XII.

Joku kerta tammikuussa.

Eeva ja minä.

Me olemme juuri kotiutuneet työstä, ja lojumme nyt paiskautuneina pimeässä kumpikin sohvalleen, ja meidän välillämme on aivan hiljaista. Kumpikin tietää että toinen on täydessä työssä omien ajatustensa kanssa.

Emmyä ja Babya ei kuulu tulevaksi, eikä se ihme olekaan, sillä kohtauksen jälkeen tuona iltana, jolloin Eeva ja Emmy törmäsivät yhteen, ei meillä enää ole niin hauska yhdessä kuin ennen. Eikä kukaan juuri kiiruhda kotiin iltasin.

— Oletko huomannut, Pegg, sanoi viimein Eeva, että on aivan niinkuin jokin olisi loppunut?

— Kahviko vai paloöljy? kysyin minä, vaikka kyllähän minä sen tiedän, että hän tarkoittaa entistä tunnelmaa.

— Niin, onhan vähän niin ja näin öljynkin laita, paratkoon, vastaa Eeva, mutta siitä voi helposti selviytyä näin kuun alussa. Mutta minä lojun tässä ja muistelen vanhaa hyvää aikaa. Köyhiä olimme ja selkkauksia oli meillä yhtenään liikkeessä ja kun valkeni kuukauden ensimmäinen päivä, ei minulla useinkaan ollut enempää kuin 3:50 saatavana palkastani, mutta mikä huumori täällä vallitsi! Täällä oli korvia huumaava melu, "mamma", joka nyt on maaseudulla naimisissa, oli tavattoman taitava melunpitäjä, eikä häntä juuri rakkaus ja kihlauskaan vaimentanut. Me saatoimme nauraa iltasilla siihen asti, että jalompien osien liikarasitus pakoitti meidät taukoamaan. Eikä sattunut vain yhden kerran, että minä olin niin väsähtynyt puhumisesta, etten voinut raakkua.

— Eipä sitten olekaan kumma, että täällä nyt sinun mielestäsi on hiljaista, sanoin minä.

— Kumma! Täällä kuljeskelee Baby kalpein poskin ja hameenkaulurit väljinä — —.

— Ihmetteletkö sinä sitä, sanoin minä, kun olin huomaavinani moitteenvivahdusta äänessä. Petetty rakkaus — —

— Mikä rakkaus se sitten oli?

— Ensimmäinen, Eeva, sanoin minä. Olkoon siinä kylliksi sanottu. Ja sitten on hän ilman paikkaa.

— Niin, myönnän, että se on vakavampaa. Luuletko, että hän on paikan ha'ussa taas?

— Kyllä, varmaankin, sanoin minä. Hän ei hevillä heitä. Hän on saanut päähänsä, ettei hän halua lähteä Tukholmasta, vaikka hänen äitinsä kirjoittaa tahtovansa saada hänet kotiin Oskarshamniin vai minne se oli.

— Sellaisiahan me olemme kaikki, sanoi Eeva. Puhumme usein pahaa Tukholmasta, ja saattaahan meillä olla siihen syytäkin, mutta me rakastamme tätä kaupunkia toivottomalla ja häviämättömällä rakkaudella. Me saamme niin vähän kaikesta kauniista, iloisesta ja kohottavasta, jota se voi tarjota, enimmäkseen saamme tuntea vain katujen kuraa ja veroja ja kalliita vuokria. Mutta yritäppäs lähettää meitä Oskarshamniin! Me riutuisimme vähitellen ikävöidessämme kaikkea sitä, jota me nyt soimaamme. Täällähän sittenkin voi kaikki tapahtua.

— Niin kauan kun olemme nuoria, kyllä, sanoin minä. Mutta entä sitten!

— Kiellän sinua puhumasta mistään sitten, mumisi Eeva ja äänessä oli jotakin tummaa. Minä en uskalla ajatellakaan sitä, että istun ja käyn ryppyiseksi hautajaistoimistossa, saan 15 kruunun palkankorotuksen kuukaudessa ja muutun Emmynlaiseksi.

