IV.

Lokakuun 16 päivä.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin 8, mutta vielä ei kukaan ole liikahtanut. Kello tulee kymmenen minuuttia yli, ja voihkina kuuluu Emmyn ja Magnhildin makuuhuoneesta.

Maanantai-aamun murhenäytelmäpä nyt alkaa. Toisen huokaukset vuoroittavat toisen, toinen selittää olevansa onneton, kun makaa niin kauan, toinen sanoo olevansa mieletön, mutta sittenkään ei kumpikaan liikahda.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt! sanon minä ja olen yhdellä hyppäyksellä sängystä.

Toiset seuraavat jäljessä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Näin käy joka ainoa päivä, sama tyly ja liianvarhainen tempautuminen levosta, sama valitus ja kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen jatkanut tätä kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, että minulla on vuosia tällaista yksitoikkoista olemassa oloa takanani. Kun olen jatkanut tätä muutamia vuosia, tulevat luultavasti nämä vuodet tuntumaan viikolta.

En luule, että konttoriherroilla juuri persoonallisesti on mitään minua vastaan, vaan että ne persoonallisesti eivät hyväksy minun siellä oloani. En luule, että päälliköllä juuri on mitään periaatteita naiskysymyksissä, ne ratkaisee hän omasta puolestaan yksinkertaisesti ja järkiperäisesti, sanotaan, mutta molemmilla nuorilla juristeilla on sitä useampia. Tänään nousi välillämme kauhea riita päällikön ollessa aamiaisella. Kävi niinkuin aina käy, minä tulin vaiennetuksi vaan en vakuutetuksi.

Asia koski meidän naisten oikeutta tehdä työtä, ja ajatteles, että meidän päivinämme täytyy riidellä siitä asiasta!

Mutta molemmilla nuorilla herroilla, hyvin nuoria he muuten ovatkin, oli järkkymättömän selvänä, että meillä ei ollut mitään tekemistä työmarkkinoilla, ettemme siellä milloinkaan olleet tehneet muuta kuin kiusaa. Meidän siellä olomme oli muka syynä alenevaan avioliittofrekvenssiin. Mehän suorastaan aivan uhalla otamme leivän miesten suusta.

— Mitä meidän sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä? kysyin minä. Ollako työtä tekemättä?

— Tietysti!

— Kävisikö se yhtä hyvin ilman meitä?

— Paljon paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtä aikaa jättäisimme työmme, voisitteko te astua sijaan ja hoitaa sekä meidän että teidän?

— Kyllä, se olisi kai varsin yksinkertainen asia.

— Mitä me sitten tekisimme? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

— Ette, te tulisitte elätetyiksi.

— Teiltäkö?

— Niin, onhan meillä kotimme —

— Minulla ei ole mitään kotia, sanoin minä, ja minä olen köyhä ja minulla on pieni veli. Minun täytyy tehdä työtä ja ottaa mitä voin saada ja minun kohdassani käyvät teidän periaatteenne niin tyhjiksi ja tarkoituksettomiksi.

Minä en ollenkaan itkenyt, vaikka varsin hyvin olisin voinut sen tehdä, ja sitten tuli päällikkö.

Päivällä, kun puin ylleni eteisessä, tuli tuomari Tyrén luokseni.

— Olen pahoillani, jos te olette pahastunut, sanoi hän.

— Todellakin? kysyin minä. Mutta sillä ei teidän tarvitse ruokahaluanne pilata.

— Me sanoimme varmaankin aamiaisten aikaan jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos sanotte, että sanoitte jotakin tarkoituksella, loukata minua, niin osaatte oikeaan, vastasin minä selin häneen. Tuollaista olen totuttautunut lennättämään luotani. Hyvästi.

Toivonpa, ettei hän yritä ylen pian uudestaan. Hän näyttää muuten olevan kiltti poika, eikä hän mahtane sille mitään, että hänellä on niin alhainen käsitys naisesta, koska kaikki miehet ovat samaa mieltä. Olen tavannut vain yhden, joka piti arvossa ihmisarvoani, eikä hänkään sitä kuitenkaan tehnyt.

Baby tapaa tulla talouskouluun samaan aikaan kuin minäkin, mutta tänään jäi hän tulematta, ja minun täytyi syödä yksin. Karja ruokitaan pienten pöytien ääressä ja siellä on niin täyttä, että aina on muutamia nälkäisiä eläimiä odottamassa paikkaa. Näkee usein seurueita, mutta yhtä usein minunlaisia yksinäisiä, ja me istumme koettaen tutkia toisiamme odotellessamme pippurinjuurikastiketta. Siellä on nuoria ja vanhoja, enimmäkseen naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minuun vaikuttavat ne surullisen lystillisiltä tulevaisuuden kuvilta, nämä arvokkaisuutta vailla olevat naurettavan vanhuuden perikuvat, yhtä vastenmieliset hymyilivätpä ne sitten hallistunutta ja niukkaa tyytyväisyyttä, kun kaalikäärylät tuodaan esille, tai narisevat pikkumaisesti ja kärttyisesti samanlaisen näyn nähdessään. Kun minä tulen vanhaksi ja olen ilman kotia ja lapsia, jotka minusta huolehtivat, niin keitän ruokani kaakeliuunissa ja menen ulos hämärissä. Vanhasta muistuu mieleeni mitä Putte eilen sanoi:

— Kuules, Pegg, olisipa mainiota, jos pian menisit naimisiin.

