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan paaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.

"Hei vaan!" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista merimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut vimmastuneena, "nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille seljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti; jos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan kuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!"

Taaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa kättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet lankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli kolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa viimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten siniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina juosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi noista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä kiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi hanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti kalliolta alas mereen.

"Varo itseäsi, Musta Jussi", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja jahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja väänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.

"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta asettumaan vastarintaan."

"Niin, niin, Jussi", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä minäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi, ja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat palkan siitä ukkorenttu.

"Voi, sinua lurjusta", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin; "se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt minun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota, tästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on," ja hän tarttui tuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi hänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.

"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin", huusi hän hurjistuneena, "ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat vekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme noita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme nuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne."

Miehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu syntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita velimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi tukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli, tuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen ilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.

Näin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa jahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia seuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen salakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi yksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi lopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki itsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.

"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen", käski päällikkö; "heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä jää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita emme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet omasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä salakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa saa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat takavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät ryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt pois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin sinne."

Luutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka tuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt polvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä, melkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi kyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä eikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.

Mutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän vaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:

"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen suuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut ylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene sinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi."

Mustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin täytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran ottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä haikeasti nyyhkien.

"Pieni Elsani", sanoi hän kumealla äänellä, "miten lienee käyvä sinulle, kun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä sinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen ja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan ystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani."

Elsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.

"Äiti ehkä on mennyt sisälle", sanoi hän surullisesti.

"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin ihmetelläkään", sanoi hän katkerasti. "Sinä saatat kuitenkin tervehtää häntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen akka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut osaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta hän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma loihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä, lapseni!"

"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois sitten hänen kanssansa", huusivat miehet; "ei meillä ole aikaa maata täällä koko yötä."

He vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat, jahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa soutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen huuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla lähdettiin rannasta.

Katkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja katseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin kuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa hiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat kadonneet näkymöltä.

Silloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut ketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut tullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin aina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi toisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa lopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä käydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.

Kuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä, jotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin ajatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan esineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa valaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti kimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen jalkainsa edessä.

"Hän on kuollut! äiti on kuollut!" huudahti hän kauhistuksella, ja yritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat keltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen huuliltansa.

"Apua, apua!" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa tuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.

"Mitä nyt taas on tekeillä?" sanoi hän tuimasti; "eikö koskaan pidä saaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla", ja osoitti merelle päin, "oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta sitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa."

"Oi Kaisa, Kaisa", huusi Elsa, "tulkaa tänne katsomaan, äiti on kuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?"

Nyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä, nähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille kasvoillensa.

"Luulenpa todellakin että hän on kuollut", sanoi hän pitkään; "hän ehkä on saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta."

Ja niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti auttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä hyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut eukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn ja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta, jotka olivat puuhassa toisaalla päin.

Elsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti kielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa äitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko, joka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan ja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä saattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti hän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen tykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin yksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä ja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.

Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat; mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä; pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.

"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.

Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.

"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.

"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."

Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja kostealta.

"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"

"Oi, äiti", nyyhki Elsa.

"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen vielä. Minä tunnen… että tulee loppu pian…" Hän voi tuskin saada lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo… sinä löydät hänen osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta… hän pitää sinusta murhetta… hän sanoo sinulle…"

Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin päänaluiselle, — hän oli kuollut.

Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.

Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"

Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi, kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä nukuksiin.