XIV.

Yhä helmikuu.

Görel on tohtorin kanssa Nizzassa, ja minä olin mukana järjestämässä, niin että kaikki kävi laatuun Grand Hotel'issa.

Minut oli vilpittömästi kutsuttu, mutta epäröin, sillä ajat olivat ankarat, ja maailmalliset huvit, niinkin epäiltävää laatua kuin toisten häät, ovat tuskin moraalisesti oikeutettuja, kun lakko on tullut puhtaaksi tappioksi, Baby on sokerileipomossa Sturekadulla ja polttoöljy maksaa 18 äyriä litra.

Mutta Sakki oli saanut päähänsä että minun piti mennä, ja kun minä selitin, ettei minua haluttanut esiintyä loistavien ylhäisökanojen joukossa köyhänä sukulaisena, verhottuna kainouteen ja äskensilitettyyn musliiniin, kaulassa kahdesti pantattu ja lunastettu kultainen sydän samettinauhassa, vastasivat he, että minä saatoin olla huoleti puvun suhteen.

— Sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, siihen annan Sakin kunnian vakuudeksi.

— Siitä et saa paljoa panttilainaajalta, sanoin minä epäileväisesti.

— Elä ole epäuskoinen, vaan usko, varoitti Eeva, se asia kyllä järjestyy, kunhan sinä vain et ole liian jäykkä lainaamaan, niinkuin me toiset teemme, kun joka toinen vuosi on jotkut kenraalikekkerit.

Ja vallan oikein, päivää ennen häitä tuli Baby ja toi silkkialushameen, jonka hän oli lainannut, en tiedä mistä, ja Eeva ihanan pitkän liinan, joka oli pelkkää chiffonia ja pitsejä, sekä viuhkan. Itse olin ostanut kauniit, pitkät, valkoiset hansikkaat ja hiuksiin monilla kieltäymyksillä pienen kultaperhosen.

Gerda — hän jolla ei ole rakastajaa — jolla oli viettelevä kiihko kaikkeen, mitä vain vaatteiksi sanotaan, tuli niin kiltisti meille eräänä iltana neuvottelemaan minun raakasilkkihameestani. Hän on täydellinen nero, josta olisi pitänyt tulla ompelijatar, saattaa kai vieläkin muuttaa uraa. Hänen neronsa, minun ahkeruuteni ja muutamien pitsimetrien tuottama tulos tyydytti jotakuinkin minun laidoille lyötyä kunnianhimoani.

Kaikki tytöt auttoivat minua pukeutumaan, mutta sattui niin hullusti, että Eevan täytyi ommella nappi kiinni, enkä minä tullut sitä ajatelleeksi, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Niin että nyt en joudu koskaan naimisiin, ja sitä minä ajattelin koko matkan enon vaunuissa. Se tuntui hyvin surulliselta. Sakki oli suudellut minua jäähyväisiksi ja sanonut rohkaisevasti: "Kuinka suloinen oletkaan, tee nyt hyvät naimiskaupat ja muista meitä, kun tulet Grandiin!" mutta siitä huolimatta koski se minuun varsin kipeästi.

Kidutus loppui kuitenkin lyhyeen, kello 11 olin taas kotona.

Koko Sakki tuli yöpukimissa eteiseen ja sanoi:

— Noo?

— Häät, sanoin minä kärttyisästi, ovat naurettavia; mauttomia pitoja. Ainoa lohdutukseni siitä, ettei minulla ole mitään toiveita — kiitos sinulle, Eeva, — joutua naimisiin, on, että siten säästyn tästä komediasta.

— Olen yhtä mieltä kanssasi — teoreettisesti, sanoi Eeva. Ajattele sen sijaan:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten, ei kotia, ei arkiaskareita".

Babyn silmät loistivat, kun hän kuuli rakasta Levertiniään ja hän yhtyi:

"Kun kuulas hämäryys se suvi-illoin häähunnun valkoisen ja hennon lailla kietaisi kudelmiinsa kaupungin, niin komerossa ikkunanpa silloin yhdessä viipyä ne tapasi nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan, mut visusti kuin pyhätön sen maailmalta salas, nuo ypöyksinäiset, mies ja nainen, mi salaa matkatovereita olla halas."

Baby, joka pariin kuukauteen oli ainoastaan puhunut yleisistä harrastusperistä, oli nähtävästi saanut taudin uudestaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä minun sohvannurkassani, yöpaita tiukasti vedettynä paljaiden jalkojen ympärille ja hiukset riippuen hajallaan joka puolella. Kun kumarruin eteenpäin katsomaan häntä, huomasin, että hän oli sulkenut silmänsä, suun hymyillessä haaveksivaisesti ja onnellisena. Ja minä kuulin hennon kuiskauksen, jonka tottunut korvani tulkitsi näin kuuluvaksi: "to Mennesker — — —". Kun Baby on haavemielinen, turvautuu hän aina tanskan kieleen. Se on jälkikaikua Blicher-Clausenin ja Ingeborg Maria Sickin teosten lukemisesta.

