VI.

Baby ja minä olemme kävelemässä iltasella. Oikeastaan ei Baby ollenkaan halunnut kävellä minun kanssani, mutta notaarilla on yövuoro. Historiallinen marraskuun sumu peittää tänään niinkuin eilenkin ja kaikkina päivinä pääkaupungin. Se ei ole tuo tiheä, sitkeä, läpinäkymätön, joka tekee kävelyn kaduilla seikkailuksi ainaisine yllätyksineen, se on tuollainen vanhempi, hervoton itkunsekainen usva, jossa minä en ainakaan voittojani voita. Tuo kuvaamaton vanuke kaduilla hiipii naisellisen pehmeästi ja maireellisesti ylös kengänvarsia ja kipuaa leikillisesti pieninä roiskahduksina kohti hameenhelmoja ja ylemmäksikin, ja sitä käy väsyneeksi ja painavaksi — kun ei ole rakastunut, niinkuin Baby, tietenkin.

Baby on viehättävä, vaan hän ei sitä tiedä. Tähän aikaan päivästä käymme me toiset suoristunein kiharoin ja selkä kumarassa, mutta hän on kiharainen ja joustava kuin aamusella.

Hän ottaa minua käsivarresta ja puhuu notaarista, keskeyttäen vain hienoimpien myymälöiden ikkunain luona. Hän hakkailee tahallisesti häntä ja on vanginnut sydänkäpyseni sydämen. Hänen puhuessaan kuljen minä ja ihmettelen pitkin Rantatietä kuinka tämä päättyy. Minä huomaan varsin hyvin hänen uskovan kolmeen huoneeseen ja keittiöön Vaasan kulmakunnalla, mutta en henno sanoa hänelle, että epäilen. Jota vanhemmaksi tulee, sitä helpompi on tietää asioita ja vaieta niistä, enkä minä kokemuksiani kellekään tyrkytä. Mutta minun täytyy hymyillä hieman hiljaisesti ja väsyneesti samassa sille, että minä Babyssa tarkastan Minua itseäni, joka ei myöskään kerran varonut kulkemasta ympäri ja puhumasta laajasti ja kerskaten minun ensimmäisestä Jostakin. Ei hän juuri notaari ollut, ja tällä on aistikkaammat kaulaliinat, mutta muuta eroitusta en näe.

Minä huomaan nyt Babyssa, niinkuin itsessäni kerran, koskemattoman ja loukkaamattoman aarteen hellyyttä, ylpeyttä ja nöyrää, ilmavaa ja läpinäkyvää rakkautta sekoitettuna jonkinlaisella salaperäisellä hartaudella, niinkuin pienellä pyhimyksellä, joka ei vielä tiedä mitä hänen sielussaan ja ruumiissaan asustaa. Kun sitten ajattelen, kuinka kaiken tämän käy, inhoaa sydämeni. Ja minä, joka en nyttemmin enää koskaan ole hentomielinen, kun on kysymys minusta itsestäni, tulen siksi Babyn edessä. Sillä hän on vielä vähän liian hyvä porttikäytäväromaaniin ja skeppsholmanlempeilyyn satojen muiden joukossa.

Me pysähdyimme Skeppsholman sillalla ja näimme kuin kalvon läpi Etelä-Malmin himmeät valot, sitten käännyimme takaisin, ja minä tulin yhä vain väsyneemmäksi. Kaarle XII:nen torilla tarjosin raitiotievaunua ylimenoineen — rikosperiaatteita vastaan, mutta Pohjoistullinkadulle on niin pitkä matka ja vielä vastamäkeä.

Vaunussa tapasimme erään Babyn tovereista Yhdistyneistä Yhtiöistä — niinkuin raitiovaunuissa tapaa tavata — ja hänet otimme mukaan Sakin luolaan. Siitä on muuten tullut meidän kodittomien ystäviemme kokouspaikka niiden joukossa pari rakastunutta, jotka Eeva on ottanut tänne ja joita hän suojelee, ja minun salaisena kauhunani on, kun menen kotiin, että he ehkä ovat siellä, sillä silloin ei tule muu kysymykseenkään kuin että me saamme pysytellä keittiössä. Mutta se hyöty siitä on, sanoo Eeva, kun minä murisen, että meidän ei tarvitse niin paljon lämmittää, "koska ilma on suudelmista kuuma", kun he menevät tiehensä.

