X.

Uudenvuodenaatto.

Jouluaaton aamuna tapahtui jotakin tavatonta kello puoli kahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja lojuimme uinaillen puoliveteessä, niinkuin tehdään minuuttia ennen, kun on noustava ylös. Kaikissa ruukuissa ja maljakoissa, joita olimme saaneet kootuiksi, oli kuusenoksia, puolukanvarsia ja mäntyjä, puhtaat liinat oli kaikilla pöydillä, ikkunoillamme oli vastapuhdistetut messinkiset kynttiläjalat ja Babyn nupussa olevat hyacintit.

Eeva oli juuri sanonut minulle: Me voimme kernaasti maata vähän vielä, eivät ne voi antaa nenälle, jos tuleekin neljännestuntia myöhemmin konttoriin, pitäähän sitä jollakin tavalla tuntea että on joulu, kun minä kuulin kahvikolinaa käytävästä, ja notarin äiti näyttäytyi hymyilevänä ja suopeana.

— Ei, mutta kuinka hirveän erinomaisesti rouva Berggreniltä, sanoimme me kaikki, ja hän asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi:

— Hauskaa joulua, neidit, ja pitäkää hyvänänne.

Se oli sentään pieni hauska alku, mutta Babysta, minä näin sen hänen kasvoistaan, oli haikeata syödä notaarin äidin sahramileipää ja hän näytti varsin synkeältä. Tuntui oikein hullunkuriselta, kun huomasin Emmyn salavihkaa koettavan lohduttaa Babya seuraavalla eriskummallisella tavalla:

— Kas niin, elä ole pahoillasi, ajattele minua, minua ei ole kukaan edes pettänytkään!

Meidän piti lopettaa kello 1 konttorissa, ja silloin oli Putten määrä tulla sinne, sillä hän tahtoi silloin mennä ostoksille.

Kun aamusella tulin toimistoon tuntui minusta, että herrat näkisivät päältäni mitä eilen illalla oli tapahtunut, ja minä pelkäsin tavata päällikköä. Mutta hän näytti niin iloiselta ja huolettomalta, että minä luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.

No, sen kyllä sitten huomasin, että hän ei ollut unohtanut. Koko aamupäivän taistelimme hiljaista epätoivoista taistelua. Hän tahtoi mennä eteenpäin tekstissä, minä tahdoin sitä estää, joulurauhaa oli jo muutenkin kylliksi mullistettu. Ellei hän paranna tapojaan, en minä mitenkään enää voi kauemmin pitää sormuksiani oikeassa kädessä. Se tekee niin ilkeän kipeää, kun hän puristaa koko voimallaan.

Kello tuli 1, ja tuomarit menivät täsmälleen lyönnillä vilkaistuaan sisälle minun huoneeseeni, jossa päällikkö oli ja toivotettuaan hauskaa joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minua halutti heitä lyödä. Minunhan oli määrä yhtyä Putten karissa, mutta se veitikka viipyi, niin että minä tuumin mennä ulos ja odottaa portilla, sillä ymmärsin, ettei ollut ajattelemistakaan, että päälliköstä muuten pääsisi eroon.

Hän hyöri ympärilläni ja keksi kaikellaisia kysymyksiä pidättääkseen minua: mitä minä tekisin joulunpyhinä, olinko ajatellut mitään lahjaa hänelle, enkö haluaisi tulla hänen kanssaan kävelemään ja lopuksi, olinko niin lystillinen, että olin hänelle vihainen eilisen illan takia.

Minä olin äärimmilleni hermostunut, kun Putte viimeinkin tuli. Minä sieppasin lakin hänen päästään.

— Kas niin, poikaseni, tervehdi tuomaria! sanoin minä salaisella ilolla.

Se oli rahan arvoista.

— No peijakas, sanoi hän.

— Kuinka niin? kysyin minä.

— Hänenkö piti saada päällysnuttu?

— No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi moittien, niinkö vähän voi teihin luottaa, kun on kysymys joululahjasalaisuudesta?

— Niin, mutta hänhän on suuri poika.

