KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Johan Bärlund translation
Matkustus.
Pari päivää sen jälkeen olivat matkustajat valmiit lähtemään, ja liikutetulla sydämellä jättivät he hyvästi meren morsiamen, tuon muinoin niin uljaan ja aina lumoavan Venetsian.
Siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä, ainakaan Italiassa, mutta tohtori Edelstedt oli hankkinut itselleen mukavat matkavaunut, ja jotta sisarensa olisi väsynyt niin vähän kuin mahdollista, kulkivat he hitaasti, ainoasti lyhyitä päivämatkoja. Crespini oli väsymätön toimittamaan kaikki parhain päin, niin että he saivat nähdä maan kauniimmat paikkakunnat; hän osoitti kaikki kohdat, jotka historiallisesti enimmän huvittivat ja myöskin ne kestikievaritalot, joissa nykyään oli tarjona parhaimmat yökortteerit.
Pietra Malan luona näkivät he omituisen luonnonilmiön, joka kutsutaan: "Fuoco di Legno." Kulettuansa kappaleen matkaa kylästä ja melkein pimeän tultua, saapuivat he erään irtonaisilla kivillä peitetyn ympyrän luo, joka oli korkeintaan kymmenen tahi kaksitoista jalkaa läpimitaten. Täällä nousi lukemattomia pieniä liekkejä ylös maasta, jotka väriltä ja ulkomuodolta sekä nopeilta liikkeiltään olivat palavan väkiviinan kaltaisia. Jotakin erittäin salaperäistä, jopa melkein yliluonnollista oli tuossa kirkkaassa, liekehtivässä pilkussa vuoren tummalla rinteellä, ja Elsan tuli tahtomattansakin mieleen ihmeellinen näytelmä, jonka hän oli nähnyt järvellä kohta sen jälkeen kun hän oli paennut vanhasta kodistaan, ja sydämessään kiitti hän Jumalaa, joka niin hellästi oli johdattanut häntä hänen teillään tuosta kovan onnen päivästä asti. Niin, Hänen päällensä tahtoi hän uskaltaa, mikä hyvänsä kohtalokseen tulisikin.
Pian tulivat matkustajamme enemmän jylhille ja kolkoille vuoriseuduille, jossa Apenninni-vuoriston haarat ulottuvat pitkälle sisämaahan. Synkät laaksokäytävät kiertelivät metsäisten ylänköjen välitse, kohisevat vuorivirrat juoksivat alas jyrkkiä rinteitä myöten. Luonnon hymyily oli kadonnut, tuntui siltä kuin nyt nähtäisiin ainoastaan sen ryppyinen otsa.
Illalla tultiin pieneen "osteriaan", eli kestikievaritaloon, joka oli, aivankuin linnun pesä, sijoitettu vuorten väliin. Tohtori Edelstedt ei pitänyt tästä paikasta, ympärillä oleva kansa näytti hänestä epäilyttävältä, oli kuultu puhuttavan paljon rosvoamisista vuoristossa, matkustajien päälle oli hyökätty ja ryöstetty maantiellä ja tohtori arveli mahdollisesti ennen pimeän yön tuloa ennätettävän parempaan yökortteeriin.
Mutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli pysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi; he voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne täytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja kaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli ja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää Crespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla, viritetty pistoli kädessään.
Seuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä panemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan alotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli vyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen, läpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien kastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon majesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin luikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion lohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä. Keskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien ja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi alas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän matkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä. Matkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen, saadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa kuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä ääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein, vaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken aika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt hän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä lauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion kanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja oli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman sukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa pienessä "osteriassa" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan lähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä, mutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli yksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän kokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki ja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna, kunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen huutaa apua.
Crespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten etsiessä kreivinnaa.
"Täällä hän on!" huusi Elsa, "mutta oi, hän on varmaan kuollut!"
Tohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen vieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo muotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty, sormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta luultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.
"Onko hän kuollut?" sanoi Elsa.
"Oi!" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille paikalle, jossa kreivinna makasi, "ovatko ne roistot ottaneet kreivin valokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen taas virotessa henkiin!"
Tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. "Hän ei ole kuollut," sanoi hän; "missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä, huuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo."
Kreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot, näytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa levätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui nauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. "Oi Fernando!" huusi hän epätoivoisena, "minä olen kadottanut sinut toisen kerran! Ennemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän valokuvan!"
Hän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti Crespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille tyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse, joita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat, tohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa vaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes ennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu vähitellen aukeni matkustajien katseille.