— Minä pidän sittenkin Emmystä, sanoin minä. Niinkuin pidetään hyvänsävyisestä ja ystävällisestä kilpikonnasta.

— Niin pidä sinä, jos haluat, kilpikonnia lähimpänä seuranasi, sanoi Eeva, mutta minä en niihin tyydy. Juuri tuo kilpikonnamainen, salaperäinen hänessä kiusaa minua. Ennen kuitenkin tiesi, että hän ajatteli vähän, mutta ystävällisesti. Ennen minä sitäpaitsi unohdin hänet, huomasin hänet harvoin. Mutta nyt hän kiusoittaa minua niin, etten voi sitä kestää. Olen iloinen, etten ole häneen vihitty. Nyt voi aina tulla muutos, vaikka en tällä hetkellä tiedä, kuinka se on tapahtuva.

— Luulen sen tietäväni, sanoin minä. Katso, minä uskon, että hän on paljon sairaampi kuin kukaan aavistaa. Mutta hän on vaiti ja syö acetylsalicylsyrpulveria. Kolme, neljä päivässä, olen huomannut. Tulee kai päivä, jolloin se ei enää auta.

— Silloin saanee hän ottaa niitä kuusi, sanoi Eeva hiukan sydämettömästi. Nehän, Jumalan kiitos, ovat niin halpoja.

— Huh, Eeva, sanoin minä, etkö tiedä kuinka vaarallisia ne ovat?

— Paljon paremmin kuin sinä, sanoi hän. Oli aika, jolloin minä olin tulla tämän nautintoaineen orjaksi. Se on konttoritytön turva ja kallio, niinkuin tiedät! Se on ihanaa ja niin halpaa ja helposti saatavissa, kun on polttava päänkivistys. Mutta eräänä päivänä huomasin, että aloin menettää muistini, ja silloin sai kivistää miten halutti.

— Se oli kai silloin, kun sinä aloit käyttää Blaudin rautapilleriä, sanoin minä, sillä ne marjat ovat vielä tänä päivänä Eevan heikko puoli. Mutta luuletko todellakin kenenkään muun kuin Emmyn syövän niitä kaksi kolme päivässä?

— Tiedän erään konttorin, jossa tytöt yhtenään panivat asiapojan juoksemaan apteekkiin. Kunnes päällikkö suoraan kielsi sen, ja he saivat kalistaa kokoon koko kiloksi kerrallaan. Sellaista on konttorielämä, mutta ne ovat nyttemmin joko kuolleet tai naimisissa kaikki tyyni.

— Toinen tai toinen on valittava, arvelet?

Samassa tuli Baby, sai kapan tuolille, hansikkaat kahdelle, ranskanleivät pöydälle ja pääsi itse uunin edessä olevalle taljalle.

— Olen ottanut paikan nyt, kertoi hän.

— Näen sen, sanoi Eeva, joka oli sytyttänyt lampun. Vieläpä minun omakätisillä nahkasillani päälle päätteeksi.

Minä nousin ylös sohvasta ja koetin ongiskella hiusneulojani.

— Missä,: Baby?

— Eräässä sokerileipomossa Sturekadulla.

— Paljonko saat kuukaudessa?

— Ooh, eihän se paljon ole. Neljäkymmentäviisi aluksi. Mutta — — —

— Sinä aiot elää hentusilla? Tai herroilta saamilla juomarahoilla?

— Kuinka oletkaan häijy, Pegg, sanoi Baby ja katsoi lattialta ylös minuun.

— Kyllä, sanoin minä, kun sinä olet pieni pöllöpää. Vai kuinka Eeva?

Eeva oli jyrkästi, melkeinpä liian jyrkästi samaa mieltä kuin minä.

— Te vain torutte, sanoi Baby itkemäisillään. Kun minä yritän tehdä kaikkein parastani. Te ette aavista, kuinka monta askelta olen ottanut ja aina vaan saanut kuulla ei, sen jälkeen kun minut ajettiin pois Y. Y:stä.