— On kyllä, sanoin minä, meidän väliä on kaksitoista vuotta, mutta hän on niin isokasvuinen. Hän tulee isään.

Ja sitten me menimme. En tiedä, mitä päällikkö ajatteli. Aikanaan saan sen kyllä tietää.

Putte tahtoi välttämättömästi Länsipitkälle. Minä en sinne ollenkaan halunnut, mutta hän vain marssi sinne päin, ja joka kerta kun me tapasimme jonkun vanhanpuoleisen naisen, aivasti hän säännöllisesti ihan äkkiä, juuri kun olimme vieretysten, niin että minun täytyi sanoa:

Lapsi, poliisi tulee sinut ottamaan!

Silloin ryhtyi hän toiseen menettelytapaan ja sanoi yhtenään ääneen:

— Pegg, eikö sinunkin mielestäsi tuon naisen pitäisi näyttää vähän enemmän makaroonivekaroitaan?

Viimein tultuamme valtiopäivätalolle täytyi minun tarttua häntä korvaan.

Vai niin, Pegg, sanoi hän silloin, kun poikanen on säästänyt koko viime viikon ja jakanut Lontoon elävien kuvien ilmoituslehtisiä voidakseen kalistaa kokoon keikarimaisen lahjan sisarelleen, niin kurittaa tämä häntä jouluaattona, sitä en olisi uskonut.

Hän on Anderssonskan Kalle ihan ilmielävänä, mutta niinpä onkin hänellä koko lukukaudenaikana joka ainoassa aamurukouksessa ollut kirja raamatunkansien välissä.

Luonnollisesti pyysin minä häneltä raukkamaisesti anteeksi ja hän kirkastui ja ohjasi askeleensa valtiopäivätalon pohjoispäähän, joka on virralle päin.

— Mutta Putte, sanoin minä, sinähän teet kierroksen, mutta hän lähti otattamaan, ja kun minä tavotin hänet, seisoi hän kaivellen kivijalassa olevaa rakoa.

— Se on minun säästöpankkini, ymmärräthän, sanoi hän, mutta sinä saat kääntyä poispäin, ei sinun tarvitse nähdä kuinka paljon minulla on.

— Mutta lapsonen, miksi teet näin, sanoin minä.

— Muuten tuhlaisin ne ostoksiin, ymmärräthän, heti paikalla, sen saat uskoa että pojat panevat paljon rahaa leivosmuruihin Wienerleipomossa, mutta minä olen säästänyt, minä. Hän näytti säteilevän ylpeältä kieltäydyttyään Wienerleipomon herkuista minun tähteni.

Sitten piti hänen katsella jokaista ikkunaa, sillä nyt oli ostettava Peggylle jotakin oikein hienoa. Lopulta astui hän päättäväisesti sisään pieneen korutavarakauppaan, ja minä ihmettelin liikutettuna mikä ikkunan monista kauhistuksista oli hänen mielensä vanginnut. Vasta kun hän tuli ulos, ilosta paistavana, sain hänet Sulun kohdalla istumaan viereeni punaiseen vaunuun ajaaksemme kotiin.

Äkkiä sanoi Putte kaikuvalla äänellä:

— Pegg, minkätähden sanoi sinun päällikkösi: "No, peijakas!" kun hän näki minut?

Raitiovaunu taukosi tuokioksi hengittämästä, ja minä sain tulta poskiini.

— Sitä en luule hänen sanoneen, vastasin minä kiireesti. — Mutta kuules, Putte — sekoittaakseni pois asian — menisitkö sinä minun asialleni, kun tulemme kotiin? Muistan että tänään on minun vuoroni ostaa spriitä, mutta minulla ei ole pulloa mukanani. Juoksethan sinä alas ostamaan, minä olen niin väsynyt.

— Eikö nainen ole ajatellut, kuinka väärin on totuttaa lasta löytämään kapakoihin, sanoi äkkiä muuan vanha herra vieressäni, ja läpi raitiovaunun kävi kuin humina.

