VIIDESTOISTA LUKU.

Tunnustus.

Harvinaisempi hälinä oli vallalla Edelstedtin perheessä. Tohtori oli alkanut vähän huolehtia sisarensa tilasta ja kutsunut luokseen pari muuta lääkäriä; seurauksena heidän neuvottelustaan oli että neiti Edelstedtin olisi viettäminen talvi lämpimämmässä ilmanalassa. Tohtorille oli mahdotonta seurata mukana, mutta kevääksi lupasi hän hankkia itselleen virkavapautta, voidakseen käydä hänet noutamassa. Hänen piikansa, uskollinen palvelijatar, joka useampia vuosia oli häntä hellästi hoitanut, olisi matkustava mukana; mutta nyt tuli kysymys, minne Elsa joutuisi. Jätettäisikö hän johonkin kasvatuslaitokseen? Rouva Elgenström ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen talveksi; tämä oli houkutteleva tarjous, ja neiti Edelstedt mietti asiaa paljon; mutta joka kerta kun hän todella ajatteli erota rakkaasta kasvatistaan, tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni sanonut hänelle, ettei hän sitä tekisi; se olisi liian vaikeata. Aikomuksena oli kasvattaa tyttö opettajattareksi; sen vuoksi oli erittäin hyödyllistä, että hän pääsisi vähän ulos maailmaan oppiakseen vieraita kieliä ja paljon muuta, johon hänellä siellä oli tilaisuutta. Vihdoin viimeinkin päätettiin siis, että Elsa matkustaisi mukana, ja hän olikin suuresti iloinen, kuultuansa saavansa seurata rakasta neitiänsä. Talvi oli vietettävä Nizzassa, jossa tohtori olisi heidät kohtaava, ja jos neiti Edelstedtin terveys salli, oli aikomus sitte käydä jossakin poshois-Italian hauskimmassa paikkakunnassa.

Vuoden aika oli jo kulunut pitkälle ja matkan valmistuksissa oli hyvin kiire.

"Kas, tässä olen kirjoittanut kirjeen, jonka saatat antaa Nizzan lääkärille," sanoi tohtori sisarelleen; "olen kohdannut hänen eräällä matkallani ja tulimme sangen hyviksi ystäviksi. Mutta, se on totta, olleeko hän kotona sinne saavuttuasi; täytyy katsoa viimeistä kirjettänsä, jonka sain häneltä. Mihinkäs olen sen pannut?"

Tohtori meni kirjoituspulpettinsa luo ja rupesi haeskelemaan papereitansa. Sieltä sai hän äkkiarvaamatta kellahtavan, sinetillä varustetun kirjekotelon käsiinsä.

"Ai, tämä on sen rouva raukan kirje!" huudahti hän hämmästyneenä; "lukuisissa askareissani olen sen kokonaan unohtanut, menen kohta huoneeseni ja luen sen; katso ettei kukaan häiritse minua sinä aikana."

Vähän ajan perästä tuli hän taas.

"Oletko yksin, Eleonore?" sanoi hän.

"Olen, Elsa on mennyt ulos tekemään muutamia ostoksia. Onko jotain tapahtunut? Näytät niin totiselta?"

"Ei mitään erinomaista tapahtunut ole, mutta jos sinulla on aikaa, luen mielelläni rouva Algrenin kertomuksen sinulle."

Hän istui sohvalle sisarensa viereen ja luki seuraavan:

Rouva Algrenin tunnustus.

"Minä tiedän etten enää kauan saa elää. Mutta en voi seisoa Jumalan tuomioistuimen edessä, jättämättä ensin kanssaihmisilleni tunnustuksen rikoksesta, jonka rukoilen Jumalan itselleni anteeksi antamaan ja poistamaan sen seuraukset, mitkä ne ollevatkin. Vaikealta yskältäni en saata enää puhua, mutta kirjoittaa voin vielä, vaikka hitaasti, ja jos ei kuolema minua estä, olen jättävä tämän paperin jonkun papin tahi lääkärin käsiin, jonka toivon kristillisessä rakkaudessaan hankkivan tietoja asiain nykyisestä tilasta."

