NELJÄSTOISTA LUKU.

Muuan käynti sairaan luona.

Oli hirveän raju ilma. Sade valui alas virtana ja rakeet löivät ikkunia vasten, jotta olisi luullut niiden menevän säpäleiksi. Tuuli vinkui kaduilla, pilvet kulkivat kuten villipetojen ajamana, oli niin kylmä ja pimeäkin, kuin olisi talvi jo tullut. Liekit häilyivät katulyhdyissä niin että olisi luullut niiden joka silmänräpäyksenä sammuvan.

Noin yhdeksän aikana tuli tohtori Edelstedt sisään sisarensa luokse, joka lepäsi sohvalla perähuoneessa. Hupaisa tuli hehkui vielä uunissa. Elsa oli jo pannut maata. Tohtori oli väsynyt ja vähän pahoinvoipa, kun oli tehnyt vaikeamman leikkauksen ja käynyt monen sairaan luona sinä päivänä. Hän heittäytyi nojatuolille tulen ääreen, ja levättyänsä hetkisen ja juotuansa kupin teetä, jonka sisarensa hänelle tarjosi, päätti hän mennä levolle. Mutta ensin meni hän akkunan luo aukaisten luukun.

"Nyt on hirveä ilma", sanoi hän, "ei nyt laskisi ulos koiraa eikä kissaakaan. Jospa ilma kaunistuisi aamuksi, sillä minun on matkustettava aikaisin maalle erään sairaan tykö, ennenkuin pidän luennon sairashuoneessa. Hyvää yötä, rakas Eleonoreni, tarvitset sinäkin levätä."

Hän oli juuri ottamansa kynttilänsä, aikoen poistua, kun tampurin kello alkoi soida.

"Kuka se nyt ollenee?" sanoi hän ja meni ovelle.

Se oli sana eräältä rouvalta, joka oli sangen kipeä ja pyysi hartaimmasti, että tohtori tahtoisi sääliä häntä ja tulisi hänen luoksensa vielä tänä iltana. Hän ei asunut kaukana siitä, nimensä oli Algren, oli köyhä leski, mutta hän oli kuullut niin paljon hyvästä tohtorista, että hän pani ainoan toivonsa häneen.

"Ethän sinä kumminkaan tänä iltana mene ulos, rakas Kaarleni, tämmöisellä ilmalla, niin pahasti kun jo olet itsesi kylmännyt!" sanoi hänen sisarensa huolestuneena.

"Niin, ei se niin erittäin mieluistakaan ole", sanoi tohtori, pannen takkinsa napit kiinni taas ja katsellen akkunaan, jota sadepisarat pieksivät; "mutta sitä ei voi auttaa, en ole milloinkaan kieltäynyt menemästä köyhän sairaan luo, enkä tee sitä nytkään."

"Mutta täytyy sitte ainakin käskeä Jannen valjastamaan hevosen!"

"Ei ei, hän raukka on istunut kuskilaudalla koko päivän ja saa ajaa taas huomen aamulla varhain; sairas kun on varsin lähellä, niin saatan juuri hyvin kävellä; hyvää yötä, rakas Eleonore, mene nyt maata."

Ja tohtori otti paksun päällystakkinsa ylleen, lämpimän villasaalin kaulaansa ja läksi ulos sateesen, pienen tytön seuraamana, joka oli sanan tuonut.

Seuraavana päivänä ei neiti Edelstedt saanut nähdä veljeänsä ennenkuin puolisen aikana. Kysyttyään iltasesta sairaan luona käynnistä sai hän kuulla rouva Algrenin kuolleen muutama tunti sitten; kun tohtori taas tuli hänen luokseen edellä puolenpäivän, oli hän jo loppunut.

"Ihmisparka", sanoi tohtori, "hänen tilansa oli surkuteltava."

Hän kertoi tavanneensa sairaan melkein typö tyhjässä tilassa; — ainoasti puheensa ja jotakin hänen käytöksessään todisti hänen nähneen parempia päiviä. Hän ei tiennyt elikö miehensä tahi ei, hän oli karannut Amerikaan, tuhlattuansa kaikki mitä hänellä oli, eikä vaimonsa ollut hänestä sitte enää koskaan mitään kuullut. Tämän sai tohtori tietää pieneltä tytöltä, joka oli häntä hakemassa, hän oli erään samassa talossa asuvan matamin tytär, jota tohtori Edelstedt kerran oli eräässä vaikeassa taudissa lääkinnyt.

"Minä olin jo unhottanut lapsen", sanoi hän, "mutta tyttö muisti aivan hyvin minun ja oli aina sanonut sairaalle, että hän vaan kysyisi minulta neuvoa, niin tulisi hän varmaan terveeksi. Nuo ihmispoloiset luulevat aina meidän lääkärien olevan jonkunlaisia loihtijoita, jotka voisimme manata taudit pois, ja me voimme kuitenkin niin vähän aikaansaada kaikella viisaudellamme, kun sairaan aika on tullut. Näin kohta että niin oli laita rouva Algrenin kanssa. Hän makasi keuhkotaudin viimeisellä asteella, mutta ei luullut olevansa niin kipeä kuin hän todellakin oli. Ei näkynyt hänellä olevan ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, paitsi pientä tyttöä, jonka äiti aina oli ulkona työssään; tyttönen onkin hyvin kiltti lapsi, saamme nähdä mitä voimme hänelle tehdä. Kuitenkin luulin huomaavani tuon kurjan naisen sielun kärsivän yhtä paljon kuin ruumiinkin, joku suru taikka rauhattomuus näkyi hänen mieltänsä painavan, hän katseli useampia kertoja ympärilleen huoneessa tuijottavin katsein, ja tytön sattumalta mentyä ulos, otti hän äkisti päänalusen alla olevan pienen sinetillä varustetun kääreen ja sanoi läähättäen ettei hän voinut ennen rauhassa kuolla, kun hän oli jättänyt sen jonkun uskottavansa henkilön käsiin; liikuttavalla äänellä pyysi hän minun lukemaan siinä olevan pienen kirjoituksen hänen kuolemansa jälkeen, ja lupaamaan, jos mahdollista, sovittaa sen raskaan hairahduksen, johonka hän oli tullut syylliseksi. Hän katsoi minuun niin kummallisen rukoilevasti, etten voinut muuta kuin luvata tehdä kaikki mitä minun vallassani oli; tämä näkyi silminnähtävästi rauhoittavan häntä, sillä hän sulki taas silmänsä, ja hetken perästä huomasin hänen nukkuneen, jonka jälkeen jätin hänet. Tänään aamulla, kun taas tulin sinne, oli hän kuollut. Annoin tytön äidille vähän rahaa, ja pyysin hänen pitämään tointa ruumiin säädyllisestä hautaamisesta; sillä vaimoraukalla ei näkynyt olleen ketäkään läheisempää omaista. Hänen kirjoituksensa panen pulpetin laatikkoon, kunnes saan aikaa lukea sen lävitse. Jälkeen puolen päivää on minulla monta sairasta katsottavana.. Hyvästi, hyvä Eleonoreni."

"Älä vaan tule kotio peräti myöhään illalla, jotta saat vähänkin levätä, rakas Kaarle, sinä hivut kokonaan."

"Saa nähdä," vastasi tohtori hymyillen, suuteli sisarensa kättä, otti hattunsa ja meni.