III.

Lokakuun 9 päivänä.

Ajatteles, sunnuntaiaamu! On oltu siioissa koko viikko, ja kun ei ole oltu työssä, niin on ajateltu sitä. Toimisto, toimisto, ja: olenko nyt muistanut sitä ja muistanut sitä? Ja toisinaan olen keskellä yötä herännyt unennäöstä ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone takonut, sormeni ovat liikkuneet ajatusten kanssa tahdissa ja nakuttaneet ne ilmi Remingtonilla.

Päällikkö on hyvä ja avulias ja sanoo, että minun on kysyttävä häneltä, jos on jotakin, josta en voi selviytyä omin päin. Mutta enhän minä tahdo mielelläni hänelle näyttää, että olen niin hämmentynyt, kuin olen.

Sakki nauraa minulle sentähden, että elän ja puhun vain toimistosta ja sanoo, että sellaista heillä on tarpeeksi toimistoajalla, ellen tule hauskemmaksi pian, saan muuttaa. Enin minua ivaillaan siitä syystä, että olen niin täsmällinen aamuisin.

— Noin erinomaisia mekin oltiin silloin, kun olimme uusia, sanoo Eeva.

No niin, sai sitten ensimmäinen viikko kuluneeksi, ja kun minä kello 5 lauantaina iltapäivällä suljin kassakaapin ja laskin alas verhon kirjoituspöytäni eteen, ajattelin minä, että nytpä minä annan palttua kaikelle aina maanantaiaamuun asti.

Syötyäni päivällistä menin noutamaan Puttea, joka asuu täysihoidossa Itämalmilla erään leskirouvan luona kolmen neljän muun koulupojan kanssa. Alistuin hänen takiaan käymään kaksissa elävissäkuvissa ja sokerileipurissa ja menin sitten kotiin hänen kanssaan ja asetin hänet kirjan ääreen. Sitten polskuttelin kotiin lopen väsyneenä tihusateessa märin hameenhelmoin, juuri kun kaikki ihmiset riensivät teattereihin. Mutta minun täytyi varata muonaa myymälästä sunnuntaiksi ja sitten vihdoinkin kämpiä portaita ylös.

Kotona vallitsi haudan hiljaisuus; vasta kun menin sisähuoneeseen noutamaan tulitikkuja, huomasin jonkun esineen sohvalla. Kun menin sen luo ja valaisin sitä, näin että se oli Emmy, kokoonluhistuneena, elottomana, tunnottomana. Mahdotonta oli saada hänestä sanaakaan, ja niin minä tulin aivan kauhuihini.

Hän on mennyttä, ajattelin minä, ei varmaankaan enää koskaan voi hoitaa paikkaansa; mitä me hänelle teemme? Odotin odottamistani, vaan kukaan ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja näin lamppujen syttyvän toisen toisensa jälkeen kaikissa linnan ikkunoissa, niin että rakennus muistutti meidän liitulinnaamme, johon kotona panimme kynttilöitä, joiden valo säteili aukkojen läpi. Vastapäätä olevassa huoneustossa paloi tuli takassa ja punaverhoinen lamppu pöydällä. Siellä oli kotoista elämää, vanha herra ja vanha rouva ja jokin, joka muistutti lapsenlasta, olivat pöydän ympärillä, jolla oli omenia ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi ollut pimeässä katsomossa ja seurannut toiminnan kulkua valaistulla näyttämöllä; toimintaa ei paljon ollut, mutta lämpö tuntui suoraan yli pihan, ja samoin tunnelma. Mutta minun sydämeni huusi äkkiä aivan aiheettomasti jotakuta, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa kerran toivon saavani omistaa lapsenlapsia.

Se oli hyvin typerää minulta, mutta johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan samallainen kuin meidän olisi ollut, ja joka olisi palanut joka ilta heittäen hiljaista, punaista valoaan yli meidän — pyhän ja vaiteliaan onnemme.

Ehdittyäni näin pitkälle, laskin kierrekaihtimen alas ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on Vapaus. Ja sydämeni sisimmässä inhosin minä sitä, niinkuin naiselliset naiset tekevät, kun niillä se on.

Jumalan kiitos, vihdoinkin tulivat tyttöset, ja pyhä hiljaisuus keskeytyi.

— Missä on tunnontarkka? (Se olin minä.) Valoa sähkö-öljylamppuihin! Nyt sitä vietetään sapatti-iltaa! Minä olen ostanut kukkia 50 äyrillä Hötorgilta.

— Hush! sanoin minä. Emmy on heikko. Hän makaa kuin pieni esine sohvalla, ja minä olen turhaan koettanut herättää häntä henkiin.

— Ooh, sinä et vielä tunne tapojamme! Hän on käyntinsä käynyt tälle viikolle. Siinä kaikki. Vielä kestää hän vetää muutaman kerran. Hänellä on enemmän voimia kuin luulet uhrata Yhdistyneitten Yhtiöitten alttarille. Vai kuinka Emmy?

— On, kun täytyy olla, sanoi Emmy. Mutta jos saisi eläkkeen, olisi sitä kuollut aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina täytymisestä, sanoi Baby, mutta minä puolestani käyn alati odotellen jotakin hauskaa, joka ottaa minut pois Yhdistyneiltä Yhtiöiltä. Ellei minulla olisi sitä lohdutusta, menehtyisin.

— Minulla on ainoastaan kuolema odotettavissa! vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule, Baby! sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä pakottaa varmaankin taas. Ota Levertin mukaasi!

