YHDEKSÄS LUKU.

Elsan ensimäinen esiintyminen.

Siinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa, keijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa vaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee hän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi puettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä taikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja kuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa vaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen sijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä kaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi vanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa itseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla taas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin piukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli huiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita, kuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla; kukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia kypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä j.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri varanenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella näkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari, kultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna eivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä varjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan tytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin hyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla ja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta harsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan trikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä kivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.

Näin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa rikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään seisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja pilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: "Titania!"

"He odottavat sinua", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti silmäillen häntä.

"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?" sanoi hän hymyillen; mutta sydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan vaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja näkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin ylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten kuningattarelle olisi ollut sopiva.

Teaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta oli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti keikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla käsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli opetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia salaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle. Seisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein tietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot muodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot, jotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui jahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin näkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon, tuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi hänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas laattialle.

Kauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; "voi tyttö raukkaa, hän on kuollut!" huudettiin joka taholta.

Liikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois. Irtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana kuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen. Silmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan puoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja valitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti teaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin saattoi puhua.

"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!" kiljui hän, tahtoen tukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti hänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi kääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään lääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen, jos hän vielä eläisi.

Mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs vanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla ja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä taakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.

Tohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen. Pajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä mieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.

"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?" kysäsi hän sitte tuskallisen rauhattomana.

"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta paikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en luule löytäneeni."

"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!" huudahti Crespini lämpimästi.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi tohtori; "hän näyttääkin etelämaiselta."

"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä! Hän on kerran pelastanut minun henkeni; povera piccola; voi jospa minäkin voisin pelastaa hänen henkensä!"

"Jumalan avulla koetamme sen tehdä", sanoi tohtori vakaasti. Tytön ystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi tohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen vieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja poskilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän ollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.

"Isä poloiseni", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan pelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli sekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.

Tohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta sitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse. Aikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä sairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia kestävään levottomaan uneen.