XIII.

Helmikuun 4 pnä, veronmaksupäivä.

Meidän hiljaa ja voimaperäisesti pukeutuessamme eilen aamulla, vilusta väristen, sillä oli yhä vielä pureva pakkanen ja lämmittäminen varsin askeettista, katkaisi Eeva hiljaisuuden ilmoittamalla:

— Tänään on viimeinen päivä.

— Mitä tarkoitat, onko maailma taas hukkuva? kysyin minä.

Minusta oli, kuin juuri nyt olisin voinut ottaa tapauksen varsin kylmästi, aamusilla on elämä harvoin hauskaa.

— On kai sitäkin pahempi, kuulin Babyn toisesta huoneesta sanovan. Eläpä koetakaan tekeytyä siitä tietämättömäksi! Verohan nyt on kysymyksessä, tiedän ma, ja sinun on maksettava se tänään. Haluatko ehkä joutua ulosottomiehen-apulaisen velottavaksi?

— Riippuu siitä minkä näköinen hän on, koetin minä laskea leikkiä, samalla kun aloin pyöriä ympäri etsien avainkimppuani saadakseni kirjoitus pöytälaatikosta esille palkkauskotelon.

— Huokaisten laskin kympit. Tytöt olivat oikeassa, tuntui varsin tuskalliselta. Minä toivoin hartaasti, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu kun olin, etteivät useimmat hienot rouvat tiedä, minkä näkönen verolippu on.

Eeva ja minä olimme sopineet siitä, että menemme yhdessä uhraamaan, ja kello kuusi me lähdimme. Myymälän rouva seisoi portilla ja Vaasankulmakunnan hauskalla tavalla kysyi hän ymmärtävästi ja osaaottavaisesti hymyillen veronmaksuunko mentiin.

— Riennetäänpä nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten pyydän sokerileipomoon, tulkoon sitten mitä tahansa.

Mutta kun tulimme uhripaikalle, oli siellä pitkä ja kiukkuinen jono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.

— Niin, mutta myönnä, että tämä on liikuttavaa, huudahti Eeva erikoisella äänellään, niin että koko jono kuin käskystä väänsi päätään. On tarpeeksi katkeraa, kun kynitään vaivaiset lantit, mutta että vielä täytyy jonottaa ja kaupan päälle tulla lasitetuksi aina polviin asti, on minun mielestäni jo julmaa.

— Etkö ole koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa, niinkuin englantilaiset äänioikeusnaiset, niin kauan kun sinulla ei ole kansalaisoikeuksia?

— Kyllä, jos vain se syy kelpaisi, niin saisimme aika pitkän lykkäyksen, mutta siitä olisi vain seurauksena, että ne ottaisivat meidän jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.

— Ah! sanoi muuan mies takanamme. Neidit joutuisivat vain oikeuden kanssa tekemisiin. Ei sovi vielä pitkään aikaan suutaan soittaa tässä kapitalistiyhteiskunnassa.

Eeva käytti heti tilaisuutta ja alkoi mielistellä tätä miestä, samalla kun he molemmat hyvin kapinallisin puhein eroittivat nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan Marxin ja Lasallen periaatteiden mukaan. En ole koskaan ajatellut ketään Eevan laiseksi. Hän olisi varmasti samalla menestyksellä häikäissyt valtioministerin puhumalla maltillisesta kehityksestä tai professori Kjellénin pitämällä pitkiä puheita kolmikamarisysteemistä.

Mutta kun vihdoinkin tuli meidän vuoromme, ja kun me vakavina olimme jättäneet veromme — niin, mihin tarkoitukseen se oikeastaan onkaan? — ja tulimme ulos, saimme nähdä Babyn — läähättäen, epätoivoisena.

— Tytöt, elkää estäkö minua! Minun täytyy rientää kotiin noutamaan verolippua ja ehtiä takaisin, ennenkun suljetaan! Enkä minä varmaan tiedä, missä se on.

— Niin, en minäkään, sanoi Eeva. Mutta minä löysin papinkirjasi Hjalmar Söderbergin Gertrudissa toissapäivänä.

Mutta sitä ei Baby kuullut. Hän oli jo monta hevospituutta meidän edellämme.

— Tiedätkö mitä? sanoin minä. — Emme huoli mennä sokerileipomoon. Mutta ostamme neljännes kilon kahvia ja muutamia wienerleipiä ja sitten sytytämme spriikeittiön ja lemmenpallon, ja kun toiset tulevat, näytämme heille että mekin voimme kantaa kohtalomme kuin filosoofit.

— Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipiä elämänsä katkerina hetkinä? kysyi Eeva. — Minä luulen hänen menneen rakastajattarensa luo. Me menemme siis Berlinerleipomoon sen sijaan.

Kun tytöt tulivat kotiin säteili lemmenpallon lempeä valo heitä vastaan, ja uunissa paloi iloisesti Eevan joululahja-pakkilaatikko. Kahvipannu lauleli spriikeittiöllä, ja leipävasussa oli tasan kahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi kaupan päälle, kun leipäneiti kuuli, että olimme olleet veroa maksamassa. Emmykin kirkastui ja Baby alkoi heti laulaa mieliballaadiaan.

Kuni keväinen sää, kuni kukkien kuu on godtemplarin raikas ja hehkuva suu…

— Mutta olehan Jumalan tähden hiljaa, Baby, sanoin minä.

