← Table of contents
Pohjoistullin tyttösakki

XI.

Irene Mendelin translation

Uusi vuosi

Meillä oli meidän lapsuudessamme opettajatar, joka aina käytti harmaata pukua. Ei mene milloinkaan mielestäni kuinka hän säännöllisesti aloitti koulutyön maanantaiaamusin lukemalla haudantapaisella äänellä aamumietelmän, joka alkoi näin: "Uusi viikko vaivoineen ja huolineen alkaa taas — —." Kehoittavaa ei se juuri ollut pienille lapsille, ja minä muistan, että se varmasti joka kerta puristi meidät jonkinlaiseen tyytymättömyyden panssariin, me ihmettelimme aina minkälaisia vaivoja ja huolia meidän osallemme tulisi.

Olen mielestäni tullut melkein samanlaiseksi kuin tuo kouluneiti-parka, sillä minun ajatukseni käyvät nyt vuoden alussa melkein samaan tapaan. Tulee ehkä erinomainen vuosi, vaikka se nyt näyttää vähän ikävältä.

Juhla on ohi ja rauha myöskin.

Sakin pesä on viime päivinä ollut varsin kiihtyneiden kohtausten tapahtumapaikkana. Näyttää siltä kuin Y. Y:n tytöt todellakin vakavasti aikoisivat käydä sanasta toimeen, mutta oi, sinä lempeä taivas, kuinka paljon sanoja ensin! Liittoutuneiden johtajat ovat pitäneet neuvottelujaan täällä, ja ne ovat olleet sekä kiihkeitä että äänekkäitä. Ensi sijassa on ollut tärkeätä vaikuttaa henkilökunnan mielipiteeseen, ja se on ollut vaikeasti muokattavaa maata. Johtaja, neiti Stenberg, uskoi minulle, että siitä joutui ihan epätoivoon. Ne tytöt, joilla oli vanhempainsa koti Tukholmassa ja sen kautta olivat turvatut kieltäymyksiltä, joita toverien osaksi tuli, asettuivat sangen välinpitämättömiksi. Ja toisten keskuudessa taas oli yhtä monta ajatusta menettelytavasta kuin oli tyttöjä ja ehkäpä useampiakin.

Meillä pidetyissä kokouksissa piti sopia toimintatavasta, ja sanoja valui virtanaan. Baby oli tulessa ja taistelussa kimakkaäänisenä ja salamoivin silmin. Haaveilun vastavaikutus se tällä tavalla ilmeni.

Toverit sanovat, että hän on oikein yhtiöpäinen pieni kiihoittelija. Mikä on rohkeata häneltä, kun hän voi arvata tulevansa jonkun tytön pettämäksi ja merkitsemäksi minä päivänä tahansa, tytön, joka haluaa pysytellä korkeiden asianomaisten suosiossa. Tämä epäluulo ei ole kaunis, mutta se pohjaa erääseen meidän yläluokan virheeseen — yläluokan Jumala paratkoon — jota ei maksa vaivaa kieltää, vaikkakin monet sen tekevät.

Meillä oli äskettäin lakkokomitea kahvilla — se oli kuukauden alussa, jolloin sitä vielä oli parin kukkarossa olevan kympin herkkämielinen omistaja — ja minä kysyin silloin, kuinka moneen he saattoivat luottaa. Niin, parhaimmassa tapauksessa luulivat he niitä olevan kolmeneljäsosaa. Ketkä?

Sitä he eivät näin äkkipäätä tienneet.

— Niin, sanoin minä, joukkoon kuuluvat ovat ne teistä, joiden täytyy elää yksinomaan työstään ja joilla on toiveita saada yhä edelleen sitä tehdä, koska heillä ei ole sulhasta eikä liehittelijää tai toivoa saada sellaista.

Tulin samassa ajatelleeksi, että olin sanonut sellaista, jota ei koskaan annettaisi anteeksi, jota eivät nekään anteeksi anna, jotka kerta kaikkiaan ovat sanoneet jäähyväiset maailmalle ja toiveelle saada rakkautta ja kotionnea. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.

— Kuinka saatat sanoa niin? kysyi Baby kiusallisen vaitiolon jälkeen.