— Etkö arvele, että voisin vielä vähän odottaa? kysyin minä kummastuneena.

— Tuskinpa, Pegg, silloin joudut ylijääneiden joukkoon.

— Mistä sinä tuon olet saanut?

— Pojat sanoivat niin viime lauantaina, kun sinä olit ollut minun luonani. Mutta he luulivat, ettet sinä mahda sille mitään, sillä ei ole niinkään helppoa napata itselleen miestä, kun ei ole mikään messinkihakanen.

— Ei ole — mikä?

— Kun ei ole raharikas tyttö, etkö sinä ymmärrä?

Putte, Putte! Lapsilta ja hulluilta saa kuulla totuuden.

Luulenpa että Sakki ymmärtää, että minulla — niinkuin Eeva ennusti — on vaikea olla näin alussa. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat kaikki niin ystävällisiä. Tänä iltana, kun tulin kotiin, istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja vartioi spriikeittiötä. Kiehautettiin ylimääräinen kahvi ja luulenpa, että se tapahtui hiukan minun tähteni. Täällä on kommunismi pantu käytännössä toimeen. Kaikki minun on Sakin ja päinvastoin, ja se, jolla sattumalta on rahaa, auttaa mielellään toisia, jos heillä ei ole. Eikä heillä tavallisesti olekaan. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpa nyt hiukan pahaa lähimmäisestämme, sanoi Eeva, kun kahvi oli valmista.

— Ei, sanoin minä, puhutaan ennemmin päälliköistämme. Miten on sinun päällikkösi laita, Eeva, eikö hän ole —?

— Rakastunut minuun, tietysti! Se on ominaista minun päälliköilleni. Olen ollut kaikellaisissa konttoreissa, mutta melkein kaikkialla on ollut joku, joka on halunnut suudella niskaan. Otin siis tämän paikan hautajaistoimistossa, sillä arvelin että kuoleman alituinen läsnäolo… Mutta tämä on pahin.

Kun muistelen kaikkea mitä tässä suhteessa olen kokenut ja sitten ajattelin poloista vanhaa isääni, joka ei tahtonut laskea minua ilman suojelevaa seuraa tasaantuneen lapsuuslemmen kanssa kirkkokonserttiin Linköpingissä viime kesänä — Händelin Largo ymmärräthän ja sellaista — niin, tiedätkö, silloin minua sekä naurattaa että itkettää. Ja kun me sitten illastimme kaupungin automaatissa — voileipää ja maitoa — innostutti tämä teko häntä niin, että hän siitä sai aiheen kokonaiseen pieneen siveellisyyskysymystä käsittelevään kirjaseen. Poloinen pikku isä, jospa vain aavistaisit!

— Eikö hän ole koskaan käynyt täällä? kysyin minä.

— Kyllä, kerran, toissa keväänä. Hän kävi silloin päällikkönikin luona "kuulemassa, kuinka hänen tyttärensä hoiti tehtäviään", ja pyysi ukkoräähkää muka pitämään vähän isällistä huolta minusta.

Ja päällikkö pysytteli vakavana ja pyysi isän olemaan vakuutettu siitä, että hän tunsi velvollisuutensa niitä nuoria tyttöjä kohtaan, jotka ovat hänen työssään.

Mutta seuraavana päivänä oli minulla uusi ja tervetullut aihe antaa hänelle käytävässä korvapuusti. Miten oivallista maalaisnaamaa sinä nyt näytätkään, Elisabeth! Mutta odota vain, kyllä saat pian kokea, sinäkin. Olethan sinä Sakin kaunotar.

Ja sitten sieppasi hän käsiinsä harmonikan ja lauloi niin että kaikui:

"Kaikilla on vikaa, kaikilla on vikaa, viattomuutta ei kellään."

— No, mutta Eeva! sanoi Emmy ankarana.

— Oh, sanoi Eeva, unohdin sinut kokonaan.

— Entä Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Oletko nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän takaisin. Hän tuli kotiin puolituntia sitten ja pujahti keittiöön, ja olenpa varma siitä, että hän hiljaisuudessa ahertaa saadakseen kaikkein pahimman moskan pois kengistään ja helmoistaan. Sellaista ei ole hänelle tapahtunut ennenkun eilen, mutta silloin olivat ne kuin se savimöhkäle, josta meidän Herramme loi Aatamin. Voitko selittää, minkätähden rakastavaiset parit aina retkeilevät siellä, missä menee yli kalossien?

— Notaariko se on? kysyin minä.

— Kyllä, ja eläintarhakävely.

Mutta oliko Eeva todellakin oikeassa siinä, että minä saisin kokea jotakin uutta?

Voiko siitä tulla muuta kuin tuo vanha laulu uudella nimellä?