IX.

Jouluaaton aattona.

Oli aika elämässäni, ennenkun olin täyttänyt kaksikymmentä, jolloin suurin suruni oli, ettei minulle koskaan mitään tapahtunut. Minä kuljeskelin jännitetyssä ihmettelyssä, jokaisen kohtauksen kadulla, jokaisen sanantuojan paketteineen, jokaisen kirjeenkantajan posteineen piti tuoda mukanaan tuo odotettu, aavistettu ja aavistamaton.

Kun ei mitään tullut, kävin huolestuneeksi ja ajattelin: pitääkö minun rehkiä kaiken ikäni harmaassa ikävässä, tuleeko minun kirjassani olemaan vain valkoisia lehtiä? Ah, sen jälkeen on minulla ollut kyllin ja yllin kyllin elämän seikkailuja. Olen lakannut lukemasta niitä.

Rikkaille ihmisille sopii joulu, se tekee ne vielä rikkaammiksi, mutta köyhät tekee se vieläkin köyhemmäksi, kun se heitä ollenkaan tavottelee.

Mutta joulu tulee pahoille ja hyville vaatimuksineen, ja tottumus totella vaikuttaa, että sytytetään kynttilät ja annetaan toinen toiselleen lahjoja ja ollaan iloisen näköisiä, niinkuin ei mikään muu olisi mahdollista.

Kun se tuli lähemmä ja lähemmä joululehtineen ja ilmoituksineen ja puhdistuksineen ja monine muine hommineen, oli hetkiä, jolloin ajattelin: Minä tahdon istua pimeässä ja uhmailla sen läpi. En tahdo kähveltää itselleni joulutunnelmaa toisten kodissa; en tahdo näytellä joulua, se on äitelää. Mutta sitten tulin ajatelleeksi Puttea ja minä ymmärsin, että minun täytyi. Oli kai myöskin parasta niin. Lopultakin voi niin vähän tehdä elämästä, eipä juuri enempää kuin vastata ystävällisesti puhelimessa ja valmistaa hiukan hauskuutta Puttelle. Ja niin se on tehtävä.

Me olemme panneet parastamme kaikki neljä. Neljätoista viimeistä päivää olemme tehneet työtä konttorissamme, ja tultuamme kotiin olemme kukin kauas yli puoliyön ommelleet työtämme, jonka olemme onnistuneet saada arvotuksi — päällikkö osti 10 arpaa — ja josta aiomme kukin ansaita roposen. Lantit aiomme panna kestityskassaan. Baby on laihtunut kaksi kiloa, ja minulla on renkaat silmien ympärillä ja näytän jumalaparatkoon surkealta, mutta niinpä olen saanut Puttelle päällysnutun ja höyrykoneen, ja siitä olen onnellinen.

Kummallisen sattuman kautta on päällikölläni ollut työtä konttorissa ilta illan perästä, tuskinpa saattaa epäillä hänen tarvitsevan ansaita lisää päällystakkia ja höyrykonetta varten. Hänellä on hyvin vaikea pysyä levollisesti omassa huoneessaan, niin että oikeastaan häiritsee hän minua vain. Eilen illalla sanoin sen hänelle ja pyysin häntä ajattelemaan, että olin köyhä ja minun tarvitsee ansaita. Silloin otti hän minua molemmista käsistä ja selitti, että ne eivät olleet luodut nakuttelemaan hänen kirjoituskonettaan. Siksi olivat ne liian pienet ja pehmeät, ja että oli verinen synti että minä menettäisin nuoruuteni ja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisi luvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän kyllä varoi.

On olemassa uudenlaista flirttiä, jota en ole ennen kokenut, konttoriflirttiä. Sillä on erityinen sanaluettelonsa, omat tilanteensa ja erikoiset inhottavuutensa. Tavallisissa tapauksissa, ellen ilman sydämentykytystä saata pudistaa jonkun miehen kättä, jos meillä on jotakin kiusallista välillämme, en aivan yksinkertaisesti tapaa häntä enää enempää kuin haluan, minun ei tarvitse häntä nähdä, eikä puhua hänen kanssaan.

