II.

Syyskuun 30 päivä.

Tänään olen ollut esittäytymässä tuomarin luona; minut oli otettu valokuvan nojalla, hän näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut helpotusta nähdessään, että minulla oli kunnollinen ihokin. Huomenna alkaa raataminen, ja eilen perehdyin huoneustoon. Eevalla ja minulla on keskikokoinen huone, kummallakin on oma ikkuna ja oma pitkäseinä. Eevan on hänelle hyvin luonteenomainen ja yhtä virkistävä kuin hän itsekin. Ihanan, leveän turkkilaisen leposohvan yläpuolella, joka on saatu ostetuksi monien kuukausien aikana kieltäytymällä välttämättömimmistäkin, riippuu näin kuuluva kirjoitus: Miehet elkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun! Räikeänä vastakohtana ryhmittyy tämän luostarimaisen kirjoituksen ympärille jäljennöksiä Sindingin ja Vigelandin rohkeimmista piirustuksista ja edelleen kirjavassa sekasotkussa runoilijoita ja näyttelijöitä ja demimondinaisia, Botticellin madonneja ja hänen omia tätejään. Leposohvan vieressä on hänellä pieni, uhitteleva tupakkapöytä, mutta ikkunan luona suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee kuosinmukaisiksi puseroitaan tai pallistaa hameensa tai silittää kaularöyhelöitään, sanalla sanoen tekee kaikellaista muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunan välissä riippuu toinen miettimisen arvoinen kirjoitus: Järjestys on työn vipusin, joka vallankin aamuisin, jolloin koko huone on sekaisin, tekee hullunkurisen vaikutuksen.

Olen huomannut että Eeva on oikein hullaantunut tällaisiin mietelauseisiin, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan siniliidulla kirjoitettu: Elä kulje tätä tietä, kun notaari on kuultavilla tai näkyvissä!

Omalle seinämälleni olen sijoittanut kotini arkihuoneesta peräisin olevan vanhan, rehevän ja epäkuosikkaan punaisen sohvan, ja sen yläpuolelle olen asettanut pari taulua: vanhempaini kapinettivalokuvat soikeissa kehyksissä. Isän kuvaa saartaa lasin alla oleva kellastunut tohtorinseppele. Isä poloinen, joka et tahtonut kirjoittaa kvinna kv:llä; parasta oli että sinä sait kuolla, ennenkun he saivat oikeuden hoitaa virkaa valtion palveluksessa ja paljon muuta. Ajatteles, jos olisit saanut jonkun hameniekan opettajakuntaan! Sitten on minulla kolme neljä Rembrandt jäljennöstä, joita minä oikeauskoisena ihailen: Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan tunnen vissiä myötätuntoa, ja kaksi taiteilijan omaa muotokuvaa, toinen Saskian ajalta, toinen Hendrijken. Sitten minulla on Rosettiltä kaunis ja intohimoinen naisenpää ja muuan sanomalehtileikkele: Duse painunein päin ja tuskaisin, hiipunein profiilein.

Toisessa huoneessa suoraan meille johtavine ovineen asuu Sakin nuorin ja vanhin jäsen: Baby tai oikeammin Magnhild ja Emmy, molemmat palvelevat samassa konttorissa, Yhtyneet Yhtiöt. Ennenkun olin puhunut mitään Babyn kanssa, tuntui minusta, että hänen pieni persoonallisuutensa vilahti esille ikkunalla olevista laseista, joissa oli hyacinttisipulia ja pienestä Ruotsin multaa sisältävästä maljakosta — mullan oli hän ostanut Hötorgetilta 15 äyrillä litra — johon hän oli kylvänyt heinänsiemeniä. Hänen on ikkunan vieressä oleva tilava ompelupöytä ompelulippaineen ja pieni mustetolppo ilman mustetta. Pöydän alahyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokoelmat ja Blicher-Clausenin Violin, joka on selästä halennut. Vuoteella lepää sirosti patja, jossa on Allumin kuva vihreällä satiinilla, mutta hän kääntää aina hänen kasvonsa alaspäin — päivisin.

Ollen vanhin pitäisi kai Emmyn Sakissa edustaa Kokemusta. Mutta minä en luule, että hän elämästä tuntee juuri muuta kuin sen harmaan työ- ja kieltäymyspuolen. Summan kaikesta mitä hän on oppinut, on hän esittänyt gobeliinipisteillä tummanvihreäpohjaiselle kankaalle, kääntösohvansa yläpuolella. Siinä on aivan lakoonisesti luettavana.

Opi kärsimään valittamatta!

Minä mainitsin siitä jotakin Eevalle, ja hän kertoi hieman sääliväisesti hymyillen, että Emmyllä, niin kauan kun hän oli kuulunut Sakkiin, aina oli ollut juuri samallainen seinäkoriste. Gunhild, Sakin entinen jäsen, joka oli ollut hänen erityinen sydänystävänsä, oli saanut sellaisen kuuliaislahjaksi. On varsin anteeksiannettavaa, että hän siitä oli vallan kauhistunut, mutta Emmy oli näyttänyt niin säteilevältä ja toivonut, että se saisi koristaa vierashuonetta.

