VIIDES LUKU.

Maantiellä.

Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä, joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte, kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.

Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla, joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.

Askaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän elollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli rattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli pienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen kauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla tornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän tuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.

Juurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon tulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia vihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.

"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien reunalla kukkavasu kädessä, "tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria hevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle saamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä kovassa kuumuudessa", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen ruutuisella nenäliinallansa.

Elsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä painoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.

"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni", sanoi ukko, kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin; "mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä viheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä patustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet, ja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani ei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää ikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?"

Elsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien kertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä mahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän itse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H——ssa. "Ehkä on tämä H——?" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.

"Ei ole", vastasi puutarhuri; "H—— on suurempi kaupunki; mutta ei sinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä yksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni…"

Hän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi taas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli häntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä tykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua ja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä kasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen vaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku toinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.

"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme", jatkoi ukko, "niin saatat sinä kernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista pientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa auttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä askaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin muuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot seurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo ylen kauan."

Mitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä niin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti ukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte nosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle viereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.