YHDESKOLMATTA LUKU.

Ikuinen kaupunki.

Rooma! Kummallisin tuntein astuivat matkustajamme ensin tuohon maailman mainioon kaupunkiin, jossa on niin äärettömän paljon huomiota herättävää sekä sielulle että silmille. Kreivinna d'Osoglio meni kohta Angelan kanssa appivanhempansa luokse. Hänen mielensä paloi antaa heidän nähdä kuinka tyttö oli isänsä näköinen, tämä yhdenkaltaisuus miellytti yhä enemmän hellää äitiä. Angela oli nyt niin kiintynyt äitiinsä, että hän tuskin hetkeksikään tahtoi erota hänestä; hän kaiheksui vähän noita vanhoja isänvanhempiaan; tultuansa heidän komeaan huoneesensa, ja nähdessään tuon iäkkään pariskunnan loistavissa vanhanaikaisissa puvuissaan, istuvan kumpikin korkeassa nojatuolissaan, tykytti hänen sydämensä tuskallisesti ja hän olisi mielellään juosnut tiehensä, jos olisi saanut luvan. Mutta vanhukset nousivat hitaasti ja astuivat pari askelta miniäänsä vastaan, syleilivät häntä ja suutelivat hänen otsaansa.

"Tässä", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka oli piiloutunut hänen taaksensa, "tässä on Fernandoni tytär."

Vanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä hän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he itkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli niin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. "Ah niin, ihan hänen silmänsä", sanoi isän-äiti; "ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu hän hymyilee!" sanoi iso-isä, "niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei voi kukaan erehtyä."

Alussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän tottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut vanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä konvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.

Mutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin ja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä jalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla lepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet kärsimyksen koulun; he olivat "pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä valkaisneet", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden siteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän onnellinen.

Aamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa, jota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa kaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää. Ensin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi ja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika ylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas puukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta semmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien palatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma näkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko rakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot taulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne kokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita. Tämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri Edelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.

Nykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta Elgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän matkustanut kotiin tai niissä hän oli.

Eräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien taiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut muutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia akvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen luokseen, sanoen: "rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen nähnyt tuolla sisällä."

Hän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat näytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli saanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista naisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin, toivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen pientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet; odottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä kasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita uiskenteli merellä. "Palkittu" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen yläpuolella.

"Hämmästyttävä!" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.

"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?" kuului tuttu ääni sanovan heidän vieressään.

"Herra Elgenström!" huudahti Angela.

"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt päässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt sen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä mitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan katsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin."

Samassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat joutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää tapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi tarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin muodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi se oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi taiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman tilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien muiden enteenä; "mutta", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin, "alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää hyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä ennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä muistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat ollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!"

Neiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista lahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi hän ikäänkuin unelmasta heräten:

"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen täytyy teidän luvata minulle lisätä siihen."

"Ja se on?" kysäsi Alpi.

"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:

"On linna luja Jumala; Kaikessa hädäss' auttaja."

"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani kaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte toteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni."