TOINEN LUKU.

Kylässä.

Seuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja. Muuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat heidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän luvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta tekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin, niin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä, eikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli myöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.

Tie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi paljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin vivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä peltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat ohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja toisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa vihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle ruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia seisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.

"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä," sanoi Maijaäiti naapurieukollensa. "Minä kyllä olisin tarvinnut vähän kaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi käydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän kalansa vaikuttaisi."

"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita nähdään", sanoi Anna Leena. "Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään tekemisessä heidän kanssansa."

Ja akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle. Kukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä liikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa silmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla sai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin omaavan "vahvan sielun", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka välttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan kalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja pienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. "Mutta voi", ajatteli hän, "jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle, kuten tekevät muille lapsille!"

Samassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia tuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he juoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin rajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat tanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli heidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä saisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai loivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä meidän kanssamme?"

Silloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa kukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.

Mutta hetkisen kuluttua kuuli hän etäällä meren kuohuvan paljaitten kallioiden juurella, ja hänen mieleensä juolahti mitä aallot olivat kertoneet, kun hän viimein oli niin ikävällä mielellä, ja hiljainen rauha valtasi hänen, ikäänkuin enkelin siivestä lähtenyt leyhkä.

Tyhjällä korilla ja kevennetyllä sydämmellä lähti hän taas matkallensa, kuljettuansa melkein puolen matkaa, oli hän kuulevinaan kumeata ähkynää vähän etäämmältä. Hän tunsi itsensä vähän arkamieliseksi. Jyrkässä tienmutkassa näki hän hevosen, joka seisoi ja pureksi ruohoja ojan pyörtänöllä, ja ojassa makasivat rattaat rikottuine pyörineen; aisat olivat myös rikki, niin että hevonen oli vapaa, mutta rikas syötinmaa pidätti sen siinä. Makasiko joku ajopelien alla? Elsa juoksi lähemmäksi nähdäksensä, mutta ketään ei näkynyt. Ja kuitenkin kuuli hän tuota ähkyvää ääntä, vaikka vähää tuonnemmalta; hän meni hiukan kauemmaksi ja havaitsi mustan esineen, joka makasi ojassa noin kaksikymmentä kyynärää hänestä, tultuaan lähemmäksi, näki hän sen olevan erään miehen, joka oli kovin kalpea ja melkein tunnoton, ja vertä juoksi hänen oikeasta kädestänsä.

Elsan ensimmäinen ajatus oli mennä tiehensä, sillä hän alkoi peljätä; mutta huomattuansa että hän mahdollisesti voisi olla joksikin avuksi, oivalsi hän heti aseman, juoksi pienelle purolle tien syrjään, otti vettä sieltä ja ripsutti miehen kasvoille, josta tämä avasi silmänsä ja koetti nousta seisaalle.

"En luule että olen niin pahoin loukkaantunut", sanoi hän ruotsiksi, mutta kovin murteellisesti, että Elsalla oli vaikeata ymmärtää häntä.

"Tahtooko pieni tyttö auttaa minua riisumassa takkiani niin että saatan nähdä miten on käsivarteni laita?"

Elsa teki sen, ja sitoi haavan vieraan nenäliinalla sangen taitavasti; sillä hän oli nähnyt miten meneteltiin, kun salakuljettajat toisinaan tulivat pahoin ruhjotuksi vaarallisessa toiminnassaan.

"Paljon, paljon kiitoksia", sanoi muukalainen, joka oli erittäin hyvänluontoinen mies; "mutta pieni kiltti tyttöni, mitä meidän nyt on tehtävä, minä olen kadottanut matkakumppanini, ajopelit ovat rikki, miten tulla edemmäksi?"

"Jos te voitte käydä kappaleen matkan", sanoi Elsa, "niin muistan että tässä läheisyydessä löytyy pieni kestikievaritalo, tosin kovin yksinkertainen, mutta tapana on muuttaa hevosia siellä; sieltä varmaankin voitte saada sitä mitä tarvitsette, ja he pitävät kylläkin huolta hevosesta ja rattaista; kyllä minä osotan tien, mutta minun täytyy sitten kiiruhtaa kotia."

He kulkivat hitaasti eteenpäin, sillä vieras oli huumeuksissa putoomisestansa. Pienessä kievaritalossa tuli muuan leppeä akka heitä vastaan, hän lupasi pitää huolta vieraasta parhaammalla tavalla, jonka jälkeen tämä otti Elsan käden omaansa ja vei ne huulillensa, ikäänkuin Elsa olisi ollut kuningatar; mies laski sitten toisen käden rinnallensa ja kiitti tyttöä sydämmestä. Lähdettyänsä matkalle näki Elsa vielä kauan hänen seisovan veräjällä, monen uteliaan porsaan ympäröimänä, ja viittaavan kädellänsä jäähyväisiä.