SEITSEMÄS LUKU.

Niilo.

Herra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan lesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä toimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka oli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin jotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta hänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta ryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki hän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon paremmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo oli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias poika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana kuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat hänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen rahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta kuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen säästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada "yhden ainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta." Muuten hän ei koskaan ollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen silmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta tarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen ottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut mitään aavistustakaan.

Elsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan Niilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin paljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät sitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla havaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen ahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.

"Tuo tyttö on oikea aarre", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; "niin paljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa", sillä oikein nyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja seppeleitä, joita "mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö" oli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen pikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa, väittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.

Alussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon toimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset leinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon Elsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.

Kerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun Niilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka kovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä lainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut; hän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti maksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi puhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän ei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata toimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä mitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. "Minä lahjoitan sinulle jotakin kovin kaunista", lisäsi hän, ojentaen kättänsä, ikäänkuin tarttumaan rahoihin; "ja voithan sinä huokeasti sanoa että et saanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä."

Nämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän vanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata väärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön velvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi synnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän vastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut myöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla saada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa seisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä mainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa ja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen karkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin nähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka seisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään, että hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa sanoi hänen tehneen oikein.

Matka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin pahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.

Niilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin hänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta kerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui osa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa, ja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut tapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan; hän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen äitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää hyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka kävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui ilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli; eikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia korukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan, ja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen äskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat vanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä huoneissa.

"Rakas Rosenkvistini", sanoi hänen vaimonsa, kun he illalla istuivat yhdessä kirsikkapuulehdossa, ukko tapansa mukaan piippu suussa, eukko sukankudin kädessä. "Tuo ei käy kauemmin laatuun. Minä tiedän että sinä pidät tytön puolta, jos sitten olisikin vaikka omaa vaimoasi ja poikapuoltasi vastaan; Niilo raukka, se oli pahin kaikista, että Elsalla oli rohkeutta sanoa minulle eilen, ettei kukaan muu ollut käynyt huoneessa kuin Niilo, kuu viitonen katosi, jonka juuri olin saanut kanoistani!"

"Noh, mutta kukaties on se totta, akkaseni", sanoi ukko sävyisästi.

"Mitä!" huudahti vaimo ja kyynelvirta vierähti silmistään. "Oma poikani! Tahdotko hänen ennemmin katsoa varkaaksi kuin tuon pienen katukulkurin! Voi! kun vielä semmoisenkin häpeän täytyy nähdä! Oi, että milloinkaan menin naimisiin!"

Hän peitti kasvonsa esiliinaansa ja tärkätyt lakinnauhansa tulivat pehmeiksi kyyneleistä.

"Mutta, rakas Saarani", sanoi miehensä hänelle, "olehan toki järjelläsi, eihän meillä ole mitään todistusta; täytyy ensin tutkia asiaa ennenkuin niin rohkeasti tuomitsemme tuon isättömän ja äidittömän lapsiraukan."

"Isättömän ja äidittömän! niin, niin, hänen isänsä oli salakuljettaja ja istuu nyt vankina, eikä äitinsäkään ollut parempi, sitä ei ole hän voinut salata minulta, kyllä minä kohta huomaan mikä kukin ihminen on. Mimmoiset vanhemmat, semmoiset lapset; omena ei kauas puusta putoa. Ja sen sanon sulle varmaan, että joko tyttö lähtee pois tahi minä. Niilo raukkani, hän ei suvainnut tyttöä ensi alusta asti, kummallisen tarkka silmä pojalla onkin, se on hänellä äitinsä perintöä; kaikki ihmiset on tyttö lumonnut ulkokullatuilla kasvoillansa; mutta, sanon vielä sinulle kerrassaan, sen varkaan penikan täytyy mennä tiehensä!"

Ja kiihkossaan kuivasi rouva Rosenkvist kutimellaan silmänsä, jotta puikot olivat pistää silmät pilalle ja lähti huoneesta mieheensä katsomatta.