Meitä oli useampia sisaruksia, joilla oli hyvä ja hauska koti. Vanhin sisaremme ja minä pidimme erittäin toisistamme, mutta hän meni naimisiin vasten vanhempiensa tahtoa, ja he kuolivatkin pian hänen kodista lähtemisensä jälkeen. Meidän pieni omaisuutemme oli silloin hajonnut ja minä olin iloinen saadessani muuttaa naineen sisareni luokse ja autella häntä yksinkertaisessa kodissaan. Hänen miehensä, hyvin kaunis, mutta pikainen ja rajuluontoinen mies, oli majakkamestari N——n majakalla. He asuivat pienessä huoneessa ihan majakan vieressä, joka seisoi eräällä kallio niemen kärjellä, usein melkein meren ympäröimänä; myrskyn raivotessa oli siellä kauhistava olla.

Sisarellani oli ollut useampia lapsia, mutta ne kuolivat kaikki kohta pieninä. Tämä karvasteli hänen mieltään, sillä hän piti sen kirouksena, joka lepäsi hänen päällänsä tottelemattomuutensa tähden vanhempiansa kohtaan. Hän sai kärsiä paljon mieheltäänkin, joka kohteli häntä hyvin kovasti, kun ei saanutkaan rahoja hänen mukanaan, kuten oli odottanut, ja joka kerta kun lapsi kuoli tuli hän synkkämielisemmäksi, sillä hän piti paljon pienokaisista, enemmän kuin olisi voinut niin kovasisuiselta mieheltä odottaa. Vihdoinkin, muutaman vuoden väli-ajan perästä, sai sisareni pienen tytön, joka oli suloinen ja kaunis lapsi, tummanverinen niinkuin isänsäkin. Kun lapsi oli parin kuukauden vanha, oli Bryngelson (tämä oli lankoni nimi) pakoitettu matkustamaan pois muutaman perintö-asian tähden; matkallaan viipyisi hän viikon tai pari. Sillä ajalla olisi sisareni ja minun hoidettava majakkaa, jota usein olimme ennenkin tehneet, hänen ollessa muutamia päiviä poissa. Ennen lähtöänsä otti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä, ja kääntyen meihin, sanoi hän tuiman näköisenä: "Voi teitä, jos lapselle jotakin pahaa tapahtuu, ollessani poissa!"

En milloinkaan unhota hänen katsettaan tätä sanoessaan.

Lapsi menestyi hyvin ja äiti tuli mieleltään iloisemmaksi kuin isoon aikaan olin häntä nähnyt.

Eräänä päivänä oli ilma tavattoman helteinen; minun oli vaikea pitää silmiäni auki. Sisareni istui ja kiikutteli pientä lemmikkiänsä polvillaan, lapsi makasi, leperrellen tavallaan ja näytti niin raittiilta ja kukoistavalta kuin ruusun-nuppu; vihdoinkin nukkui se, ja lämpimän valtaamana nukahti äitikin, mutta vaan silmänräpäykseksi. Kimeä kirkahdus herätti hänen. Sanomattoman kauhistuneena nousi hän ylös. Siinä makasi lapsi laattialla, pää kovaa muurin kulmaa vasten. Pieni verijuova juoksi alas kivelle. Lapsi oli liukunut alas äidin polvelta, hänen nuokkuessaan. Tuon kurjan äidin epätoivoa oli kauhistava nähdä; hän kaatui melkein hengettömänä lapsen viereen. Minä hypähdin lapsen luokse ja otin sen syliini; se ei ollut kuollut. Toivon säde elähtyi äidin kasvoilla, me huuhdoimme haavaa, teimme kaikki mitä voimine, pelastaaksemme heikkoa elonkipinää. Välin heräsi toivo, välin katosi taas; pienokainen ei itkenyt, hän vaikeroitsi vaan hiljaa, niin että se kävi läpi sydämen, kasvot vaalenivat vaalenemistaan, suurista tummista silmistään katosi kiilto; lapsi oli varmaan saanut jonkun sisällisen loukkauksen, sillä haava oli varsin mitätön.

