YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Spezzian lahdelma.

Matkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa, mitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan Spezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli kuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa, aaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä, uhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä miestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa, ikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui hän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli tohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka hyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet Spezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja sisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt, joka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.

Kun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna syvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen herättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät huomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän huoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.

Nyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli häntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka palkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta akkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille laineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.

Muutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen. Tohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä, toisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni aukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän katsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit, raittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla laivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä lumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän luuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä poispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: "Oi, ei, ei, tätä en voi katsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en voi jäädä, se on mahdotonta!" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului nyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.

Tohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli hän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän kreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten myöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan semmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu että ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.

Kreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi lääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta käytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa tointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn omituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria pitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt hänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori jätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.

Iltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä signoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan sohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset, mutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet hetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa kaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin puoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen oikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se häneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet, hän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. "Aukase, Rosina, akkuna, jotta raitis merituuli pääsee vahvistamaan minua", sanoi hän; "istukaa, ystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani."

"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia ruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli tullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin konsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini eli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen jälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle miehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä perheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään ja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa avioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen lyhyeksi.

"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana. Sitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli aivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui kovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni saada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me päätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en saattanut jättää, otimme hänen mukaamme.

"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja Syyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä lähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.

"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti tuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä, sitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren kansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas, seisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein mahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan, ettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan läheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt suunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin olisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani ja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen Jumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä vahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten, leikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin salaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä äänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys, tuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin käsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan hämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden uiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat ylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni kultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella, johon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi ääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä, maininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein minut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden liikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja Angelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan; — se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani mahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi minulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle, seisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut. Merimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon valkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon ympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie koskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella vaivalla saamaan minut laivalle.

"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita matkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään, kilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta kohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua kohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava vanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa maalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta hukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään muun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin koettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani; heidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan löytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden laineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt melkein kokonaan masenti minut; mutta — toivon että Jumalan armon kautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin perheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä minua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka silloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona, tuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle vieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet kauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon ainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä rakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä, etteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset jäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan, jossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä asti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole koskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon ryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky niin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan odottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö totta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen ajan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä sydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne."

Kreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä tyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja kiiruhti ulos huoneesta.

"Oi Kaarle, Kaarle!" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan suustaan, "olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole Jumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon, vaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta uskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?"

Tohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään varovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän vakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa tuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan nähdä heitä.

Sykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui sohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä onneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja puolen vuotta sitten?

"Niin, silloin se tapahtui", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä häneen.

"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N——n majakka?"

"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!"

Hän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää mitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.

"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä", sanoi tohtori, tavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä oli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin rauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin perästä tiesi hän kaikki.

"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.

"Rakas Eleonore", sanoi hän, "mene valmistamaan Elsaa tähän häntä odottavan onneen, ja tuo hän tänne."

Neiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin, joka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa kädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville aalloille.

"Elsa!" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä pois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.

"Rakas neiti, mitä se on?" huudahti hän, "näytätte niin vaalealta ja liikutetulta, onko jotain tapahtunut?"

"Niin, lapseni", vastasi neiti Edelstedt, "jotakin on todellakin tapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on tapahtunut."

"Oi, sanokaa, mitä se on?" huudahti Elsa; "onko kuulunut?…"

Hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään aavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän löytäisi vanhempansa.

"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt," vastasi neiti Edelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.

"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi, mutta äitisi —"

"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka hän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä tietämättömyyttä!"

"Tule, lapseni", sanoi neiti Edelstedt, "minä vien sinut hänen luoksensa."

Hän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka kovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän lävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna seisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen. Elsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan lehti.

"Elsa", sanoi neiti Edelstedt, "tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä on tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle ollut! Jumala siunatkoon teitä molempia."

Silmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.

"Niin, hänellä on Fernandon silmät!" huudahti hän. "Oi kauan kaivattu lapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa; tule, oi tule äitisi syliin!"

Hän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.

"Tällaiset hetket ovat pyhiä", sanoi tohtori hiljaa. "Tule, rakas sisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista; sinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä", ja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.