Kauan aikaa istui herra Rosenkvist hiljaa ja miettivänä; rakkaassa piipussaan oli tulikin sammunut hänen huomaamattansa. Silloin katsahti hän ylös ja huomasi Elsan, joka hiljakseen käveli ympäri ja sitoi kiinni muutamia neilikoita, joiden päät olivat riipuksissa runsaan lämpimän vaikutuksesta.

"Tule tänne, lapsi raukka", sanoi hän vakaasti, ja pieni tyttö seisoi kohta hänen vieressään.

"Elsa, ethän toki voi valhetella vanhalle miehelle, joka on suonut sulle niin paljon hyvää? Onko tämä, josta he syyttävät sinua, totia vai eikö? Minä olen uskonut sinun rehellisiä kasvojasi; olenko siis niin hirveästi pettynyt? Se olisi suuri suru minulle, mutta pahin sinulle, lapsi raukka, joka et kenties ole milloinkaan parempaa oppinutkaan."

Elsa kumartui maahan ukon jalkoihin. "Oi, herra Rosenkvist", huudahti hän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja nyyhkytys keskeytti äänensä; "uskotteko todellakin, että minä voisin olla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua kohtaan! Olen kyllä nähnyt… kotonani… mihin semmoinen jumalaton toiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti… ja palvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle käskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas sanomaan: "Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä lie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista, joka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää", lisäsi hän vitkaan ja juhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, "Jumala tietää, että niinä toden sanon."

"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni", sanoi ukko ystävällisesti. "Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä jotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä vastausta."

Elsa vaikeni. "Enkö saa olla vastaamatta?" sanoi hän vihdoin, surullisesti katsoen akkunaa kohden.

Samassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen. "Se on hän!" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo hiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja uhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli tullutkin.

Ukko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Elsa", sanoi hän lopuksi, "uskon sinun olevan syyttömän, mutta tajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että sinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne, jos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka ikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin paras. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin tervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa matkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en tiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille." (Siihen aikaan ei vielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)

Elsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin liikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen käteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä rauhassa.

Tämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli poikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan hän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että hänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle oli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa sopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus tuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista. Pitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään hänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt. Näin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan päätöksensä.

Mutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi lähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin todistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen ja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle, ehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin lempeydellä.

Niilolle oli luonnollisesti suurimmasta tärkeydestä ettei mitään tutkimusta toimeen pantaisi, mutta äitinsä vaan ihaili hänen jalomielisyyttään.

"Hän on jalo poika", sanoi äiti, "koska hän voi olla niin hyvä tyttöä kohtaan, vaikka tämä on koettanut hänestä herättää epäluuloa hänen omassa äidissään!"

Niilo iski silmiään ja Elsa tuli hehkuvan punaiseksi; mutta ukko ravisti päätään, miettien: "äiti raukka, mitenkä käyneekään kun vihdoinkin saat tietää totuuden!"

Aurinko oli juuri noussut, linnut visertelivät metsässä, yökasteen virkistäminä aukasivat kukat lehtensä, koko luonto näytti iloiselta ja hymyilevältä, kun Elsa surumielin istui rattaille, joiden piti viemään hänet pois siitä paikasta, jossa hän kerran luuli tulevansa niin onnelliseksi. "Ja kuitenkin", ajatteli hän, syvillä henkäyksillä nauttiessaan aamu-ilmaa, "on minun laitani paljon parempi kuin isä raukan, jonka täytyy istua vankeudessa. Ah, jospa kerran saisin nähdä hänet niin vapaana kuin minä olen!"

"Jumala olkoon kanssasi, lapseni", kuiskasi herra Rosenkvist hänen korvaansa. "Ilmoita minulle joskus kuinkas voit"; ja salaa pisti hän tytön käteen vähän rahaa ja eväskorin matkalle. Rouva Rosenkvist syleili poikaansa ja käski hänen tulemaan pian takaisin, ajuri läiskähytti piiskallaan ja niin he läksivät.