— En, täytynee myöntää, etten sitä ole, vastasin minä totuudenmukaisesti, jonka jälkeen kolmas henkilö sekaantui keskusteluun selittäen, että alaikäiset eivät saa noutaa spriitä. Koska nyt näytti sukeutuvan kodikas yleinen keskustelu, tein päätökseni ja astuin Putten kanssa vaunuista, vaikka meillä vielä oli pari pysäkkiä jälellä.

Poika oli onnellinen, hän luuli, että hänet lähetettäisiin tavalliseen anniskelupaikkaan ja nolostui aika lailla, kun minä sanoin, että oli kysymys denaturoidusta spriistä Sakin teehen ja kiharoihin.

Me pidimme välikohtauksen johdosta aika lailla hauskaa, mutta ehkäpä huvitti ystäviäni vielä enemmän juttu päälliköstä ja harha-askeleesta. Puttea ei koko iltana sanottu muuksi kuin harha-askeleeksi.

Kello 7 tulivat jouluvieraamme, leikillinen Y. Y:stä, joka oli niin yksin maailmassa, ettei yhtään kotia paitsi meidän ollut avautunut hänelle, ja Gerda, joka edelleen huonolla tuloksella etsi hyväksyttävää rakastajaa.

Koko talossa oli joulu, ja me laskimme ikkunoistamme eri huoneustoissa olevat joulukuuset yhteensä kuudeksi, mutta meidän oli seitsemäs ja Putte sai sytyttää kynttilät. Tytöt olivat liikuttavan hyviä Puttelle, liikuttavan, hän oli päivän sankari ja sai joululahjoja meiltä kaikilta. Minä olin suudella hänet kuoliaaksi Länsipitkältä peräsin olevan kamalan, 75 äyrin rintaneulan takia. Minä säilytän sen hänen lapsilleen, joilta odotan paljon iloa vanhuudessani. Me annoimme toisillemme pikkuesineitä, ja Emmy sai 10 erilaista saippuaa, sillä se tavara on hänen ainoa, suuri intohimonsa.

Tunnelma oli hyvä, ja kun se pyrki pettämään, turvauduimme hanuriin. Illallinen piti meitä täydessä työssä pari tuntia, minä panin kaikki työhön sitä ennen, sen kuluessa ja sen jälkeen, ja vuoron perään hämmensimme me kaikki puuroa. Baby ehdotti sitä tarjottavaksi, kun se oli kiehunut neljännestunnin, niin että notariolle oli kyllä onneksi, että hän ajoissa vetäytyi takaisin. Minun täytyy tunnustaa, että kun minun vuoroni tuli, ja minä olin yksin keittiössä, itkin minä hiukan äkkiä ja katkerasti kaivatessani äitiäni ja kotiani, joita en enää koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta luulenpa, että tätä muistettavaa puuroa keitettäessä punertuivat meidän kaikkien silmät. Ja notaari kierteli käytävässä ja eteisessä, niinkuin hän olisi ollut kissa. Siveellisyyden nimessä täytyi minun pari kertaa hätistää hänet sieltä pois.

Kun olimme syöneet ja vieraiden suosiollisella avulla pesseet astiat ja siistineet, teimme me Puttelle tilan pienen varjostimen taa ja saimme hänet suurella vaivalla menemään maata. Kaikki tytöt tahtoivat suudella häntä, kun hän makasi siellä ja oli suloisen näköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me lepäämään jotakuinkin niinkuin paimenet kedolla, Baby ja minä liesipieluksille, lampaannahoille ja iltavaipoille vieraidemme kauan kursailtuaan pannessa pitkäkseen meidän sänkyihimme ja sohviimme. Meillä ei ollut sydäntä antaa heidän mennä kotiin ja paneutua levolle synkissä yksinäisissä huoneissaan, sinä yönä. — Eihän meidän joulussamme paljon uskoa ollut, mutta siinä oli varsin paljon liikuttavaa ystävällisyyttä ja hiukan epäitsekästä uhrautumista ja myöskin jonkinlaista urhoollisuutta, sillä kaikki olivat iloisia, vaikka ei kukaan ollut naimisissa.