Aikaa myöten alkoi ukkosilma purkautua. Meri oli ollut tyyni kuin peili, mutta nyt alkoi tuulemaan niin hirveästi, että tuskin olin semmoista ennen nähnyt. Koko pieni majakkamestarin huone keinui, meren vaahto peitti ikkunat, salama salaman perään valaisi sysimustaa yötä, jyrisi ja kohisi niin kovin, ettei voinut omaa puhettaan kuulla, mutta lapsen ruikuttavat äännähdykset, kuuluivat kuitenkin, ja vielä kuukausia sen jälkeen kuuluivat ne korvissani.

Kello seinässä löi kaksitoista. Äiti istui lapsi sylissään, minä olin hänen edessään polvillani, hieroen lapsen pieniä jalkoja. Silloin kuului äkkiä kumea laukaus mereltä; varmaankin hätälaukaus hukkuvasta laivasta. Minä kuultelin; samassa lensi kirkas salama huonosti valaistun huoneen läpi, sen valossa näimme miten lapsen pää vaipui taaksepäin äidin polvelle, ruumis kangistui, henki oli paennut.

Tämä oli kauhea hetki. Keskellä meidän epätoivoamme kuului sama kumea hätälaukaus kolmannen kerran. Samassa syöksähdin äkkiä ylös. "Emme olekkaan sytyttäneet majakkatulta!" huusin minä melkein mielettömänä, juoksin ulos sateesen ja ylös jyrkkiä portaita, lyhty kädessäni. Seisoin siellä, hiukset vedestä valuvina, sytyttäen liekin toisensa perästä; niiden valo levisi kuohuville aalloille, ja samassa näin erään laivan. Siellä seisoi se mustana salamain valaisemassa meressä; silmänräpäys, ja se oli kadonnut, aallot olivat sen nielleet.

Tultuani jälleen alas, istui sisareni vielä kuten kuvapatsas, kuollut lapsi sylissään. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen silmissänsä, ainoastaan silloin tällöin mutisi hän sekavalla äänellä: "hän on lyövä minut kuoliaaksi."

"Kuka sinut kuoliaaksi on lyövä?" kysäsin kauhistuneena.

"Mieheni", vastasi hän. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisin, mutta turhaan. "Hän lyö minut kuoliaaksi, tultuaan kotiin ja löydettyään lapsen kuolleeksi, ja se olen minä, joka olen tappanut oman lapseni!" En milloinkaan unhota noita kauhistavia sanoja ja hänen epätoivoaan niitä lausuessaan. Vihdoinkin uupui hän ja vaipui levottomaan uneen; minä otin pienen ruumiin häneltä ja panin sen kehtoon. Myrsky oli vähän tyyntynyt, ja heti kun päivä koitti, menin alas rantaan, katsomaan myrskyn tekemiä hävityksiä; koko ruumiini vapisi vielä yön tapahtumista.

Maininki kävi vielä korkealle, ja meri oli peittynyt laivahylyn pirstaleilla. Palkkeja, mastonkappaleita, rikkeimiä tynnyreitä ja jos jotakin uiskenteli veden pinnalla, tahi ajautui rannalle. Pienessä lahdelmassa, jossa matalalle mudalle kasvanut meriruoho muodosti viheriän kehyksen kallioiden ympäri, äkkäsin kummallisen esineen keikkuvan edestakaisin aalloilla, jotka heittivät sitä rantaa vasten ja taas takaisin; vihdoin tuli isompi aalto, vieden sen kauas kiville, jossa se tarttui hauroihin. Menin sen luokse tarkastamaan sitä, ja löysin ison pitkulaisen korin, jonka kannessa oli pieni reikä. Jotakin näytti liikkuvan sen sisässä, nostin varovasti kantta ja näin — pienen hennon lapsen, joka juuri aukasi silmänsä ja heikosti äännellen kurotti käsiänsä minua kohden. Lapsella oli tummat silmät, oli jotenkin saman ikäinen, eikä ensinkään toisen näköinen, kuin pienokainen, joka äsken oli kuollut siellä ylhäällä. Nyt kuiskasi kiusaaja korvaani: "Miksei otettaisi tätä lasta kuolleen sijaan? Isä ei milloinkaan ole sitä huomaava."