Mutta jos olen konttorissa ja mies on siellä, niinkuin tietenkin on, silloin en voi häntä välttää. Joka aamu odottaa minua kohtaloni, työ ja huoli toimeentulostani pakottaa minut menemään sinne missä tiedän, että se mies on, josta pidän liian paljon tai liian vähän halatakseni tavata häntä, pakoittaa hengittämään samaa ilmaa, näkemään, puhumaan, vastaamaan, päivä päivältä siihen asti, että — —

Lorua.

Tänään menin viiden ajoissa varsin hyvällä tuulella talouskouluun. Käteni olivat täynnä myttysiä, ja minä iloitsin siitä, että kotiin tultuani saisin ne lakata, panna liinoille ja kirjoittaa niihin joulusäkeistöt. Hetkiseksi olin kokonaan unohtanut Babyn suuren eilen saamansa surun. Mutta kun näin lapsiparan, muistin äkkiä hänen kassavajauksensa ja ymmärsin, ettei tässä ollut toivomistakaan mitään hauskaa, ennenkuin se asia oli selvä. Kyyneleet nousivat silmiini nähdessäni hänen istuvan yksin ja alla päin, niin kalpeana ja surullisena koskemattakaan ruokaan, enkä minä ehtinyt vielä istuakaan, ennenkun hän sanoi: Elisabeth, onko sinulla 67 kr ja 58 äyriä?

— Ei ole, kultaseni, sanoin minä, mutta minä voin hankkia ne — ehkä. Etkö ole löytänyt rahoja?

— En, sanoi hän ja pudisti synkästi päätään. Vaikka olen laskenut ja yhä vain laskenut! Koko päivän taas tänään. Ei näytä olevan mitään mahdollisuutta niitä löytää. Vaikka menenhän minä, tietysti, heti taas sinne etsimään. Minä etsin koko yön, niin että elkää huoliko siitä, jos en tule kotiin. Ja juuri jouluksi, Pegg! Mitä minä teen?

Minä sanoin niinkuin kaikki vanhat viisaat ihmiset kaikkina aikoina: "Syö ensin, muuten et osaa laskea. Sinä löydät ne kyllä, ellet ole hermostunut". Ja Baby arveli, niinkuin kaikki nuoret ihmiset kaikkina aikoina, että vanhat ihmiset ovat välinpitämättömiä heidän suruilleen ja tulevat typeryyksineen, mutta hän söi kuitenkin. Tilasipa hän vielä jonkinlaisen hirtehispilan valtaamana jälkiruokaakin.

— Pegg, tämä on elämän todellisia suruja ja sen todellista vakavuutta. Tämän nyt sain siitä, kun kuljin alla päin notaarin naikkosen tähden ja luulin olevani onneton. Bah — kaikki sielun tuska on vain pötyä. Sappikivi ja kassavajaus ovat todellisia suruja! Hyvästi, Pegg, jos löydät 67:58 kadulta, niin voit soittaa 6359:ään, sillä siellä minä olen. — Ja hän hymyili pientä haikeaa hymyä ja meni kassalle: — Vasikanpaisti ja mantelileivos hillon kera — 60 äyriä ja 30, 90, olkaa hyvä.

Minä jäin sinne vielä hetkiseksi ja mietin ankarasti. Sitten menin takaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin tehdä työtä, odottaen kohoavassa jännityksessä päällikön tuloa.

Hän tulikin, lempeällä, suopealla Ruusunlehtituulella.

— Tuomari on aina ollut ystävällinen, sanoin minä, eikö olisi mahdollista, se on ehkä hävitöntä, mutta pyytäisin etukäteen palkasta — 100 kruunua —. Kuinka vihasinkaan häntä sen katseen takia, jonka hän sai silmiinsä.

— Sitten saa neiti huonot raha-asiat yhä eteenpäin, sanoi hän ja katsoi kiinteästi minuun.

— Voinhan korvata rahat tekemällä työtä iltapäivisin, ehdotin minä.

— Ehkäpä on muita keinoja.

Ymmärsin varsin hyvin hänen tarkoituksensa, mutta sanoin:

— Niin, voihan koettaa, jos joku minun sukulaisistani haluaisi minua auttaa.

