XVI.
Irene Mendelin translation
Maaliskuun 15 p., mutta pakkanen.
— Nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.
— Sitä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.
Hän meni pois ovelle ja sulki sen.
— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä jätän hautajaistoimiston.
— Minne sitten aiot lähteä? kysyin minä.
— Minä lakkaan palvelemasta, sanoi hän ylpeästi. Olen saanut jonkun, joka sen sijaan palvelee minua.
— Kerro, ystäväiseni, sanoin minä salaa hieman kateellisesti huokaisten. Minkätähden, minkätähden on se toiselle niin helppoa ja niin kumman pulmallista minulle?
— Se on satu, sanoi hän.
— Niin, sanoin minä, niin tietysti. Aivan uusi.
— Me, niin, me tavattiin ensi kerran, kuules, viisi vuotta sitten. Me kävimme kauppaopistoa Göteborgissa ja olimme jotakuinkin yhtä taitavat. Ja aatteles, nyt on hänellä 4,600 vakinaista palkkaa ja minulla on 1000, eikö se ole merkillistä?
— Kyllä, kovin on, sanoin minä. Entä sitten?
— Niin, saatathan ajatella, että ei sitä juuri mennä kihloihin kauppaopistossa, vaikkapa kuinka riittävästi toisistaan pitää. Ajatellaan, että voihan vielä tulla joku prinssi, ja me erosimme ilman lupauksia. Minä sain paikan, mutta vaihdoin yhtenään, niin hänkin teki, ja niin jouduimme toistemme jäljiltä. Tiedäthän kuinka se käy.
— Kyllä, tietysti, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.
— Nyt et saa uskoa, että minä unhoitin, sanoi hän ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, minä muistin vain hiukan vähemmin hyvin. Ja sitten minä niin kokonaan antauduin leipähuoliin!
— Sinä, kyllä! Sinä olet tunnettu siitä! Tuliko hän sitten Tukholmaan ja haki sinut?
— Sanoinhan sinulle, että se oli kokonainen romaani, sanoi Eeva loukkaantuneena. Oi, ei toki, niin yksinkertaista se ei ollut, hän tuli Tukholmaan, vaan ei hän minua hakenut. Ymmärräthän, ettei hän tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla että hän oli kaupungissa eräältä meidän molempain entiseltä toverilta, joka oli nähnyt hänet Engelbrektin kadulla harmaassa päällystakissa. Siitä tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja yhteen aikaan kuljin minä vilkaisten ympärilleni kadulla nähdäkseni hänet, mutta kaikilla herroillahan on harmaat kevättakit! Toisinaan kun olin pahoillani, avasin telefoonikataloogin ja katselin hänen nimeään.
— Ei, kuulehan, sanoin minä, nyt sinä varmasti uskot ajatelleesi vain häntä koko ajan. Etkö muista herroja klubissa, jossa minä sinut ensi kerran näin, ja tuota edellisessä toimistossa, josta sinä niin usein juttelit? Tätä et ole koskaan maininnut. Sinä et saa luulotella itsellesi, että hän on sinun ainoa rakkautesi.
— Niin, sinä et siedä, että ihmisellä on kuvitteluja, sinä, sanoi Eeva ja heitti niskaansa. Sinä olet, jumala paratkoon, niin kuvitteluja vailla, kun itse saat sen sanoa. Paljonko kello on? Minkätähden ei Baby tule?
— Odotatko sinä todellakin Babya? kysyin minä. Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on pikakirjoitus-iltakurssilla. Kerro nyt enemmän, minun täytyy kuulla kaikki, ennenkuin hän tulee? Soititko sinä lopulta hänelle?
— Minä, en. Minä tapasin ajatella, etten minä joutuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssaan, ennenkun saisimme toimistoon tilauksen hänen hautajaistensa johdosta. Jos olisi käynyt päinsä olisin muuten mennyt naimisiin toisella taholla, siinä saatat olla oikeassa.
— Hän tai joku toinen!
— Juuri niin, aivan, mutta nyt se onkin hän! Se tapahtui eräänä päivänä aivan joulun alla, kun pari toveria konttorissa sairastui ja johtaja tuli ja sanoi minulle, että minulla olisi aamiaisloma puoli 4 ja että minä sitten tulisin takaisin. Minä olin vihainen, vaan täytyi totella, ja menin Sturebyffeehen niinkuin tavallisesti. Muistan ihmetelleeni millaiset uudet päivällisvieraat siellä olisi tähän aikaan. Toisen ikkunapöydän ääressä istui muuan herra sanomalehtineen — — —
— Taisit kuitenkin saada hänet huomaamaan sinut? kysyin minä. Sillä silloin hän kyllä on se oikea!
— Ei hän minua huomannut. Oli lampaanpaistia, tiedäthän kuinka kastike kylmenee. Mutta kun hän antoi lehden vaipua, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin miehistynyt.
Siinä sukeutui kai kohtaus!
— Ei suinkaan. Minä menin vain hänen luokseen ja sanoin: Hyvää päivää, tekö olette? Kuinka te olette tänne eksynyt?
— Etkö sanonut mitään muuta? kysyin minä.