Minä rakastan Babya, mutta juuri nyt hän harmitti minua. Ja kun sitten Eeva alkoi kerrata: "nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan —" sekottaessaan vademecumia vesilasiin, pisaran joka jambia kohti, en enää voinut pysyä hiljaa.

— Elä yritäkään näytellä epämoraalista, sanoin minä. Sinä olet kuitenkin lopulta, niinkuin me kaikki, pieni raukka, joka olisit ihan suunniltasi ilosta, jos joku tahtoisi rehellisesti mennä naimisiin kanssasi, niin että pääsisit olemasta nimeltäsi Gustafson ja saisit maata niin kauan, kun haluat aamusella.

Ainoa tilaisuus elämässä, jolloin Eeva jää vastauksen velkaa, on silloin kun hänellä on vettä suussa, ja sitä hetkeä minä aina käytän hyväkseni ja sanon hänelle sydämeni ajatuksen. Silloin tanssii hän aina hurjasti ympärilläni ja uhkaa minua hammasharjalla, tukehtumaisillaan, kunnes hän vihdoinkin saa äännetyksi. Mutta sitten!

— Kuinka sinä sen tiedät, ettei ole ketään joka tahtoo? sanoi hän viimein varmuudella.

Baby heräsi.

— Kuka, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.

— Se on lorua, Baby, sanoin minä ylimielisesti.

— Mutta te ette ole lainkaan tiedustelleet minkälaista oli häissä.

— Oliko siellä ihania naisia? Oliko heillä kauniit vaatteet? sanoi Eeva, ja minä huomasin, että hän oli iloinen päästessään näin ehjin nahoin äskeisestä vastentahtoisesta typeryydestään.

— Missä on kauniita naisia, siellä on aina vieläkin kauniimpia vaatteita, sanoin minä, ja täällä oli kumpiakin. Mutta melkein kaikki olivat ikäviä kuin tapeetit. Minä kysyin itseltäni, mistä se johtuu, että me, joilla tuskin on aikaa hoitaa kauneuttamme, vielä vähemmin korkeampiin harrastuksiin, ylipäänsä olemme niin paljon hupaisempia. Sillä sitä me olemme. Minusta me olemme oikein herttaisia ja ymmärtäväisiä, niin että meidän kanssamme on hyvä olla tekemisissä. Joka ei suinkaan ole asian laita kaikkien naisten suhteen.

— Niin, sanoi Eeva miettiväisenä. Mutta meneppäs ja sano se. Konttoristeja! Ihmiset näkevät aina kangastuksena tärkkikauluksia ja vahakangashihoja, mustepilkkuja, hämmennyksissä olemista ja miesmäisyyttä. Me olemme ruusuja, jotka kukkivat salassa, mutta jos ihmiset tietäisivät, kuinka meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, olisimme me suunnattoman haluttuja.

— Uskotko? sanoi Baby innokkaasti.

— Tietenkin uskon. Olen sitä mieltä, että konttoristina erinomaisesti suorittaa opintonäytteen avioliittoa varten. Paljon paremmin kuin perhetyttönä. Sillä perhetyttö on tavallisesti pieni hölmö.

Ja sinä olet ehtinyt noin pitkälle elämässä etkä tiedä, että juuri niille antavat miehet suurimman arvon, sanoin minä kiusotellen. Etkö sinä, pieni otus, tiedä, että miehet rakastavat naisia, joilla ei ole älliä nousta raitiovaunuun oikealta puolen tai oppia ylimenoja ja panemaan polettia matkakapistuksiinsa.

Semmoinen ei ole juuri minun kokemukseni, sanoi hän hiukan salaperäisesti hymyillen, niin että minä sain aihetta uskoa, että jotakin todella oli tapahtumaisillaan. Olin kysymäisilläni, mutta ajattelin: saanen kai sen sitten tietää.

Sitten poikkesi hän taas äkkiä asiasta:

— Oliko serkkusi kallisarvoisesi koteloitu?

— Sinä puhut niinkuin hän olisi puoligrammaa aspiriniä, sanoin minä. Kyllä, sen saat uskoa! Laske yhteen kaikkien meidän tämän kuukauden palkat, niin saat jotakuinkin puolet siitä, mitä kapseli maksoi.

— Oliko hän liikutettu?

