VII.

Sunnuntai, olen unohtanut päivämäärän.

Menin kotiin päin tavanmukaisilta sunnuntai-päivällisiltä Rantatiellä asuvan setäni luota. Serkkuni Gördel oli ollut hirvittävästi kihloissa, olin sietänyt häntä niinkauan kuin suinkin, mutta kun hän sanoi, ettei hänen sulhasensa ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin häntä, lähdin minä pois vedoten siihen, että Putten täytyi lukea läksyjään. Mieshän oli viime kesänä kaikkien meidän silmiemme edessä ollut suunnattomasti rakastunut erääseen kauniiseen, menneisyyttä omaavaan rouvaan. —

Voi vetää viivan sellaisen yli, mutta ei kerskata vasten parempaa tietoa.

Kun olin jättänyt Putten hänen tätinsä luo, suuntasin kulkuni kotiin. Oli mielestäni ihanaa tietää, että siellä olisi pimeää, hiljaista ja tyhjää. Minä vetäytyisin sohvannurkkaan yhdessä 25-äyrillä ostamieni karamellien kanssa ja unelmoisin olevani vanha nainen, jolla on elämä takanaan.

Kaupunki oli kiedottu elävienkuvien valoon ja hajusi huonoilta savukkeilta. Tyhjä hautajaisvaunu oikaisi Punapuodin torin yli. Minä kuljin Kuningattaren katua ja Tukholman sankarit ja ritarimiehet ahdistivat minua kuusi kertaa Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli päällikkö, mutta hän selviytyi oivallisesti sanomalla, että hän oli tuntenut minut jo pitkän matkan päästä.

Päällikössä on jotakin, jota on mahdoton kuvailla. Ei vain siinä, että hän on suuri ja iloinen syntinen, vaan siinä, että hän minussa herättää sellaisen halun olla niin viehättävä ja kiehtova, kuin hän soisi minun olevan. Toisinaan saatan ajatella: ah, jospa voisin käydä kauniintakin kauniimmin puettuna saadakseni hänet polvilleen eteeni, jospa minulla olisi hameet jotka kahisisivat kuin hiljainen nauru, Sjöbergin pieniä kenkiä, joihin rakastuisi ja pitsejä ja sulkia ja 25 kruunun saippuoita.

Silloin hän rakastaisi minua.

Silloin — — —

Päällikkö pysähtyi ja alkoi jutella. Hän ei ollut aivan yhtä kaunis kuin tavallisesti, mutta näytti kiltimmältä ja hiukan alakuloiselta. Ja kun mies sitä on, täytyy hänen tuossa tuokiossa kertoa siitä mieluummin alle 30 olevalle naiselle.

— Kuulkaa neiti, sanoi hän, minä olen alakuloinen, ja tunnen olevani yksin ja tarvitsevani myötätuntoa.

— Minä näen sen, sanoin minä:

— Todellakin? Niin, saatoinpa sen arvata. Ettekö haluaisi kääntyä ja kävellä minun kanssani? Minä tarvitsen jonkun rinnallani, joka aina on iloinen ja pirteä, muuten en voi kyntää kaupungin läpi tänä kauheana iltana ulkonaisen ja sisäisen tasapainon säilyttäneenä. Luulenpa että te voisitte tuntea olevanne sopusoinnussa, vaikkapa kulkisitte Kuningattaren katua rapakkoisena sunnuntai-iltana.

— Varmasti, sanoin minä, sillä mielestäni eivät minun tunnelmani ja mielialani koskeneet häntä.

— Mutta on sittenkin olemassa jotakin, jota sanotaan sunnuntai-ikävystymiseksi, sanoi hän opettavaisesti.

— Onko? sanoin minä.

— Ettekö sitä tiedä?

— Minulla ei ole varaa eikä aikaa eikä haluakaan siihen, sanoin rohkeasti. Sillä naisen paras valtti on olla heikko, kun mies on voimakas ja että, kun hän suvaitsee näyttäytyä heikoksi, olla olevinaan voimakkaampi kuin onkaan.

— Niin, mutta mitä te ajattelitte, ennenkun tapasitte minut, kun kävelitte yksin eikä teillä ollut mitään millä olisitte ajatuksia häätänyt?

— Oh, vastasin minä ajattelemattomasti, minä ajattelin vain, mistä saisin hyvän ja huokean viitan poikaselleni jouluksi.

Oi taivas, silloin näin lyhdyn valon, että hän luuli että minulla oli lapsi, että Putte oli minun harha-askeleeni, mutta en saanut hiiskaustakaan suustani, ja hän huomautti, että kaduilla oli likaista.

Mutta meidän tallustaessamme alas Satamakatua, selvisi minulle äkkiä asian leikillinen puoli ja jouduin rajoitettuihin varoihini nähden oikein hirtehisen tuulelle.

Hän ehdotti ravintolaa, arveli kai sen sopivan tilanteeseen, ja minä suostuin salaisesti sielussani hymyillen.

Me saimme viiniä ja yli lasien ja kapeakaulaisen pullon riippuivat hänen katseensa minun kasvoillani arvatenkin mielen kiintoisen entisyyteni takia. Hänen ilmeinen intonsa hämmästytti minua, oli aivan kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt hairahtunutta parempaa tyttöä.

Hän joi varsin paljon, ja niinä tunteina, jotka seurasivat, sain selvän käsityksen hänen juomapäästään. Ilmapuntari osoitti alun pitäen tunteellisuutta, ja hän puhui hyvin kauniisti olemassaolon Arvoituksesta ja Elämän Lyhyydestä.

— Kuinka hyvin te ymmärrätte, sanoi hän hetkisen kuluttua ja kihnautti tuolinsa vähän enemmän minuun päin, niin että minä sanoin:

— Paljonko on kello; emmekö jo lähde?

Lähde, emme, päinvastoin, me juomme enemmän.

Oli jotakin rauhoittavaa minussa, ja jos me olisimme olleet yksin olisi hän pannut päänsä minun olalleni niinkuin lapsi. (Voipihan hän koettaa konttoriaikana.)

— On niin turvatonta nykyään maailmassa, sanoi hän, taivas on tyhjä, eikä siellä ole ketään, joka kieltäisi siitä tai tästä pitäen silmällä ihmisen omaa parasta.

Minä kysyin, kuinka hän tiesi, että taivas oli tyhjä.

— Ei, en minä sitä tiedä, vastasi hän, mutta sen tiedän, että "hissi on toistaiseksi suljettu," niinkuin sanotaan.

— No, sitten saapi käydä portaita. — Ja sillä tavalla me jatkoimme.

Jumala tietää, etten sanonut mitään syvämielistä, enimmäkseen hymyilin vain niin maailmanviisaasti kuin taisin. Mutta kun erosimme seisoi hän kauan ja kiitti minua siitä, että olin läsnäolollani antanut hänelle sellaisen turvallisuuden.

Kun te, sanoi hän, kerran tulette vanhaksi, olette te noita hiukan lihavahkoja emäntiä, jotka aina tapaa kotona, kun heitä etsitään, ja jotka istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja hymyilevät ihmisille ja antavat neuvoja, mutta vain silloin, kun niitä pyydetään. Kun on tapahtunut jotakin kauheaa, kun on murhannut, kun ei uskalla olla omassa seurassaan, silloin ajattelee ensimmäiseksi teitä ja menee suoraa päätä ja panee päänsä teidän polvellenne. Te sivelette silloin hiuksia ja sanotte: Poloinen, itke; minä näen että sinulla on vaikea olla, mutta miettikäämme nyt, mitä olisi paras tehdä.

Päällikkö ihmetytti minua suuresti; olin kyllä nähnyt monta miestä heidän herkkätuntoisina hetkinään, jolloin ne ovat pahempia kuin kukaan meistä, mutta en olisi uskonut sitä omasta tuomaristani. Luonnollisesti hiveli se myöskin mieltäni, mutta minä olisin pitänyt häntä suuremmassa arvossa, jos hän olisi juonut vähemmin Bellion viiniä.

Oli jo varsin myöhä, kun tulin kotiin, niin että minä astuin hiljaa. Käytävästä näin Babyn ja Emman huoneessa valon salaperäisesti liehuvan edestakaisin, ja kun avasin oven kohtasi minua liikuttava näky.

Baby hajalla hiuksin ja puettuna alushameeseen ja pieneen valkoiseen pitsiliiviin tanssi hiljaa ja hartaana bostonia toisessa kädessä sytytetty lamppu, jolle hän hymyili ja johon hän loi katseita — oi nainen, nainen — —!

Minä seisoin hiljaa ja ajattelin:

— Tuollainen oli minun sieluni, kun minä aloitin. —

Lienen toden perästä hieman hermostunut näyteltyäni tuomarin tätiä, sillä tunsin kyyneltyväni, mutta silloin sanoin:

— Hm Baby, oletpa sinä saanut tulisen kavaljeerin.

Baby tuli minun luokseni päästämättä kuitenkaan lamppua:

— Osaatko sitten sinä viedä?

Minä nyökkäsin.

— Katsos, sanoi hän, tämä on hyvä, sillä siitä saa tuota pehmoista ja liitävää, jota boston vaatii, ja minä kuulun nyt notaarin klubiin, ja me tanssimme tiistaina.

* * * * *

Meidän emäntämme on matkustanut pois muutamaksi päiväksi erään lapsenlapsen syntymisen takia, ja tämä on aiheuttanut Babyn pienen rakkauden nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana. Me olimme päässeet vauhtiin tanssia bostonia ja huvittelimme viattomasti hanurin soidessa. Mutta kun vihdoinkin olimme tanssineet loppuun, joka uudella kierroksella yhä kevyemmin puettuina, ja tulleet sänkyyn, kuulin minä yön hiljaisuudessa notaarin tulla hiipivän kotiin naisen seurassa. Hänen huoneensa rajoittuu minun huoneeni seinään, niin että minusta tuntui, kuin olisivat ne olleet minun kamarissani. Vähitellen unohtivat ne kaiken varovaisuuden, ja neljä tuntia makasin minä valveilla raa'an naurun ja tulistuvien huudahdusten ja hyssäysten lakkaamatta siimaistessa yli koko ruumiini.

Naisen mentyä huomasin Eevan makaavan ja hienostaan kiroilevan, ja kuulin muutamia hurjia ja sekaisia tämän tapaisia lauseita "yhtä hyvin raitiovaunukuskia ja panimorenkiä — — —".

— Hyvä Eeva, sanoin minä viimein, hillitse hiukan suuttumustasi. Voitat sillä vain sen, että herätät Babyn.

Mutta Baby oli valveilla. Niin, Baby oli ensimmäisen kerran elämässään valveilla, ja minä, minä sanoin, Eevan sytyttäessä valoa ja murhatessa minut katseillaan:

— Baby, sellaista on elämä, ei sinun pidä siitä välittää.

— Eihän hänen ainakaan olisi tarvinnut sitä vetää tänne, nyyhki Baby, nythän en kaiketikaan voi tanssia bostonia tiistaina.