Tänään oli niinkuin arvasin myöskin väkeä, miesväki oli jumalan kiitos jo mennyt, mutta tyttö viipyi vielä hetkisen kootakseen voimia voidakseen katsoa täysihoitolatätiään silmiin.

Emmy makasi ja oli taas sairas ja näöltään kuin itse kuolema, mutta nyt en minä enää välittänyt säikähtyä. Sillä tiedänhän että hän huomisaamuna on meistä kaikista ensimmäisenä vaatteissa ja valmiina menemään konttoriin.

Eeva istui näperrellen jotakin, josta hän väitti tulevan talvihatun, mutta kun me tulimme lennähti hän ylös ja sanoi, että meidän piti sytyttää valkea uuniin ja vaihtaa ajatuksia.

— Meillä ei ole puita eikä ajatuksia! sanoin minä.

— Minulla on itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaavat! sanoi meidän viimeksi tullut vieraamme ja romahti Emmyn turkkilaiseen sohvaan.

— Oletko sinä taas ulkona huonetta hakemassa Gerda parka? kysyi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä olen ulkona ja nuuskin täysihoitoa, ja se on paljon pahempaa. En tahdo enää asua yksin…

— Arvelet, että se tuottaa liian paljon kiusauksia?

— En! sanoi hän. — Se tuottaa aivan liian vähän kiusauksia. Ja sentähden minä muutan joulukuun 1 päivänä. Mutta vielä en tiedä mihinkä pääni kallistan.

— "Oi armaani, sa pääsi paina sydäntäni vasten…"

Baby lausuu Levertiniä aivan tosissaan.

— "Niin, tiedättekö, tytöt! sanoi Gerda ujostelematta. — Jotakin sellaista on tehtävä! Täysihoitohinnat Tukholmassa ovat varmaankin arvioidut tytöille, joilla on sivutuloja. Oh, minä olen ollut niin monessa paikassa, yhdessä, kahdessa, kolmessa vain tänään. Ja nyt saatte kuulla… savuke? No mutta neiti Elisabeth vasta on hyvä! — Ensimmäisessä paikassa tuli vastaani likainen, oluelta löyhkäävä olento, jota on mahdoton kuvata, ja perällä avattiin ovi ja laskettiin ulos huutoa ja naurua ja iloista leskeä". "Olen nähnyt ilmoituksen," jaha, ja niin sain nähdä huoneen, se ei ollut hullumpi ja hinta 80, ja "minä mietin asiaa huomiseen".

Saatuani hiukan rohkeutta eräässä automaatissa, astelin erääseen osoitteeseen Itämalmilla, erääseen komeimman kadun varrella olevaan ruskeimpaan ja arvokkaimpaan taloon. Terävänenäinen ja hameniekka askeetti aukaisi, minä tulin sisälle itämalmilaiseen eteiseen, tuota lajia, joka hetkeksi tekee niin helpoksi kieltäytyä tästä olemassaolosta ja kääntyä seuraavaan. Minua vastaan virtasi rasvan ja siveellisyyden tuoksu, jonka olisi pitänyt suuresti auttaa minua, jos olisin jäänyt sinne asumaan, kieltäytymään muiden lihasta, sekä perkeleestä ja maailmasta sitäpaitsi. Sillä olisittepa nähneet huoneen! Voitteko kuvitella millaiset olivat kuningatar Isabellan liinavaatteet päivää ennen kun maurilaiset Espanjasta karkoitettiin? Ja huolimatta siveellisyydestä olivat huonekalut sen näköiset, niinkuin ne olisivat olleet kaiken Tukholman irtaimen täysihoitolaisväen yhteiseksi heitetyt.

Minä tarkastelin neiti Gerdaa hänen puhuessaan. Hän oli kivunnut turkkilaiseen sohvaan kuin kissa, ja hänessä oli tyyliä. Hän oli hyvin puettu ja kammattu, kasvot olivat hiukan liian karkeat mutta kauniit voimakkaine väreineen; ja vain epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan kolmenkymmenen paikoilla.

Pitääkö teidän huomenna antaa vastaus siveellisyydellekin? kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja minä näin vallattoman välkkeen hänen silmissään.

— Ei, sanoi hän. — Sanoin etten siedä asua pohjoispuolella. Silloin vakuutti hän, että huone oli etelään päin, mutta sitä pidän minä mahdottomana. Olen ollut parissa muussakin paikassa, jossa oli kylpyhuone ja hinta oli 125 ja 130 kr. kuukaudessa. Kun minulla on yhdeksänkymmentä kuukaudessa, enkä koskaan saa enempää, käy se mainiosti yhteen vai kuinka? Käy kai niin, että minä joudun S. S. B. B:lle.

— Kerskaile kohtalaisesti, sanoi Eeva, luuletko että sinne on niin helppo päästä.

— Minä aioin juuri ehdottaa, että te hankkisitte itsellenne rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtivät, me toiset nauroimme.

— Jospa vain olisin tehnyt sen aikoja sitten, sanoi Gerda neiti huolimattomalla liikkeellä. — Kenen luulette kiittäneen minua siitä, että olen täyttänyt 30 ja enemmänkin, ja ollut niin taivaallisen siveellinen kuin sankarittaret Maria Sophie Swartzin romaaneissa?

— Niin, eivät ainakaan miehet, sanoin minä.

— Eivätkä muutkaan, ymmärtääkseni. Enhän siltä saa täysihoitoa sen paremmin.

— Et, huomautti Eeva, joka koetteli hattuaan peilin edessä ja liehitteli tyytyväisenä kauniin toverinsa kanssa kuvastimessa. Ethän edes voi päästä Leskienkotiin tai Turvapaikkaan.

— Ooh, neiti kyllä menee naimisiin, kun oikea tulee, sanoi morsian. (Niin ne aina sanovat.)

— Hyvä neiti, sanoi Gerda, se oikea on ollut täällä jo niin monta kertaa, mutta hän on taas saanut mennä.

— Sitä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos olisi joku, jota minä rakastaisin oikein paljon, niin seuraisin häntä, olisipa minulla vaikka mitä tahansa tehtävänä.

— Mutta entä jos paraillasi pesisit hiuksiasi, Baby, lapsi, sanoin minä lempeästi.

Baby sai suuret kosteat silmät, ja minä kaduin syvästi, mutta Gerda virkahti tahdikkaasti kääntyen Babyyn:

— Meillä ei ollut mitään millä seurata, Baby. Ei kenelläkään noista oikeista ollut venettä, joka olisi mukavasti voinut kantaa useampaa kuin yhtä, ja niin oli parasta heittää sikseen.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat ottaa tyttönsä veneeseen. Sittenhän he voisivat saada vähemmän ja vähemmän eikä päinvastoin. Silloin pääsisimme soutelemasta toistemme tiellä.

— Ja kaatamasta toisiamme.

— Ja tappelemasta airoilla. Niin, mutta se on todellakin ajatus. Sinäpä olet viisas, Eeva. Onpa synti, että sinä verrattain vähän voit vaikuttaa maailmanjärjestykseen?

— Niin, siinä tapauksessa voisi olla jonkinlainen tulevaisuus siveellisenäkin olemalla, sanoi Gerda. Ajatelkaas, se harmittaa minua ihan kuollakseni, että olen ollut niin arka itsestäni, että ainoastaan vastahakoisesti ja harvoin olen antanut suudelman miehelle, jonka kanssa en luullut voivani jälkeenpäin mennä naimisiin. — Niin, se on totta, uskottepa minua sitten tai ei. — Tämä viimeinen vastauksena jollekin minun suupieleni ilmaisemalle heikkouskoisuudelle.

— Onpa sinulla sitten ollut koko lailla ikävät elonpäivät, sanoi Eeva suoraan sydämestä. Etkö ole toivonut olevasi mies?

— Kyllä, naisiahan emme saa olla.

— Suuri eroitus on siinä, sanoin minä, että kun mieskonttoristi on päivän työstä väsynyt, menee hän ja menettää pari seteliä huveihinsa. Samassa tilassa oleva naiskonttoristi jää kotiin ja ottaa aspiriinipulverin.

— Niin on ollut sanoi Gerda, mutta nyt tulee olemaan toisin. Ei, nyt on minun mentävä, tytöt! Minä soitan teille, kun saan rakastajan. Mikä on numeronne? Vaikka sama se, unohdan sen kuitenkin.

Se on sama kuin "Sun kirkas päiväs nousee taas", plus säkeistö 3 virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukaasi, sillä sokeri on loppu.

Minä huomasin nyt että Baby oli kalpea ja aivan masentunut ja sanoin:

— Ei hän sillä mitään tarkoita, armas!

Mutta minä en ole siitä asiasta varma.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmin helposti sellaista, mitä hän olisi tuominnut kahdenkymmenen ikäisenä.