Aiottu ja tehty! Otin tuon pienokaisen, joka katseli minua pyöreillä kummastelevilla silmillään, ja vein hänen sisään sisareni luokse, joka juuri oli herännyt ja tuijotti minuun aivan kuin ei hän olisi ollut täysin tunnollaan.

"Kas, tästä saat, Riika, toisen lapsen, jonka Jumala on lähettänyt sinulle poissa olevan lemmittymme sijaan."

Hämmästyneenä katseli hän pientä muukalaista, ymmärtämättä tarkoitustani; kun hän vihdoinkin sen käsitti, ei tahtonut hän semmoisesta kuulla puhuttavankaan, mutta muistutettuani häntä siitä, mitä hän saisi kärsiä mieheltään, miten hän itsekin oli sanonut että miehensä löisi hänet kuoliaaksi, havaittuansa hänen syylliseksi lapsen kuolemaan, alkoi hän kuunnella sanojani ja heikko toivo näkyi heräävän hänen sielussaan. Jättämättä hänelle mitään ajatusaikaa, panin pikku Liisan vaatteet tämän vieraan lapsen ylle; kun tämä oli tullut hyvin kapaloituksi, saanut yllensä pienen siniruutuisen nutun ja päähänsä kudotun lakin, voin vastata ettei yksikään isä olisi tuntenut mitään eroitusta lasten välillä; miten olisi äidin kanssa käynyt, en uskalla sanoa.

Sitte otin pienen ruumiin, käärein sen vieraan lapsen hienoihin yövaatteihin, ja äidin seuraamana, joka kulki kuten unissa, vein sen alas rantaan; tultuani vakuutetuksi, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, panin ruumiin koriin sekä pari raskasta kiveä ja upotin sen mereen. Kohta se upposikin, ainoastaan pari vesikuplaa osoitti paikkaa, johon se vaipui. Luin muutamia hautausvirren värsyjä ja äiti puhkesi valtaavaan itkuun, joka teki hänelle hyvää; muuten olisinkin luullut hänen menettävän järkensä, sillä niin kovasti koskivat nämät tapahtumat häneen.

Tuskin tiedän itsekään tänä päivänä miten kaikki tapahtui; ainoasti muutamat tapaukset ovat aivan kuin poltettuina muistiini.

Aikaa kului jotenkin kauan ennenkuin lankoni tuli kotiin. Kohta kysyi hän lasta, äänellä sellaisella, kuin olisi hän pelännyt sille jotakin pahaa tapahtuneeksi. Äiti osoitti vaan kehtoa. Minä otin pikaisesti pienokaisen ylös, pitäen häntä niin, ettei päivä olisi paistanut kasvoille; polveni vapisivat, täytyi nojautua tuoliin, jotten olisi maahan vaipunut.

"Kuinka hän on kasvanut!" huudahti isä ihastuneena, "ja niin ketterältä hän näyttää! Sanotaan aina että lapsi tuossa iässä paljon muuttuu parissa viikossakin, sen on hän tehnyt; mutta katsoppa, nuo tummat silmät on hänellä jätellä samoinkuin hymyilevä suunsakin. Kas vaan, hän pelkää vähän minua; mutta ei se ole ihmekään, niin musta ja partainen kun olen!"

