XVII.

Maaliskuun 19 päivänä.

Kun viimeksi kävin Emmyn luona, pyysi hän minua ottamaan Putten mukaani seuraavalla kerralla, kun tulen häntä tervehtimään. Poika ei tietenkään ensin juuri ollut halukas tulemaan, mutta minä puhuin kauniisti hänen kanssaan ja vetosin hänen tunteisiinsa gentlemannina. Minä voin nähdä hänen seisovan siellä edessäni lakin laitaa pureskellen ja koettaen näyttää karskilta silmien tullessa suuriksi ja sumuisiksi, kun minä kerron hänelle täti Emmystä, joka on hyvin kipeä ja kärsii kovia vaivoja eikä ehkä jää elämään. Silloin sanoo hän: "Olkoon menneeksi sitten, Pegg," ja panee pienen laihan, ruskean, voimakkaan kätensä omaani, ja minä olen suutelematta sitä vain sen takia, että isä viimeisillään sanoi, että minun olisi koetettava pitää häntä lujilla.

Se oli viime pyhänä, aurinko paistoi ja sulatti nopeasti lunta, ja Putte hiihteli pelkillä puolianturoillaan, niin että vesi roiski hänen ympärillään. Minulla oli muutamia Hötorgetilla ostamiani lumipisaroita, Putten piti antaa ne Emmylle, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. Oli melkein valtavata nähdä, kuinka Emmyn kasvot loistivat kirkastettuina, kun hän näki Putten, oli aivan kuin piilevä äidinrakkaus, joka käy yli kaiken ymmärryksen, olisi leimahtanut ilmi.

Puttella ei tietenkään ollut älliä kysyä hänen vointiaan eikä myöskään ilmaista sääliään tai toiveitaan. Mutta Emmy puheli hänelle koulusta ja läksyistä ja opettajista, ja niin hän tuli vauhtiin ja kertoi kaskuja Görelin miehestä, mutta toisinaan hän huomasi olevansa liian kovaääninen ja silloin hän madalsi ääntään vilkaisten hieman ujostuneena minuun.

Hän huvitti Emmyä. Emmy antautui kokonaan sille hetkelle, hänen katseensa riippui Putten pienessä poikasuussa, ja koko hänen kasvonsa ilmaisivat yhtä ainoaa rajatonta halua saada sitä suudella, saada käsillään sivellä hänen vaaleita, koneellaleikattuja hiuksiaan ja tuntea hänen pienet, likaiset, luisevat sormensa, poskellaan.

Vaikka minulla tuskin oli sydäntä siihen, täytyi minun kuitenkin kehoittaa Puttea menemään ja lähetin hänet pois monilla varoituksilla, että hän ajoissa menisi Rantatielle enon luo päivällisille. Ja samassa kun hän oli mennyt, katosi loiste Emmyn kasvoista, aivan niin kuin kynttilästä, joka sammutetaan, ja minä näin, että hän oli sairas ja kuoleva.

Minä pidän niin paljon pojasta, sanoi hän, ja minä olen ajatellut, että hänen pitäisi saada vähän rahaa, kun minä en enää itse niitä tarvitse. Oi, ystäväni, niitä ei ole paljon, on niin kauhean vähän, mutta säästinhän minä joka vuosi muutaman kruunun, ja nyt minä olen ajatellut, että Putte saa ne!

Kyyneleet nousivat silmiini, minun täytyi purra hampaani yhteen, etten itkisi. Minun kävi niin suunnattomasti sääli Emmyä, hänen yksinäisen ja vaivaloisen elämänsä takia, elämän ilman iloa ja tarkoitusta. Jos minä olisin tuossa maannut, ajattelin minä, niin olisin voimattomassa vihassa puinut nyrkkiä, olisin kieltäytynyt kuolemasta, olisin pyytänyt saada tietää millä oikeudella minun annettiin kuluttaa elämäni koneena ja lennätettiin tunkiokasalle, kun koneisto on loppuun kulunut.

Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.

— Kun minä herään aamuisin tai makaan unettomana öisin ja ajattelen, ettei minun aamusella tarvitse mennä konttoriin, tuntuu se minusta niin suloiselta, tiedätkö, sanoi hän. — Ja jos tietäisit, kuinka on hauska, kun on lupa olla väsynyt!

Elämä on häntä luita myöten kalunnut, ettei hänellä ole muuta aistimusta jäljellä kuin väsymyksentunto ja lepäämisen nautinto. Hän on fyysillisesti tyytynyt kuolemaan, ja tie toiselle puolelle tulee tasaiseksi ja kauhuttomaksi. Elämä ottaa voidakseen antaa, kiusaa voidakseen säästää, vihastuu voidakseen sovittaa. Lopultakaan ei voi muuta kuin paljastaa päänsä ja vaieta.