— Minkätähden sanot Jumalan, kun kuitenkin tarkoitat notaaria ja notaarin äitiä? sanoi Baby moittivasti ja katsoi ihmetellen minua. Sinä olet muuten niin viehättävä, mutta sinä lausut yhtenään turhaan Jumalan nimeä, niin että minä alan oikein peljätä, kuinka sinun käy. Kuinka saatoit ruveta sitä tekemään?

— Tein sen, kun taukosin häneen uskomasta, pienoiseni, sanoin minä. Muuten on se hyvin paha, että niin teen, vallankin kun tiedän, että se loukkaa sinua. Kuka pitää varalta kahvia? Minun korvissani kiehuu se keittyneeksi nyt!

Mutta eipäs edes kahvikaan voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeammista asioista. Hän oli vain järkytetty verolipusta ja muusta.

— Eikö sinun mielestäsi elämää ole vaikea elää? sanoi hän.

— Ei se helppoa ole, sanoin minä.

— Ja eikö täydy koettaa ajatella vähän, kun sattuu tällaisia kummallisia ja vääriä asioita, ja miettimällä saada jonkinlainen kanta itselleen?

— Ei, Jumala minua varjelkoon, sanoin minä unohtaen Babyn äskeisen varoituksen, juuri silloin on paras olla ajattelematta. Eeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella! Lisätilkka ja hanuri!

— Anna lapsen ajatella, ratkaisi Eeva, joka päättävästi käristi meidän vanhaa leipäämme lampun päällä. Minä arvelen, että jokaisen velvollisuus on ajatella — meistä neljästä on Eeva aina se, joka arvelee asioita, mikä osottaa melkoista joustavuutta — vain se, että pakotetaan maksamaan veroa ilman että vähimmälläkään tavalla saa vaikuttaa siihen, kuinka rahojen annetaan luistaa, saattaa jo pakottaa ajattelemaan asioiden järjestystä. Minkätähden täytyy koko luomakunnassa vain tyttöjen, jotka ovat käyneet 8-luokkaisen oppilaitoksen, olla ajattelematta? Katsokaa työmiehiä! Ettekö luule niiden ajattelevan, sekä miesten että naisten. Ne toimivat sitä paitsi myöskin.

— Emmekö me sitä sitten tee?

— Kyllä, kuinkas muuten, mutta näethän kuinka käy. Yhtä hyvin voisi järjestää Tukholman ajurienkonit. Meillä ei varmastikaan ole niinkään paljon yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin niillä. Ne sanovat ainakin muutamia ystävällisiä lauseita toisilleen, kun tapaavat toisensa. Mutta me, oi se on hävitöntä!

Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kalpea ja loukkaantunut.

— Sinä poltat sen varmaan, Eeva, sanoin minä. Joka todellakin oli totta, sillä koko ranskanleipä oli alta päin musta.

Emmy nousi samassa.

— Lienee parasta että sanon sen nyt heti, että aion muuttaa täältä huhtikuun 1 pnä, sanoi hän ja meni. Minä seurasin häntä.

— Pakottaako selkääsi taas, Emmy?

— Sitä pakottaa aina, tiedäthän sen. Mutta toisinaan on pakotus pahempi.

— Voinko auttaa sinua?

— Et, kiitos, minä otan pulverin ja paneudun sänkyyn. Me katsoimme toisiimme, kun minä tulin takaisin.

— Nyt lähenee Ragnarök! sanoin minä.

— Ooh, Balder ei ole vielä kuollut! vastasi Baby ja katsoi hellästi minuun.

— Nyt mä sinkoan nuolen! lausuili Eeva ja lennätti lämpöisen, käristetyn ranskanleivän syliini.

Mutta iltasella, kun olimme sammuttaneet, säpsähdin minä pehmeästä ja varovaisesta kosketuksesta. Se oli Baby, joka pani suunsa minun korvalleni ja kuiskasi:

— Niin, mutta kyllä kai sinä sentään joka tapauksessa uskot Jumalaan, Pegg?

— Uskotko sinä? kysyin minä ja kietasin peiton hänen ympärilleen.

Hän hiipi lähemmä minua ja pani käsivartensa kaulani ympäri.

— Oi kyllä, kuiskasi hän niin hiljaa, että tuskin saatoin sen kuulla. Minä uskon niinkuin tavallisesti, niinkuin aina olen tehnyt, jokaiseen kirjaimeen koko raamatussa, Pegg, minä en ymmärrä, kuinka voi olla sitä tekemättä. Sano että sinäkin uskot.

— Sitä en saata, Baby, siitä on jo kauan, kun saatoin.

— Miltä tuntuu? kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole äitiäkään.

— Hiukan yksinäiseltä, Baby, mutta sitä saa luottaa itseensä. Mutta minä en sanonut Babylle, kuinka kurjaksi itseni tunsin.

— Etkö luule sen tulevan takaisin, Pegg?

— Baby, en tiedä, mutta saattaahan tapahtua, kun tulen vanhaksi ja odotan kuolemaa.

— Oi kyllä, niin luulen, sanoi Baby keventyneenä ja suuteli minua. Sinä olet aivan liian hyvä joutuaksesi kadotukseen. Kas vain, että sinä voit sittenkin olla niin suloinen.

— Ei, nyt sinun on mentävä nukkumaan, lapsi, sanoin minä. Sinä kylmetyt.