Kello oli neljännestä yli seitsemän. Minä pukeuduin kappaan ja hattuun mennäkseni vielä kerran ulos koettamaan saada apua Babylle. Mutta tällä kertaa en ajatellut päällikköä. En koskaan enää voi luontevasti kääntyä hänen puoleensa. Hänen läheisyytensä hermostuttaa minua, mutta kun en häntä näe, täytyy minun ikävöidä häntä. Ja hän — — — ei, en tahdo siitä kirjoittaa. Minä olen lakannut puhumasta hänestä, tytöt sanoisivat vain: anna hänelle korvapuusti, mutta kuinka sitä voisin? Henkisesti annan minä itselleni korvapuustia joka päivä, siinä kaikki mitä voin tehdä.

Juuri kun olin menemäisilläni, sanoi Baby:

— Kuulkaahan, missä Emmy on?

— Ei ole vielä tullut.

— Sepä merkillistä.

— Kuinka niin?

— Eikö hän ole kertonut siitä kauheasta mellakasta Y. Y:n ulkopuolella eilen.

— Ei, kilpikonna ei ole niin puhelias. Mikä mellakka?

— Niin, siellä oli aika häpeänhälinä, vaan minä en ollut mukana, Pegg. Kahdellatoista, viidellätoista eroitetuista on ollut tapana, näetkös, mennä alas odottamaan niitä toisia, kun he tulevat kotiin päivälliselle. Pitivät pientä melua aivan niinkuin työmiehet tekevät ja sanoivat rumia sanoja, vaikka ei niin rumia tietenkään. Mutta eilen, kun tytöt tulivat ulos, olivat ne kukin saaneet viisikymmentä kruunua ylimääräisesti, "sentähden että olivat olleet lojaalia", oli johtaja sanonut, ja silloin oli siellä ollut muutamia, jotka eivät voineet olla ilmaisematta inhoaan noille toisille raukoille. Ymmärrätkö?

— Kyllä, kyllä ymmärrän.

— Ja silloin ne toiset vasta oikein hurjistuivat, ja sitten sukeutui kova riita, johtaja oli onneksi mennyt, mutta portinvartia oli siellä ja ajoi kaikki pois. Tänään ovat he kielineet ja hän on uhannut poliisilla, jos se uusiintuu. Minä häpeän.

— Minä myös. Onhan sinun tyhmyytesi varsin aistikas verrattuna kaikkeen tähän. — Ja sitten minä menin.

Mutta Babyn typeryys ei ollut mitään verrattuna minun tyhmyyteeni. Enhän minä tiennyt, että eno oli osakas Y. Y:ssä ja varajäsen johtokunnassa! En ole koskaan tullut niin noloksi. Paikan sijasta Babylle sain hyvältä enoltani, joka oli järkytetty kapitalistisydämensä sisimpään asti, luennon tyytyväisyydestä naisen kaunistuksena, ja että "hänen tuli varoa joutumasta sen hajaannuksen hengen tartuttamaksi, joka on meidän ajassamme." Lakkoa hän paheksui mitä ankarimmin, ja palkat, niin, se oli prinsiippikysymys. Jos henkilökunta miellyttävällä tavalla olisi anonut lahjapalkkiota, olisin sitä johtokunnassa tukenut, sanoi hän. Mutta tuo röyhkeä tapa, paras Elisabeth, tapa — — — Ja hankkia paikka yhdelle syyllisistä, ei, sitä en todellakaan voi. Se olisi väärin niitä kohtaan, jotka menettelivät moitteettomasti, Ja näitä on rohkaistava, ja sen teemme me johtokunnan perheissä antamalla heille ruokapäiviä kotonamme. Siitä tulee huomattava säästö heille eikä sanottavaa rahallista uhrausta meille.

Tuo viimeinen oli tarkoitettu leikiksi, mutta nyt minä suutuin.