Rantatiellä oli perhepäivälliset häämatkalta kotiutuneiden kunniaksi. Siellä oli iloa ja riemua ja prameutta, eikä kukaan paitsi eno, huomannut, että minä olin alakuloinen. Päivällisen jälkeen, joka oli valmistettu tämän periaatteen mukaan: joka ei tahdo työtä tehdä, syököön sitä enemmän, huusi hän minut luokseen.

— Elisabeth, mikä sinun on, sanoi hän ystävällisesti. — Etkö voi sitä kertoa?

— Minä en voi mitään kertoa, hyvä eno, sanoin minä.

— Eiei, eiei, sanoi hän, et ehkä minulle, vaan hyvälle tädillesi!

Pelkäänpä että vedin suuni nauruun. Mutta aviomiehet ovatkin niin tietäväisiä ja naurettavia, kun on kysymys heidän rouvistaan. Uskoutua tädille! Arvattavasti saisin paljon enemmän ymmärtämystä sanomalehtimuijalta. Samalla lensi jonkun jumalan lähettämä ajatus minuun:

— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.

En minä oikein ehtinyt ajatella, mihin ne olivat tarpeen, mutta luulen jotakuinkin tuumineeni näin: Rahalla pääsee aina pitemmälle kuin ilman.

Minä sain kaksisataa; ja minä olen enolle ijäti kiitollinen siitä, ettei hän maininnut sanaakaan minkäänlaisista ehdoista eikä antanut minulle minkäänlaisia ohjeita näiden käyttämiseen.

Minä otin häntä kaulasta ja suutelin häntä ystävällisesti viileällä kunnioituksella ja hiukkasen säälien. Säälin aiheutti täti. On hirveätä, kun vähälahjaiset naiset joutuvat naimisiin, mutta tietenkin on vielä pahempi, elleivät ne siihen joudu.

Koko sunnuntaiyön olin valveilla, ja sieluni kulki ikävöiden vertavuotavin jaloin kohti aamua.

Eeva, joka oli ollut niin jatkuvasti kihlattu koko päivän, että hänen valkoinen viyellapuseronsa oli seljästä kokonaan sulhasen takinhihan mustaama, makasi ja viserteli unessa ja sanoi aina sopivien väliaikojen perästä: Gustav. Baby makasi hiljaa ja levollisesti sillä välin kuin minä milloin makasin kaikki valtimot pielusta vasten suhisten, milloin istuin kädet ristissä polvien ympärillä ja valitin äänettömästi koko ruumiillani.

Toisena hetkenä puhui järkeni: "Minä en voi hävittää elämääni miehen takia, joka ottaa minut kuin urheilun — 'big gamé' ja ehkäpä ei edes big".

Toisena hetkenä vastaa sydämeni: Se ei ole hävittämistä, ja entäpä jos olisikin, mitä sitten? Kenelle minä säästäisin itseni, minä ilman muita myötäjäisiä kuin Putte?

Minä en voi jäädä!

Minä en voi lähteä, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin ruoka ja ilma.

Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin niin kärsinyt hänen puolestaan, toivoin nyt, että niinkuin hän, olisin saavuttanut tuon suuren välinpitämättömyyden.

Minä ajattelen minuuttani alun pitäen pyöreäksi ja voimakkaaksi pieneksi taikinapalloksi, joka nyt on muodostumaisillaan kaluksi, jonka pitää tulla niin ohueksi, että se kadottaa kaiken yksilöllisyytensä, niin ohueksi että reunat huomaamatta haipuvat leivinpöytään. Sillä tavalla elämä käsittelee, ja jota taipuvampi on, sitä pikemmin kaikki taistelut taukoavat, mutta menetelmä on tuskallinen ja sitä vavahtelee sen käden kovuuden alla, niinkuin kaulauslaudan.

Sillä tavalla päivä valkeni.

Tuomarit eivät sano koskaan mitään, siinä suhteessa ovat ne paremmat kuin naistoverit, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähempään kuin että päivittäin pistävät arkin nuppineuloja sydämeeni. Mutta vaikka he eivät mitään sano, luen minä heidän silmistään, että he näkevät ja ymmärtävät ja että tätä he juuri ovat odottaneet. Hehän ovat nähneet saman näytelmän pienemmillä muutoksilla kertaantuvan jokaisen soman tytön kanssa, joka on ollut konttorissa — ja muunlaisia ei täällä suinkaan ole koskaan ollutkaan. He ovat olleet mukana alusta ylös huippukohtaan ja sitten kehityksessä. Heidän täytynee tylsästi inhota tuota kaikkea ja pitää minua säälittävänä ja hieman naurettavana, aivan niinkuin minäkin pidän itseäni — toisinaan.