Hetkisen perästä meni pienokainen jo hänelle itkemättä, hän kanneskeli tyttöä ympäri huonetta, antoi hänen hyppiä korkealle ylös kattoon ja riemuitsi tytön kirkahdellessa ilosta. Vähän ajan perästä kyseli hän, mikä vaimoaan vaivasi kun hän oli niin vaalea ja surkean näköinen; sisareni istui mykkänä, mutta minä kiiruhdin vastaamaan, että hän oli ollut kovin kipeä sinä yönä, kun myrsky kävi, niin että luulin hänen kuolevan, eikä hän ollut siitä vielä oikein toipunut. "Nuo naisväki ovat niin hirveän hupsumaisia ukkosen käydessä", sanoi hän välinpitämättömästi ja rupesi taas leikkimään lapsen kanssa. Selvästi näkyi, ettei hän mitään petosta aavistanut, ja tämän kautta pääsimme, minä ja Riika, levottomuuden raskaasta taakasta; mutta salaisuus painoi kuitenkin mieltäni, väliin tuntui minusta, kuin täytyisi minun kuiskata siitä meriruohoille, jotka heittäytyivät ylös rannalle ja yksinkertaisissa mielikuvituksissani kuvittelin niiden olevan tervehdyksiä pieneltä Liisaltamme, joka korissaan oli sillä paikalla pohjaan laskettu. Mitä sisareeni tulee, en nähnyt häntä enää koskaan oikein iloisena; miehensä hyväillessä lasta, näytti välin siltä kuin olisi hän saanut käärmeen piston, ja usein ihmettelen kuinka tuo oli mahdollista, ettei miehensä huomannut petosta.

Pian tuli kumminkin uusia huolia. Korkeampaan paikkaan oli tehty ilmoitus siitä ettei majakkatuli ollut sytytettynä edellä puolenyön tuona turmiollisena yönä, ja että seurauksena siitä eräs laiva oli hukkunut ja useampia muita oli ollut haaksirikkoon joutumaisillaan. Tarkka tutkimus tapahtui, ja päätökseksi tuli että lankoni menetti majakkamestari-virkansa. Tästä oli hän raivoissaan; etenkin kiukustui hän minulle, sillä kun hänelle olin sanonut vaimonsa sinä yönä olleen niin kipeän, olisi minun velvollisuuteni ollut pitää huolta lyhtyjen sytyttämisestä. Minusta näytti kuin olisi Riikakin soimannut minua sekä tästä että muustakin; olin siis kovin ikävässä asemassa, ja koska he saivat kohta muuttaa pois majakkamestari-huoneesta, päätin minä etsiä itselleni toisen kodin. Heidän luokseen jäin vaan niin kauaksi, että voin auttaa sisartani muuttamisessa.

Bryngelsonin hakemasta perinnöstä ei tullutkaan mitään, ja he olivat hyvin vähissä varoissa, jotta ei ollut muuta neuvoa kuin asettua erääsen pieneen riutuneesen tupaan jossakin paikassa saaristossa, jossa kukaan muu ei tahtonut asua, koska huhu kulki että huoneessa kummitteli. Siellä on hän sitte elänyt kalastelemalla, jollei, kuten olen kuullut kerrottavan, jollakin luvattomammallakin keinolla, johon seutu ja muuan piiloituspaikka, joka lienee läheisyydestä löydetty, erittäin hyvin näyttivät sopivankin.

Minä muutin majakkamestari-huoneesta muutamaan perheesen H——n kaupungissa. Täällä rupesin palvelukseen kamarineitsyenä, ja menin sitte naimisiin erään hyvin voivan suutarin kanssa. Silloin oli minun erinomaisen hyvä olla; mutta hyvä mieheni kuoli ja minut saatiin houkutelluksi toistamiseen naimisiin eräälle nuorelle kirjanpitäjälle Tukholmasta, nimeltä Algren.

Pian huomasin kuitenkin hänen ottaneen minut ainoastaan rahojeni tähden; hän kohteli minua sangen pahasti, ja tuhlattuansa omaisuuteni juominkeihinsa, karkasi hän Amerikaan. Minä kärsein paljon; menetin terveyteni ja olen aina pitänyt tämän rangaistuksena tuosta lankoni luona tekemästäni rikoksesta.

Sisarestani en ole paljon mitään kuullut siitä asti kun muutin H——iin. Viime vuosina en ole koskaan saanut vastausta kirjeihini, mutta minulla on syytä uskoa että hän on viettänyt raskasta ja hurjaa elämää, ikäänkuin tukahuttaakseen muistostaan rikosta, johon minä hänet viekottelin. Jumala suuressa armossaan antakoon meille anteeksi!