— Kyllä, sanoin minä, ihastuttavaan nenäliinaan, joka on ollut minun äidinäitini oma. Eikö se ollut häikäilemätöntä? Luonnollisesti olisi minun pitänyt periä se. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.

— Että sinä et häpeä sitä kertoa, sanoi Baby. Oliko ruoka hienoa? Joitko sinä paljon samppanjaa? Kun me istuimme täällä tänä iltana ja ikivanhoja voileipiämme natustaen söimme itsemme leivänkylläisiksi kolmannen kerran tänä päivänä, ajattelimme sinua.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.

— Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en halua kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.

— Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

— Sinä et ole sanonut sanaakaan herroista, sanoi Eeva.

— Paras viimeiseksi. Oi, tiedätkö, minut esiteltiin vanhalle, viimekesäiselle liehittelijälleni. Meillä oli oikein hauska.

— Ihailiko hän sinua vielä?

— Kyllä, sanomattomasti. Varsinkin kun minä sattuneesta syystä sanoin hänelle, että rakastan toista.

— Päällikköä?!

— Sillä silloin väitti hän, että sittenpä juuri olikin oikea aika meidän alkaa uudestaan.

— Aioitteko?

— Kyllä, minä sanoin hänelle, ett'en hänestä ollenkaan välitä, ja silloin selitti hän uskovansa, että minä olin mieltynyt kaikkiin miehiin, vieläpä niihinkin, joita kerran olin rakastanut. Mutta minä sanoin, ettei hän saanut pyytää mahdotonta. — Eikö teillä todellakaan ole enempää leipää.

— Kyllä, jos lupaat romahtaa alas myymälään varhain huomenaamulla, ennenkuin minä menen, sanoi Baby, niin saat minun aamiaisosani, ja hän solui alas lattialle ja meni hyräillen:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten — —"

Eeva ja minä katsoimme hänen jälkeensä. Hän on liian suloinen olemaan sokerileipomossa, sanoimme me molemmat. Samassa huusi Emmy minua ja minä menin hänen luokseen.

— En tahtonut juuri kysyä sitä siellä sisällä, sanoi hän, mutta mitä sinun tädilläsi oli yllään?

Ja minun täytyi unisena ja kuolemanväsyneenä istahtaa kertomaan Emmyn ommellessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja peräti kiusaantuneet kasvot minuun.

Katso, nyt olen lopettanut päällystän, sanoi hän. Opi kärsimään valittamatta! Ja huomenna menen lääkärille. Minä maksoin eilen neljännekseltä sairaus- ja hautauskassaan. Niin että kaikki on nyt selvää; kas vain, että hänellä oli sinisenpunaista, vaikka hän on niin paksu!

Kun vihdoinkin olimme vuoteessa, ja Eeva ja minä olimme yksin, sanoi hän:

— Pegg sinä et saa suuttua, mutta minä olen sitä mieltä, että jos sinunlaisella tytöllä on ikävä häissä, niin on se varmasti sentähden, että se, josta pitää, ei ole siellä.

Minä hätkähdin, niinkuin tehdään, kun joku tieten tai tietämättään osaa oikeaan.

On monta, joista pidän, jotka eivät olleet mukana, sanoin lyhyesti. Mutta tiesinhän minä, että hän oli oikeassa. Tiedänhän, että on mennyt siihen, että minä, niinkuin maa, lainaan kaiken valoni toiselta.

— Pegg, ole varuillasi, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä on jotakin. Sinä olet niin muuttunut.

— Niinkuin jotkut muut.

— Jotkut muut, niin. Mutta ei samasta syystä. Olen sitä mieltä, että jos joku konttoristi saa päällikön jumalakseen, silloin voi hän lähettää terveisiä kotiin. Minä olen vanhempi ammatissa kuin sinä.

— Niin, sitä mahdat olla, sillä minä en laisinkaan ymmärrä mitä tarkoitat.

— Kyllä sinä ymmärrät, mutta koska sinä tahdot selvää puhetta, niin sanon sinulle, että on useampia kuin yksi päällikkö, jotka mielellään tahtoisivat saada nuoret ja suloiset konttorityttönsä lisäksi Perhekirjaansa, ja siihenhän me kuitenkin Jumalan nimessä olemme liian hyvät.

— Jos tarkoitat minun päällikköäni, niin hänellä ei ole perhettä, sanoin minä.

— Ja sinä et sittenkään koskaan tule muuksi kuin lisäksi, sanoi Eeva. Se, jonka hän kerran ottaa käydessään viittäkymmentä, on arvattavasti nyt pensionaatissa Schveitzissä ja hänen isänsä omistaa talon Rantatiellä.

— Aina yhtä viisas, sanoin minä.