Minä olin eilen päivällisillä Rantatien varrella asuvan rikkaan enoni luona, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat: pieni poloinen, tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta. Görel, serkkuni, uskoi minulle, että hän käyttää niin paljon, kuin minä saan kuukaudessa palkkaa, vain hajuvesiin, hansikkoihin ja suklaihin. Mutta niinpä onkin hän paksu ja tuoksuu aina hajuvesille. Kaikesta huolimatta lähdin sieltä kiitollisena ja iloisena siitä, että en ollut suostunut tädin tarjoukseen asua yhdessä talousneidin kanssa velvoitettuna palvelemaan Görelliä ja juoksemaan hänen kanssaan pukuja koettamassa Jankella. Kun tulin kotiin, oli kaikkialla pimeää ja hiljaista; kuinka minä nautinkaan pistäessäni avaimen omaan lukkoon ja käydessäni ympäri ja tuntiessani olevani kotona!

Mutta miten olikaan tulivat Baby ja Emmy. Baby visersi kuin lintunen ja Emmy vähän vingahteli, niinkuin hänen tapansa on. Mutta pian nousi rajuilma ja sen mukana tuli Eeva, virkeänä, punaposkisena ja säteilevänä. Mutta hän oli tuskin ehtinyt oven sisäpuolelle, ennenkuin hän hänelle ominaisella tavalla kiljahti kauhusta: — Taivaan taatto, fotogeeni!

— Minä menen, sanoi Baby alistuvaisesti.

— Ei, tyyntykää te, minullahan on päällysvaatteet ylläni.

Ja sitten pyörähti hän keittiöön noutamaan öljykannua ja lennähti nuolena portaita alas.

Ennenkun minä edes ehdin saada tulitikut käsiini, soiteltiin jo ovikelloa.

— Minun täytyi painaa nappia nenälläni, vakuutti hän totisena, ja hänellä oli todellakin kädet täynnä. Öljykannu oikeassa kädessä, pilsnerpullo puristettuna kainaloon ja paketti kynttilöitä ja toinen pilsnerpullo vasemmassa.

— Oletko kulkenut tuolla tavalla kadulla? kysyin minä kauhuissani.

— Olen, montakin kertaa, mutta en päivän valolla. Meillä on myymälä tuolla alhaalla portinpielessä, josta ostamme kaikellaista ja jossa ne yleensä suopeasti antavat velaksi. Sattuu kuitenkin toisinaan huonoina aikoina, kun vero on hikoiltava esille, että me saamme käydä loitompaakin kuukauden lopussa. Te olette kukin velkaa minulle kaksitoista ja puoli äyriä öljystä ja pilsneristä; kumman näistä sitten haluatte kaataa kurkkuunne tai lamppuihinne on minulle yhdentekevä.

— Mutta kuinka hienoa sinulla onkaan, Elisabeth! Isänsydän ja Rembrandt! Mutta sinä oletkin aina ollut valinnassasi erittäin tarkka.

— Valitessani vanhempia, niinpä niin, sanoin minä. Mutta emmekö saa kohdakkoin vähän ruokaa?

— Jos haluat juomaa, saat heti paikalla, sanoi Eeva, ja tavallisella nopeudellaan avasi hän pullon ja kaatoi minulle lasiin.

— Miksi ette mieluummin juo maitoa? sanoin minä.

— Ooh, sanoi Eeva taivastellen, paljonpa sinulla vielä onkin opittavaa. Luuletko sinä että maitoa on noin vain juotavaksi? Kallista se on ja tiukalla se on, eikä sitä toisinaan saa rahallakaan. Juo, sinä, se ehkäisee kuvotuksia.

Minä vakuutin, etten tuntenut oireitakaan siihen suuntaan.

— Vai et tunne? Varmasti tunnet, sanoi hän. Alkaa aina kuvottaa, kun tulee Tukholmaan, ennenkuin tottuu. Olisitpa nähnyt minut neljätoista päivää sitten, kun tulin lomaltani. Minä kuljin täällä kuin sisuksensa menettänyt silli ja kirosin. Kadut tuimelsivat minua puhumattakaan noista rumista rakennuksista. Minusta tuntui, että olisin halunnut asettua Odenaukealle oksentamaan! Ja olisinpa mielinyt panna pienen pommin konttoriportaiden alle. Mutta nyt olen siihen tottunut! Nyt on virastoni mielestäni iloisin ja kodikkain hautajaisvirasto maailmassa.

— Jospa minäkin jonkun ajan kuluttua ajattelisin samoin asianajotoimistostani.

— Varmasti niin teet. Konttorielämä on hekumallista hiljalleen tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen maailmaasi. Ainoastaan parempina hetkinäsi olet tunteva, että tyttöjen ei pidä olla konttorityttöjä, vaan naimisissa ja heillä pitää olla lapsia, joiden kanssa juosta kilpaa niityillä, keittiö ja kangaspuut eikä laisinkaan kultuuria. Ja niinä hetkinä on sinun kuuma olla, sen lupaan.

— Ei sillä ole väliä, Eeva, sanoin minä, minun paremmilla hetkilläni on niin pitkät väliajat.

Baby oli sillä välin pujahtanut keittiöön; nyt tuli hän sisään kauhistus maalattuna kasvoilleen.

— Meillä ei ole ollenkaan voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka he ilostuivat, kun minä otin esille maalaiseväitäni: voita, leipää ja munia. Meillä oli ylen hauska illallinen, tunnelma oli korkea, Baby sai esille Levertinin ja lausui voileipien lomassa. Sitten sammutimme lamput, sytytimme ampelin ja polttelimme kukin savukettaan.

Vasta kello kymmenen vaimeni naurujen mainingit, ja me järjestäydyimme yöksi.

Kun olimme maanneet hiljaa hetkisen, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka oopperakellariin.

Ja sitten me nukuimme.