Jos tämän lukee joku sääliväinen ihminen, joka taitaa eli tahtoo saada selville tämän surullisen asian ja mahdollisesti löytää lapsen oikean sukuperän, tahdon nyt, niin pitkälle kuin heikot voimani sallivat, antaa muutamia laveampia tietoja mitä tunnen asian laidasta.

Ensiksi saatan mainita, että sisareni oma lapsi kastettiin Elisapetiksi, mutta tavallisesti kutsuttiin Liisaksi. Sisareni ei kuitenkaan voinut kärsiä tätä vaihto-lasta kutsuttavan samalla nimellä, vaan jo ennen majakasta lähtöänsä oli hän saanut miehensä suostumaan siihen, että kutsuttiin tyttö äitimme mukaan, joka myös oli saanut saman ristimäniinen, mutta aina kutsuttiin Elsaksi.

"Elsa!" huudahti neiti Edelstedt ja työnsä putosi käsistään lattialle; "voi, rakas veljeni, olleekohan se meidän Elsamme?"

"Niin, rakas Eleonore", vastasi tohtori, "minulla on todellakin kyllä syytä uskoa niin olevan. Voit itse lukea lopun vaimoraukan kertomuksesta. Siinä kertoo hän muun muassa ensimmäisen miehensä nimen olleen Ljungström, jonka hän ennen oli unhottanut mainita. Hän ei voi olla kukaan muu, kuin Kristiina Ljungström, Elsan täti, jota hän turhaan etsei, koska hän jo kauan sitten oli mennyt toisiin naimisiin ja muuttanut täältä. Hän tuli tänne taas, mutta vaan kuollakseen. Voi! jospa olisin tämän kaiken ennen tiennyt ja voinut sanoa tuolle niin paljon omantunnon tuskaa kärsineelle ihmisraukalle, että tuo pieni löytölapsi oli täällä ja hyvässä turvassa rakkaan sisareni luona!"

"Ja ajatteleppa jos hänen oikeat vanhempansa elävät ja ovat surreet häntä näin monta vuotta", sanoi neiti Edelstedt. "Kenen lapsi hän mahtaa olla?"

Tohtori sanoi että hän kohta lähettäisi ilmoituksia sekä kotimaisiin että ulkomaisiin sanomalehtiin, joissa hän mainitsisi, että eräs lapsi sillä tavalla on tullut pelastetuksi, ja kehoittaisi niitä, jotka voisivat asiasta jotakin tietoja antaa, kohta siitä ilmoittamaan. Kaikkiin mahdollisiin keinoihin olisi tässä tarkoituksessa ryhdyttävä.

"Mutta onko meidän mainitseminen tästä mitään Elsalle?" kysyi neiti Edelstedt. Hän arveli että nuoren tytön mielikuvitus kiihottuisi liian paljon; epätietoisen tulevaisuuden unelmat, jotka kentiesi eivät milloinkaan toteutuisi, tulisivat pyörimään hänen päässään ja saattaisivat hänen todelliseen elämään kelvottomaksi. Mutta tohtori oli toista mieltä; semmoiset seuraukset siitä kyllä saattaisi olla, mutta hän toivoi sisarensa voivan ne poistaa. Tähän asti ei ollut hän milloinkaan nähnyt salaisuutten perheessä mitään siunausta tuottavan. Päinvastoin, jo varhaisessa nuoruudessa olisi harjaannuttava katsomaan totuutta suoraan silmiin, puhdas toiminta olisi aina paras. Sitä paitsi oli Elsalla ollut niin paljon surua siitä että hänen täytyi olla salakuljettajan tytär ja pitää isänsä rikoksentekijänä ja häpeään joutuneena kansalaistensa silmissä; nyt pääsisi hän ainakin tästä taakasta. Päätettiin siis sanoa Elsalle koko totuus, mutta vasta seuraavana aamuna, jottei hänen yölepoaan häirittäisi. "Lapsi raukka", sanoi neiti Edelstedt, "kyllä hänen uneksumisensa rauhattomiksi tulisivat jos hän olisi lukenut tämän paperin."