— En, äsh, kyllä, miten typerä olet! Ja hän oli hyvin punainen kasvoiltaan ja vastasi: — En ole ollenkaan eksynyt, minun konttorini on Stureplanilla ja minä olen syönyt täällä joka päivä melkein vuoden ajan.
— Minä myös, sanoin minä, ja sitten emme enää tienneet mitä sanoa. Mutta kuules, Pegg, kyllähän tämä on äärettömän ihmeellistä? Täällä me olemme käyneet samasta ovesta ja syöneet samaa ruokaa saman pöydän ääressä kokonaisen vuoden eikä meillä ole ollut aavistustakaan siitä. Ja sitten sattumalta, sentähden että toveri on sairastunut, tulen minä varemmin, ja me huomaamme toisemme. Muuten olisimme ehkä syöneet siellä koko ikämme aavistamatta sitä milloinkaan. Mutta ethän sinä usko kaitselmukseen, sinä?
— En, kyllä j.n.e. tahdon nähdä sulhasesi ensin. Mihin aikaan hänen piti tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. Sitten hän on täällä viiden minuutin kuluttua. Kuinka olette sittemmin tavanneet?
— Hän muutti heti ruoka-aikansa, niin että me syömme nyt aina yhdessä. Ja me menemme keväällä naimisiin, hänellä on sellainen luonne.
— Niin, nyt olet satamassa, sanoin minä. Mutta, pikku ystävä, luuletko tulevasi onnelliseksi?
— Luuletko minun menevän naimisiin umpimähkään? vastasi hän loukkaantuneena ja meni ovelle kuuntelemaan astuntaa, niin että minä ajattelin: Nyt hän on tuossa paikassa täällä.
— Niin kai sitä aina tehdään, sanoin minä. Eivätkä kaikki mene naimisiin tullakseen onnelliseksi miehensä kanssa.
— Ush, Pegg, kuinka olet ilkeä! Etkö usko rakkauteen?
— Enpä juuri, sanoin minä, olen rakastanut liian monta. Entä sinä? Uskotko sinä?
— En, sanoi Eeva, minä tiedän sen.
Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkkymättömältä ja onnekkaalta, että minä häneen verraten tunsin itseni kaksinkerroin kurjalta.
Ja sitten hän tuli. Minulle hän oli pettymys, minusta hän oli niin vastenmielinen kuin alushameen pudottaminen, mutta eipä olekaan helppoa kenen tahansa kestää vertailua hänen kanssa, jota minä rakastan. Tällä oli kyllä suuri plus: hänen rehelliset aikomuksensa. Mutta minä sain mielestäni aavistuksen siitä epätoivoisesta ja voimattomasta tunteesta, joka isän ja äidin täytyy kokea, kun he näkevät tyttönsä avomielisesti ja sokeasti antavan itsensä ja kaikkensa miehelle, jolle he eivät laisinkaan häntä soisi.
— Sinä et ole onnitellut minua? sanoi Eeva hänen mentyään.
Minä koetin, mutta silloin ääneni murtui. Ellen olisi tullut niin hermostuneeksi päivittäisestä kiusaantumisesta konttorissa, ei minulle milloinkaan olisi niin käynyt.
— Suo minulle anteeksi, Eeva, sanoin minä, se on kaikki tyyni vain iloa sinun puolestasi. Mutta jos minä hurjaannun jonakin päivänä ja matkustan täältä pois, tahdotko silloin pitää huolta Puttesta, kunnes minä ehdin vähän järjestää?
— Että sinä voit pitää sellaisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään kerraten sen kysymyksen, jonka minä sydämessäni olin asettanut hänelle. Hänellähän on tavallinen viettelemiskiihko tautina.
— Ooh, ei tuo minun pitämiseni niin vaarallista ole, sanoin minä niukasti. Pikemmin johtuu se vastenmielisyydestä, kun täytyy häntä yhtenään nähdä. Ja minulla on se tunne, että minun on lähdettävä.
— Että sinä voit pitää tuollaisesta hirviöstä, tunnethan hänen maineensa.
— Tunnen kai enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta se haihtuisi kyllä, kun vain pääsisin näkemästä häntä alati.
Ei kumpikaan meistä ollut huomannut Babya, ennenkun hän oli meidän keskellämme.
— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Silloin tulee Sakista loppu.
— Sinun pitää usein tulla tervehtimään minua, kun menen naimisiin, Baby, sanoi Eeva tehoisasti. Ja niiden sanojen jälkeen unohduin minä.
Mutta sinä iltana vahvistettiin Sakin kohtalo.
Eeva jättää konttorin ensi kuun lopulla. Hän on nyt mukautunut opettelemaan talouden hoitoa, huolimatta varemmista vakuutuksistaan, että se oli tarpeetonta, koska hän menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka sitoutuu syömään raakaa paistia. Emmy tulee pian kyllä, niinkuin hän sanoi, "muuttamaan itsekseen asumaan", ja mitä minä teen, tietää yksin Jumala. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja siinähän onkin hänellä ainoa elämisen mahdollisuus, ellei hän onnistu saamaan parempaa paikkaa.
Kuinka tahansa, meidän lyhyt, mutta mainehikas satumme on lopussa.
Allah on niin tahtonut.