— Ja te luulette, että minä antaisin teidän sitä tehdä! Te ette voi saada rahoja liikkeeltä etukäteen, sillä se on vasten minun periaatteitani, vaan te voitte saada ne henkilökohtaisesti minulta.

— Ehto? kysyin minä liikeäänellä, mutta sydämen alkaessa ankarasti tykyttää.

— Te itse, sanoi hän ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin pulpetin taa.

— Ettekö te ymmärrä, että yhteensovittelu on hirveän halpamainen? sanoin minä hehkuvin poskin.

Silloin alkoi hän nimittää itseään rumilla nimillä ja pyysi minulta anteeksi monilla kauneilla sanoilla, ja minun piti välttämättömästi pudistaa kättä hänen kanssaan merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin meidän välillämme. Mutta minä tahdoin käyttää tilannetta.

— Kerronpa tuomarille, sanoin minä, että meillä konttoritytöillä on salainen musta lista Tukholman hakkailevimmista päälliköistä.

— Mielisinpä sen nähdä, sanoi hän.

— Sen kyllä uskon, vastasin minä, mutta se ei käy päinsä. Se on olemassa vain suullisena perimätietona. Ooh, kylläpä te hämmästyisitte! Te olette siinä n:o 3, kaikki konttoritytöt Tukholmassa tietävät sen.

Se vain mairitteli häntä. Oi, se oli hullunkurista; oikein murtaakseni hänet vedin esille koko historian Babysta ja kassanvajauksesta, mutta hän ei uskonut minua.

— Noin ulkokullatuksi en neitiä luullut, sanoi hän, niine kokemuksine kuin neidillä on elämästä! Luonnollisesti ymmärsin, että hän tarkoitti Puttea, mutta olin vaiti, sillä tiesin, ettei hän uskoisi, ennenkuin hän saa nähdä Putten omassa 13-vuotiaan korkeassa persoonassa. Ja vavisten yli koko ruumiin menin ulos eteiseen, lujasti päättäen mennä Rantatielle ja nöyryyttää itseäni uudestaan Babyn tähden.

Minun seistessä kämmeltäen hansikkaiden kanssa tuli hän ulos kirjekotelo kädessä.

— Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän tasaisesti.

Minä ilostuin ja hämmästyin tavattomasti ja ojensin hänelle käteni, jota hän suuteli.

— Näkyypä, etten minä sentään aina vaikuta rauhoittavasti tuomariin, sanoin minä leikillisesti.

— Eihän neiti sitä tahdokaan, kuiskasi hän aivan lähelläni.

— Minun täytyy nyt mennä, selitin minä ja väistyin.

— Vain silmänräpäys. Minä näen, että te yhä vielä olette vihainen minulle siitä, että äsken olin niin häijy ja raaka? Ettekö tahdo näyttää minulle, ettette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.

Minun vastaukseni oli kaksi askelta taapäin, mutta ovella sai hän minut kiinni, kietoi käsivartensa ympärilleni ja suuteli minua.

Minä olin aivan tahdoton, muistan vain ajatelleeni:

— Ooh, että hän viitsii!

Mutta kun sitten tulin kadulle, en tiedä millä tavalla, väistyi kaikki muu sen äkillisen ja suuren ilon tieltä, että nyt oli minulla joka tapauksessa millä auttaa Babya ja vähän päällekin. Ja nyt luikin tieheni hänen luokseen, ja taivasten tekijä kuinka se tyttölapsi ilostui! Me riensimme kotiin, mutta ostimme koko joukon tavaraa matkalla.

Siellä kotona pyöri Eeva ympäri hillittömän autuuden tilassa 50 kruunun takia, jotka hän odottamatta oli saanut joulurahaksi.

Hän nauraa vielä unissaan minun tätä kirjoittaessani.

Kello oli yli 12. Joulu-ilta siis. Olenko minä tehnyt jotakin hirveän pahaa? Siinä tapauksessa on kauheata, että minä en hituistakaan kadu, tunnen vain veitikkamaista virkeyttä.