— Baby, sanoin minä, paljonko sinä saat palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kuinka kauan olet ollut Yhtiöissä?

— Tuskinpa vuottakaan vielä. Elä sano mitään palkankorotuksesta! Pyysin kerran viime keväänä, kun en voinut elää kuudellakymmenelläviidellä!

— Noo?

— Niin, päällikkö vastasi tähän tapaan: neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään huoltolaitos.

Ne ottavatkin mieluummin Yhtiön palvelukseen parempia tyttöjä, joilla on isä, joka kustantaa heille huoneen ja siivouksen ja valmistettua ruokaa kolmesti päivässä.

— Onko tarkoitus, sanoin minä, että palkka käytetään hansikkoihin ja hajuvesiin ja Suchard suklaaseen?

— Niin on tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby voit sen kernaasti kertoa. Tehän aiotte lakkoilla uudenvuoden alla, ellette kaikki saa palkankorotusta. Eikö se olekin komeata, Elisabeth?

— Se kuulostaa niin kummalliselta, sanoin minä. Sivistyneet tytöt eivät tapaa lakkoilla.

— Ei, sitä ne eivät tapaa tehdä, sanoi Eeva. Mutta nyt koittaakin uusi aika.

Emmekä me koko iltana puhuneet muusta kuin lakosta ja sen onnistumisen mahdollisuuksista ja meidän asemastamme.

Eeva loimusi ihan tulena ja liekkinä lakkosuunnitelman puolesta, ja hän uskoi täyttä totta sen onnistumiseen. Baby on vähemmin innostunut. Odotteleehan hän jotain hauskaa, joka ottaa hänet pois Yhtyneiltä Yhtiöiltä ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viisi välittää siitä miten toverien käy, sillä sellaisia me olemme.

Ei ollut niin hauskaa lauantai-iltana kuin muulloin, Emmyn takia. Vain pieni varovainen boston ennen maata panoa.

Mutta tuo vastapäätä oleva pieni punainen lamppu ei ole ollut minulle terveellinen, En voinut nukkua, minä makasin valveilla tunti tunnin perästä ja vaelsin yhä enenevässä ahdistuksessa vanhoja kuluneita ja katkeria ajatusteitä pitkin kaukana Pohjoistullinkadusta ja konttorista ja päälliköstä ja Remingtonista.

Mutta maltas, sunnuntaiaamu! Ja aamuaurinko paistoi ikkunaruuduista ja kellonsoitto kuului Waasankirkosta. Ja minä makasin puoleksi torkkuen, väsyneenä ja onnellisena niinkuin silloin, kun vaiva on tauonnut.

Äkkiä kuulin Eevan sanovan:

— Nuorin nouskoon keittämään kahvia!

Ja Magnhild vaikeroi:

— Ei suinkaan minun nyt taas tänään tarvitse olla nuorin! Minähän olin; nuorin viime sunnuntaina.

Jonka jälkeen minä tein teeskennellyn yrityksen nousta vuoteesta, mutta minut estettiin siitä tiuskaamalla: Koetappas vaan! Ja niin minä näin Magnhildin liehuvan ohitseni ovelle yöpaidassa ja letti niskassa. Oli koruton ja jotenkin lapsellinen, mutta tuntuva nautinto saada yön synkeiden ajatusten jälkeen maata liikkumattomana ja kuulla kuppien iloista kalinaa keittiöstä ja tuntea kahviaroomin leviävän sisälle huoneisiin asti.

Heti senjälkeen istumme me kuin neljä valkoista kyyhkystä lentäneinä tarjottimen ympärille ja joimme niin, että saimme suuhumme vatsahappoa ja ylistimme jumalia. Se oli Sakin jumalanpalvelus ja kello puoli 12 olimme me vaatteissa.

Heti senjälkeen tulee pieni lemmikkini Putte ja tahtoo Peggyn kanssaan Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myöskin taholleen, mutta Baby, joka jumala paratkoon on kutsuttu pois illaksi, jää kotiin ja koettaa sirostaa silkkipuseroaan.

Ja saatatko arvata, kertoo hän minulle, kun kotiudun, että minulla on ollut oikea pieni seikkailu. Kun te olitte menneet, soitettiin puhelinta ja kysyttiin notaarin äitiä. Hän ei ole kotona, kerroin minä, ja silloin selitti ääni, että hän oli notaari, ja että hän oli unhoittanut avaimensa ja täytyi hänen turvautua minun apuuni päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varalta, ja heti sen jälkeen sain laskea hänet sisälle. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti, ja se oli minusta naurettavaa, kun kerta jo niin monen monta kertaa olen sattunut tapaamaan hänet käytävässä aamunutussa ja letti riippumassa. Hän kiitti hyvin seikkaperäisesti ja tiedätkö, hän on oikein rakastettava ja tutunomainen. Eikä hän ole noin punssista punottava kuin muut herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea jostakin muusta, ajattelin minä.

— Hän kysyi enkö tavannut mennä kävelemään tällaisina kauneina sunnuntaiaamupäivinä. Ja hän toivoi, että menisimme yhdessä jonakin päivänä.

— Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin joku herra on huomannut, että sinä olet olemassa, Baby? kysyin minä. Kuinka vanha olet?

— Kahdeksantoista, Pegg, mutta minä olen aina asunut Halmstadissa.

Minä laskin käteni hänen kiharaiselle päälleen ja rukoilin jonkinlaisen pienen rukouksen hänen puolestaan.