— Sentähden, sanoin minä, että sellainen kuin meidän asemamme nykyään on, täytyy naisen rakkauden ja naisen työn olla toisilleen vihollisia. Ainoana tapana yhdistää nämä molemmat asiat on meillä aina ollut tehdä niistä rakkauden työ. Sitähän voi sairaanhoitaja tehdä, ehkäpä opettajatarkin, joku jolla on kanoja ja puutarha ja kaikkein enin vaimo tai äiti, mutta mainitse minulle konttoristi, joka voi tehdä numerotyöstään ja konekirjoituksestaan rakkaudentyön!

— Sen voisimme me tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg yhtä aikaa, sinä et meitä tunne, mutta panehan joku oikein naisellinen nainen johonkin konttoriin, niin saanet ehkä nähdä, ettei ole lainkaan mahdotonta, että hän alkaa tuntea hellyyttä reskontraa kohtaan ja pitää äidillistä huolta mustetolposta ja konttoripojasta.

Sukeutui kiivas väittely naisen kutsumuksesta, minä sain pari puolelleni, mutta suurin osa oli minua vastaan, mutta lopulla suistuimme raiteilta, ja tuli hiukan ikävä.

Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi tarkastaneensa rivit ja huomanneensa, ettei minun laskuperusteeni ollut niinkään typerä.

— Olenhan minä itsekin todisteena siitä, sanoi hän ja pani suunsa suppoon.

Hän ei ole vielä suoriutunut notaarista ja tämä on vihainen siitä, että Baby ei tullut bostonklubiin ja telefonoi kahdesti päivässä toiselle.

Seuraavana päivänä tuli Baby henki kurkussa.

— Johtaja tietää kaikki tyyni; ne ovat kielineet!

— Mitä hän sanoi? kysyimme Eeva ja minä yhtä aikaa.

— Sanooko? Hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri ja hymyilee niin pirullisesti, ja sitten minä luulen, että ellemme me heti pamahuta lakkojulistustamme, niin hymyilee hän koko suunnitelman hengiltä. Ja kun me seisomme jutellen ja kuiskaillen käytävissä, tulee hän aina ja käy ohi, aina, sukeltaa ylös kuin maasta, ja silloin sukeltaisimme me mieluummin sinne alas.

Sitten kului taas päivä, eikä Baby ollut talouskoululla, mutta kun tulin kotiin, makasi tuo pieni kapinoitsija itkien sohvalla, joka oikein vavahteli hänen nyyhkytystensä alla.

Hänen vieressään istui Emma aivan neuvottomana ja tuijotti avuttomasti avaruuteen, ja kun pidin parhaana antaa Babyn itkeä, niin vein Emman meidän huoneeseemme. Mitä on tapahtunut?

Oi, jotakin niin ikävää. Mutta se on heidän oma syynsä.

— Kerro. Sitten otamme selkoa kenen on syy.

— Heidät kutsuttiin johtajan luo aamulla.

— Ketkä? Baby?

— Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi muuta ja heidät sanottiin irti sentähden että olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.

— Sepä merkillistä. Ennenkun mitään oli tapahtunut? Kuinka hän sen tiesi?

— Siellä on kai muutamia, jotka ovat kielineet.

— Oi, jospa minulla olisi ne täällä! Mutta mitä te silloin teitte?

— Ne menivät johtajan luo ja heillä oli mukanaan tuo heidän laatimansa kirjoitus, tiedäthän, jossa vaativat korkeampaa palkkaa ja lyhempää työaikaa, ja sitten ne vielä lisäsivät sen, että Babyn ja neiti Stenbergin piti päästä takaisin.

— Noo?

— Johtaja sanoi kaikkeen ei.

— Entä sitten? Minä olin niin kiihtynyt, että vapisin.

— Silloin oli niitä kai kaksikymmentä, jotka sanoivat suoraan että he lähtevät pois.

— Kuinka monta teitä on?

— Neljäkymmentäseitsemän.

— Niitä ei siis ollut useampia? Mitä päällikkö sanoi?

— Hän sanoi, että he saavat tehdä niinkuin tahtovat, hän voipi saada yllin kyllin tyttöjä, jotka olisivat kiitollisia saadessaan häneltä työtä. Stenberg kuului sanoneen, ettei niitä ole niin helppo saada, kuin johtaja luulee, mutta silloin kysyi tämä, onko hän koskaan nähnyt naisten vetävän yhtä köyttä.