— Niin, mutta kas vain, että teillä on varaa siihen, tehän saatte vain 20 prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.

— Vain 10, hyvä Elisabeth, vain 10, sanoi hän, yhtiösäännön mukaan ei saa kutakin osaketta kohti olla enempää.

— Ei, sanoin minä, tiedän sen. Siitä syystähän te juuri olette jakaneet jokaisen kahdeksi.

Kaiken tämän olen oppinut toimistossani tuomarilta, ja ilokseni huomasin, että se sattui enoon.

— Pistäydynpä hiukan tädin ja Görelin luo saliin, sanoin minä.

Näin enosta että hänellä oli jotakin kielellään, mutta hän oli vaiti ja nyökkäsi ja huokasi helpotuksesta, kun minä suljin oven.

Oi jumalat!

Sohvannurkassa istui paksu jalosukuinen tätini lornettineen ja puolilyhyissä hihoissa, ylläpitäen kohteliaasti ruokapäiväkeskustelua Emmyn kanssa, joka istui peloissaan ja suorana syvässä nojatuolissa, Görelin torkkuessa kirjan ääressä — luultavasti sulhasen väitöskirja — kauempana lampun luona.

Mielestäni sain kaiken kurkkuuni, ja tunsin, kuinka veri syöksyi poskiini. Seuraava aistimus oli melkein hillitön halu ravistaa tätiä ja ilmoittaa Görelille, että hän oli pöllöpää.

Täti tervehti hyväntahtoisesti, ja huomasin, että tulin hänen mielestään sopivaan aikaan. Ei haitannut, että minä sain nähdä, kuinka hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka luultavasti odotti sulhastaan, näytti häikäilemättömän pettyneeltä. Luulen että olisin sanonut jotakin säädytöntä, ellei olisi ollut sääli Emmyä. Luonnollisesti ei hän käsittänyt tilanteen kauheaa ironiiaa, mutta hän tunsi, että hän minun mielestäni näytteli naurettavaa osaa. Hän meni melkein heti. He tahtoivat saada minut teelle ja sulhaselle, mutta minä sanoin meneväni oopperaan.

Kun Emmy ja minä tulimme ulos, otin häntä käsivarresta ja sanoin:

— Soisinpa että he kutsuisivat minuakin toisinaan. Mutta tätä me emme huoli kertoa niille toisille.

Ehdittyäni Kustaa Adolfintorille heräsi minussa palava halu toteuttaa tuo sinkautettu ajatus ja mennä oopperaan. Ja sen teinkin. Sain 75 äyrin paikan kolmannella rivillä, josta en nähnyt ikinä mitään paitsi muutamia puseroita ja niskakampoja enkä edes niitä, sillä minä istuin suljetuin silmin ja kuuntelin Lohengriniä! Soitto vaikutti sieluuni kuin coldcream, se tuli laheaksi pinnalta. Mutta sisimpänä asusti niinkuin aina painostava levottomuus, tuskallinen aistimus jostakin välttämättömästä, joka lähenee.

Oli ankara pakkanen kulkiessani kotiin puolittain tyhjennettyjä katuja. Tuuli tuli Upplannin aukeilta ja lakaisi pitkin Pohjoistullinkatua ja Kuningattarenkatua niinkuin luuta jotakin keittiömäkeä tupruttaen kokonaisen pilven lunta edellään. Minulle oli ravaaminen Kuninkaanmäkeä ylös samaa kuin jos joku tomuhiukkasista olisi tahtonut nousta pystyyn ja marssia keittiön ovesta sisään. Se oli sellainen ilta jolloin eivät vastaantulevat herrat edes viitsineet arvioida vartaloa, ja jolloin parhaimmatkin meistä itsetiedottomasti ikävöivät autoa ja rakastajaa.

Koska en ole parhaimpia tein sen tietoisesti.

Ja arveluttavinta oli, että minä sanoin itselleni: sinulle on yksinkertaisin asia maailmassa hankkia kumpikin.

Vain — — —