Estelöihin nähden, joita tuomari pitää anteeksiannettavana etäisperinnöllisyytenä, joka pian on väistyvä, ottaa hän malttaakseen ja on säälivän suopea. On kuitenkin hetkiä, jolloin hän on kaikkea muuta kuin malttavainen. Silloin saattaa hän kääriä minut intohimoon, niin että minä melkein menetän tasapainoni, mutta silloin voi hän myöskin suuttua ja vannoa, että hänen pitää joka tapauksessa minut saada, tekeydyinpä kuinka kovaksi tahansa.

Minä kova!

Minä taukosin menemästä konttoriin iltapäivisin, silloin alkoi hän soittaa tänne ja komensi minut tulemaan.

Minä olen nyt yksin kotona, ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän soittaa. Hän on sanova jotakin tärkeästä kirjeestä, joka on tänä iltana lähetettävä, ja minä olen vastaava, että minä tulen, ja sitten asetun peilin eteen kampaamaan, ja hiukseni säkenöivät ja vääntelehtivät kamman alla kuin uhmaten ja kun tapaan peilissä silmäni, loistavat ne vaarallisina ja mustina poskien purppuroidessa. Ja minun käteni vapisevat niin, että vain vaivalla voin kiinnittää hattuni ja napittaa hansikkaani. Sitten tulen portaita alas, tietämättä miten ja raitiovaunussa minä istun ja hymyilen, niin että vieressäni istuva herra siirtyi lähemmä —. Hiljaa eikö kuulunut jotakin? Ei — Kohta sen jälkeen olen minä hänen lumoissaan taas, nöyryytettynä ja häpeissäni, mutta kiinni, kiinni —

Tyttö, tiedän sen, pitää olla kuin varmuustulitikku, joka syttyy vain laatikon laattaa varten. Vaikka kuinka monta kertaa tahansa kastettaisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, syttyä ei saa — ei ennenkun laatikon laattaa vasten. Jospa vain olisi pieni suojaava perhelaatikko, missä olla, mutta sitä ei ole.

Kas niin, nyt —

* * * * *

Minä ostin kotimatkalla aikataulun ja olen laskenut mitä kolmannen luokan piletti maksaa parhaan ystäväni asemalle.

Minä aion tehdä itseni ylen naurettavaksi.

Parin vuoden kuluttua tulen kyllä sydämellisesti ivaamaan itseäni, ellen minä vanhemman neidin näkökannalta siveellisellä ja ymmärtämättömällä vakavuudella tuomitse nuoruuteni hämmennyksiä.

Juna lähtee yhden ajoissa päivällä — puoli vuorokautta ja minä olen poissa. Minä istun nyt täällä ja katselen ympärilleni huoneessa, jossa Pohjoistullinsakilla on ollut kotinsa, köyhä ja puutteellinen, mutta sittenkin pieni tuki maailmaa vastaan, jossa toinen on etsinyt tukea yksinäisyyttä vastaan vieläkin yksinäisemmän luona.

Minä ajattelen Emmyä, joka kohta muuttaa itsekseen huoneustoon, jossa hänen ei paljon tarvitse vuokrasta huolehtia. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine sormuksineen ja pyyhinliinoineen ja "minun mielestäni uusihopea on kyllin hyvää" uskoo tietävänsä mitä rakkaus on, ja joka raottaa ovea, jonka hän väittää johtavan seitsemänteen taivaaseen. Babya, oi pientä Babylasta, jolla on niin paljon tuskaa ja levottomuutta edessään ja käy sitä kaikkea vastaan niin pienenä ja varustamattomana, joka tulee suremaan minua ja Sakkia, kun hän muuttaa sokerileipurille ja ikävöiden silmäilemään taapäin meidän iloisia päiviämme ja huolekkaita päiviämme ja kaipaamaan niitä kaikkia.

Ja itseäni, minun kun on lähdettävä keskellä kuukautta, palkka ei ole etukäteen, ja tehtävä skandaali pelastaakseni — mitä? — kunniani, en juuri omaatuntoa kuullen, vaan jotakin epämääräistä, jota minä nimitän itsensävarjelusvaistoksi. Se on hyvin heikosti toimittu ja naurettavasti, mutta ainoa mahdollisuus.

Ajattelen Puttea, pitkää poikaani, jonka puolesta minä olen niin levoton täällä Tukholmassa.

Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen rakastanut kunnioittavalla ja vastavuorottamalta rakkaudella, vaikka vain olen nähnyt siitä kuoren, joka on joka miehen omaisuutta, ja niin vähän kaikesta kauniista ja opetusrikkaasta ja salaperäisen synnillisestä, jota se kätkee. Ja myöskin tänä hetkenä, jolloin minä niin sanoakseni käännyn kulmasta elämässäni, en voi olla harmittelematta sitä, että koko Tukholma-aikanani olen ollut vain kolme kertaa teatterissa, joista kerran päiväkonsertissa, enkä kertaakaan oopperakellarissa.