— Mutta minun mielestäni te olette näyttäneet, että me sitä voimme, sanoin minä. Mielenosotuksena oli se joka tapauksessa hyvin tehty. Sitten seuraa kysymys, mitä meidän nyt on tehtävä. Mitenkä nyt on tuettava teitä molempia, jotka olette ilman työtä ja tuloja.

— Hyvä Pegg, sanoi Emmy.

Minä näin, että hänen oli vaikea ilmaista mitä minä luonnollisesti koko ajan olin ymmärtänyt: että hän ei ollut noiden kahdenkymmenen joukossa. Minun kävi häntä sääli.

— Ymmärrän sinua Emmy, sanoin minä. Sinähän olet koko ajan asettunut torjuvalle kannalle.

Tuli äänettömyys. Sitten sanoi hän keventyneenä.

— Olen ajatellut, että minä kyllä voin auttaa Babya vähän, kunnes hän saa jotakin, sillä kasööri sanoi, että hän luulee, että me toiset, jotka olemme lojaalia, saisimme korotusta.

— Vai niin, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka nyt itki hiljaa ja väsyneesti.

— Elä ole pahoillasi, kultaseni! sanoin minä ja suutelin häntä.

Oi Pegg, sanoi hän syvältä sydämensä murheesta, se on niin häpeällistä!

— Lorua lapsi, se on mainiosti tehty, vaikka, oi niin kauhean päättömästi! Mutta niinhän useasti on. Kahdenkymmenen vuoden perästä tällainen yritys onnistuu.

— Ja minä koetin hiljaa kääntää hänen pielustaan, mutta se oli yhtä märkä molemmilta puolilta.

— Ja sitten olen minä niin kauhean köyhä, sanoi Baby, ja kaikki ne toiset myöskin — minun tähteni. Mitä sinä luulet että Jumala sanoo?

Minä vaalin häntä kuin pientä lasta, on aivan niinkuin hän olisi sellainen, aivan niinkuin Putte. Ihmettelen, enköhän minä oikeastaan ole tavattoman äidillinen. Entäpä jos hakisin paikkaa jossakin lastenkodissa tai jos perustaisin kanalan. Varmasti se soveltuisi minulle paremmin.

Kyynelten parhaillaan valuessa tuli Eeva. Hän oli heti tulessa ja liekissä, kutsui Babya marttyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui virkistämään lasta hetkiseksi. Mutta Emmylle osoitti hän niin ilmeistä halveksumista, että se koski tuohon kilttiin raukkaankin.

En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä sattui kohtaus, jossa Emmy vähitellen tulistui ja kiukustui ja kävi kovaääniseksi ja kohtuuttomaksi, emme olisi koskaan voineet uneksiakaan, että hänessä oli niin paljon tarmoa.

— Olen kauan sitten ollut mukana tuollaisessa yrityksessä, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan, jotka sanouduimme irti eräästä konttorista, jossa meitä pidettiin nälkäpalkalla, luvattiin parempaa, vaan ei koskaan lupausta täytetty. Meidän mielestämme se oli sellainen murto, mutta samana päivänä pani päällikkö ilmoituksen sanomalehteen ja sai kuusikymmentä vastausta.

— Niin, mutta tämä on kunnia-asia, sanoi Eeva.

— Ei, sanoi Emmy, se on vatsa-asia, sen te tiedätte vallan hyvin. Ja sentähden että Manghild on ollut yksinkertainen, ei tarvitse minua haukkua, kun olen viisaampi.

Sen sanottuaan hän meni. Se oli hyvin surullista. Olemme aina ennen olleet hyviä ystäviä, ja minä olen pitänyt Emmystä niinkuin pidetään vanhasta shaalista.

Niin, minä en ollut vähintäkään vihainen hänelle, sillä ei ole helppoa olla innostunut, kun on jo vanhanpuoleinen, heikko ja köyhä, mutta minä en voinut saada Eevaa näkemään asiaa minun suvaitsevalla katseellani.

Me olimme vähällä törmätä yhteen mekin, mutta kaduimme viime hetkellä ettemme pahentaisi tilannetta.

Me syleilimme toisiamme ja sovimme siitä, että Hall Caine oli oikeassa sanoessaan: What a misery to be a woman! [Miten kurjaa olla nainen!]

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings