KAHDEKSAS LUKU.

Titania.

Matkansa perille päästyään oli Elsa eräässä kaupungissa, joka oli paljon isompi kuin mikään niistä, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän ihmetteli mitenkä voidaan viihtyä tämmöisissä korkeissa huoneissa, ja ajatellessaan isäänsä, joka kenties iäkseen oli suljettu semmoiseen huoneesen, oli hän vähällä tukehtua. He kulkivat pari pitkää katua ja tulivat vihdoinkin sille huoneelle, jonka osoite oli hänen vanhassa kirjassaan. Se oli vähäinen kaksikerroksinen puurakennus erään kapean kadun varrella, kaupungin toisessa päässä. Ajokalut seisahtuivat. Elsa astui alas ja kolkutti vapisevalla kädellä ovelle. Hetkisen perästä aukasi oven eräs piika hiukset hajallaan ja hyvin huolettomasti puettu.

"Onko matami Ljungström kotona?" kysyi Elsa.

"Matami Ljungström? Ei täällä asuu ketään sen nimistä."

"Ah. niin, hän on tätini, tässä on minulla hänen osoitteensa: n:o 8, Pieni Myllykatu."

"Niin, kyllä se on oikein, mutta ei hän asu täällä."

Nähdessään Elsan hämmästyksen, käski piika hänen odottaa porstuassa hetkisen, hän lupasi kysyä niiltä jotka huoneessa asuivat tuntisivatko he ketään semmoista henkilöä. Hetken perästä tuli hän takaisin samalla vastauksella; ei kukaan huoneessa tietänyt mitään matami Ljungströmistä.

Kauhistuneena juoksi Elsa ulos sanomaan tätä Niilolle; mutta hänen tullessaan kadulle olivat ajokalut poissa.

"Voi sitä häijyä Niiloa!" huudahti hän ja aikoi juosta rattaiden perässä, muttei tietänyt minnekkä päin ne olivat lähteneet.

Tämä oli surkea kohtalo! kuinka hänen nyt kävisi? Hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi maantiellä, ensin jättäessään kotinsa; mutta nyt oli hän paljon yksinäisempi suuressa kaupungissa, jossa sadottain ihmisiä kulki sivuitse, huolimatta pienestä tytöstä, joka seisoi ovella niin surullisen näköisenä.

Niillä oli kaikilla omat toimensa mietittävänä, ja jos joku vähäsen seisahtikin kysymään mitä hänelle oli tapahtunut, kulkivat he kuitenkin edelleen, vastausta odottamatta.

Aivan neuvottomana istuutui Elsa kynnykselle, ja antoi kyyneleensä vapaasti tulvata. Mitä pitäisi hänen nyt tehdä? Vastapäätä olevat pitkät akkunarivit, näkyivät aivan kuin irvistelevän hänelle; hänestä tuntui niin tukehuttavalta ja peloittavalta kapealla kadulla, jossa eivät mitkään aallot laulaneet hänelle: "On linna luja Jumala." Ah, eikö Hän vieläkin voisi auttaa häntä surussaan? Ehkäpä jos hän oikein sydämmellisesti rukoilisi, koska Hän on sanonut: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa", ehkäpä Hän ei hylkäisikään tuota lapsi poloista, kuten kaikki ihmiset hänen olivat hylänneet.

Siten istui hän hetken aikaa ristissä käsin ja kyyneleet vuosivat silmistään, kun kaksi miestä tuli ulos eräästä läheisyydessä olevasta huoneesta ja lähenivät hänen istuinpaikkaansa. Toinen heistä oli hyvin synkkä ja keltasenvaalea kasvoiltaan; vaikka ilma oli lämmin, oli hänellä iso takkikulu hartioillaan, harmaa huippuhattu mustilla hiuksillaan ja pumpulinen sateenvarjo kädessään, jolla hän ilveili ja huiski ympärilleen, niin että muut jalankävijät koettivat väistää häntä niin paljon kuin mahdollista, välttääkseen odottamatonta lyöntiä, jonka muuten olisivat voineet saada päähänsä. Toinen mies näytti enemmän jäykältä ja kopealta mutta molemmat: näkyivät vilkkaasti haastelevan keskenään. Samassa, juuri kun he menivät Elsan sivutse, seisahti tumma mies yhtäkkiä ja huudahti: "Mutta mitä merkillistä sinulle on tapahtunut, lapsi parka? Poverina! Minä en salli milloinkaan pienen tytön itkevän; silloin muistan kohta pienen Marketani kotona. Mutta olenkohan nähnyt, nuo kasvot ennen?"

Elsa katsahti ylös; hän luuli tuntevansa tuon eriskummaisen vierasmurteisen äänen. Niin, nytpä hän tunsikin että se oli sama vieras, jonka oli tavannut ojassa, kun pyörä oli hänen rattaistaan lähtenyt; mitä kaikkia olikaan hänelle sen jälkeen tapahtunut! Samassa tunsi vieraskin tuon pienen tytön, joka oli ollut niin hyväntahtoinen ja avulias häntä kohtaan.

"Sano, miksikä itket, mia cara", sanoi vieras; "minulle olisi hauskaa jos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta."

Elsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle oli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän pikaisesti seuraajaansa ja sanoi: "È si bella! hän on hyvin kaunis! Signore… mieleeni juolahti jotakin… juuri sen johdosta, josta äsken puhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme… jonkun jonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!"

"Niin, se maksaa vaivan miettiä", vastasi toinen terävästi tarkastaen Elsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa häntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen tummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata häntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi siitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi ehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa voittain tuleva itsenäiseen asemaan.

"Älä pelkää, mia cara", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin hämmästyneen näköinen, "en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo raukka."

"Niin, sen minäkin vakuutan", sanoi toinen, "tiedän ettei kukaan ole niin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän sanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi."

Kun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä hyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja seurasi miestä hänen asuntoonsa.

Se oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla, edessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin kauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää, parasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että hänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja, joka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään sirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja sirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli Pajatson osaa; "kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki sekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin vaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa, kuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja vaimoani ja lastani siellä kaukana", sanoi hän pyyhkien kyyneleen silmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä kappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja Keijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli juonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää esiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan kappaleen täytyi näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen osansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin Lotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.

Mutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut vähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi tyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.

Tämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja olisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai se väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä. "Olenhan minä aina sivullasi", lisäsi hän; ajatteleppa, "minä olisin luultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin älykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän palkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan."

Se olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän teaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.

Nyt alkoivat lapsi raukalle uudet koetukset. Todella kyllä oli hänellä luonnostaan keveä ja hoikka vartalo, joka oli tullut vielä ketterämmäksi ja notkeammaksi hänen kiipeillessään kallioilla, joka oli ollut hänen ainoa huvituksensa yksinäisessä saaristo-elämässään, ja kauniille kasvoilleen antoivat silmänsä omituisen lumousvoiman; mutta yhtähyvin oli hänen vaikea tehdä ankaralle opettajalleen mieliksi. Hänelle, joka oli täydellinen luonnonlapsi, ei ollut huokea taipua kaikkiin niihin mutkikkaisiin asentoihin ja mielisteleviin kasvojen liikuntoihin, jotka kuuluivat hänen rooliinsa, ja sitte sai hän kokea korvapuusteja ja kovia sanoja, joista hän kokonaan peljästyi ja rupesi itkemään, mikä vaan teki asian hullummaksi, ja hän lähetettiin kotiin sillä arvolauseella, ettei hän milloinkaan kelpaisi mihinkään.

Mutta kun Elsa siten tuli niiskuttain sisään ystävänsä Crespinin luokse, osasi tämä hyvin lohduttaa häntä ja antaa hänelle uutta rohkeutta. Hän tunsi taas itsensä kokonaan iloiseksi istuessaan Crespinin vieressä ja kuullellessaan hänen innokasta kertomustaan kauniista Italiasta, hänen isäinsä kaupungista Florensista, jonne hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. "Ah, Firenze la bella!" huudahti hän, "ajatteleppa, carissimo jos kerran voisimme tavata toisemme siellä ihanan taivaan alla ruokamäntyjen varjossa. Voi, jos ei minun kauemmin tarvitsisi kuljeskella ympäri vierailla mailla ja naurattaa kansaa hullunkurisilla vehkeilläni, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ajatellessani rakkaitani kotona!"

Ja tämä jalomielinen mies istui valkeassa ilvehtijäpuvussaan pitkine hioineen ja avaroine housuineen ja itki niin että kasvomaali juoksi pitkin poskiaan. Nyt oli Elsan vuoro lohduttaa häntä, ja näin istuskelivat he kauan uneksuen iloisemmasta tulevaisuudesta, jolloin hän olisi koonnut niin paljon rahaa, että he yhdessä voisivat matkustaa Italiaan ja Elsa olisi tuleva Marketan ystäväksi, — kunnes huudettiin Pajatsoa. Hän pyyhki pikaisesti kyyneleensä, ja Elsa kuuli etäämpää valtaavan naurun, jolla yleisö otti hänet vastaan.

Vaikka tämä Elsalle alussa olikin hyvin ikävää, alkoivat asiat pian kuitenkin käydä paremmin; hänen hyvä tahtonsa ja luonnollinen suloutensa voitti vähittäin kaikki vaikeudet niin että itse äreä teaatterinjohtajakin herkesi häntä torumasta. Näyttelykumppaninsa olivat kokonaan ihastuneina häneen, ainakin miespuoliset, mutta naiset katselivat häntä karsain silmin, sillä he aavistivat hänessä saavansa vaarallisen kilpailijan. He tekivät hänelle monta kepposta ja kujetta, joten lie antoivat vihalle ja kateudelle vallan, jonka hänen miellyttävät kasvonsa ja soma käytöksensä oli heissä herättänyt.

Mutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä kunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut kehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin katselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan, että hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa, sillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle tytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä kuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta käytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään. Niin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut — eikä juuri vähänkään — teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen yleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä läsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen kauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat hurjiin mieltymyksen osoituksiin.

Esiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi: "Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille, se oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna suuren riemastuksen."