VENETSIA.

Kilometrejä pitkälle rautatiepankille, joka johtaa laguunan ylitse saarikaupunkiin, kävi koillisesta kylmä, vinkuva viima. Hyrskyten löivät viluisessa aamussa aallot ratapenkereen kupeihin. Niin kiidetään pimeydessä, juna kiljuu. Ja pian alkaa etäältä, sieltä täältä kimaltaa tulia kaupungista: kylmänvihreitä, punertavia valoja. Ja jo kuumottaa aution meren helmasta Venetsia, meren ihme, aaltojen kaupunki.

Juna porhaltaa kaupunkiin, jonne ei vieraan ikinä ole ollut yrittämistä jalkaväen ja ratsujen voimalla. Kaupunkiin, jonka ihmisnero rakensi veden varaan. Sälytti linnat orjuuttamansa elementin hartioille.

Uljas, jalo ihmisylpeyden luoma! Kaupunki, jota kaikkialla saartaa hyrskyvä meri. Aaltojen joukot kaikkialla: idässä ja etelässä, pohjassa, lännessä. Vallaton meri, vihamies ja ystävä, vainooja ja kasvattaja, rohkeaksi pakottaja! Myrskyssä kuulu, länsituulissa hellä, muinainen Hadria.

Pieni tori aseman edustalla. Gondola-ranta, hiljainen, mykkä.

Eipä katuja siellä, ei kapsanut ainoankaan hevosen kavio, eivät rämisseet rattaat, eivät vinkuneet rautaiset kiskot.

Vain musta, leveä kanaali aukesi, Canal Grande. Pimeä ja kuolonhiljainen aamun salaperäisyydessä. Vain aallot siellä jo rauhattomina loiskehtivat valkeiden palazzojen kivijalkaan. Palazzojen kaari-ikkunoineen, parvekkeineen, joiden kahden puolen umpinaiset, laajat seinäpinnat.

Gondolat laiturissa, kiiltävine keula-hellebardeineen. No, senkin viimeisen romantiikan voi itselleen sallia. Gondolaan siis, mustaan kuin ruumisarkku. Ja airomies alkaa aamu-unisena meloa. Keveästi kiitelee kaareva, jalon-siro gondola, tuskin vettä hipoen keskipohjalla, keulansa korupertuskaa välkytellen. Keveästi tuolla oudolla virralla aamun valjetessa.

Jo kirkastuvat kahden puolen palazzojen pitkät rivit, parvekkeet, ruusunkukka-kuvioilla koristetut, hohtaen kuin kimaltava kuura. Linnat portaineen suoraan vedestä kohoten kuin lumouksella. Heleänvihreinä väristen hyppelivät aaltojen heijasteet niiden seinillä, kun aamu ruskotti.

Meloja, hän huojui gondolan peräkohokkeella notkeana kuin Neptunuksen puhdasrotuisin poika. Voimakkaana, keveänä. Niin hän liikuttelee aironkääntämällä venhettä, helposti kuin leikillä. Niin kuljetaan Canal Grandea. Alitse Rialton, keveydessä jalon kuin marmoroitunut unelma. Ja nyt kääntyy pursi ketterästi vasemmalle, hämärään laguunaan. Se pujahtaa, korkeaa keulaansa hiukan alentaen, pienten marmorisiltain alitse kuin loivain luokkien. Se kulkee talojen kupeitse, joiden verannoilla villiviini kiemurtaa pylväitten ympärillä. Se kääntelehtii, kiertelee kanavasokkeloita, jotka silloin tällöin aukeavat suurehkoiksi lammiksi. Se kulkee torien reunamitse, joilla rappeutuneet kirkot punertavat. Elävää kanaalia, "laguna vivaa", pitkin, joissa vesi tuoksuu tuoreelta ja joissa vielä luode ja vuoksi hengittää. Ja se poikkeaa kuolleillekin kanaville, joiden vesi on raskasta, homeista, ruohoista: laguuna on kuollut. Se on äitinsä, meren, yhteydestä suljettu. Siellä asuvat kuumeen henget ja syöjättäret.

Ja vihdoin se venhe, käärmehyinen, hopeavärillä kirjaeltu, pujahtaa suoraan johonkin luolaan, hämärään kellariin, joka on puolillaan vettä. Mutta holvin katossa sähköliekit syttyvät, ja yhdeltä seinämältä johtavat leveät marmoriportaat ja kaariportti majataloon.

Sitten seisoo muukalainen huoneessaan. Ääretön hiljaisuus. Vain vesi juuri ikkunan alla lotisee. Hän ihmettelee tätä pakon ja ihmisuljuuden rakentamaa kaupunkia. Kaupunkia, jonka sisässä asuu vesi, jota vesi ympäriltä saartaa. Hyrskyvä meri. Särkille ja tammipaaluille äärettömällä sitkeydellä rakennettu; joka kivimöhkäle kaukaa soudettu, alla vihollisten vainon. Jokainen jalo pilari ponnistellen tuotu, muilta veren hinnalla ryöstetty. Jokainen pylväs mielikuvain mukaan kiverretty, kova kivi viiniköynnöksen tapaan kierteille. Kanavain, kanaalien, viemärien labyrintti. Sata ja seitsemäntoista on särkkää ja ihmiskäsin tehtyä saarta. Sata ja viisikymmentä vesisolaa, joiden yli vie neljäsataa marmorisiltaa.

Sen labyrintin keskellä on kuin Leviathan, merikäärme, Canal Grande. Jättiläismäisenä kysymysmerkkinä kiertyen. Meripeto, johon nuo pienet väylät ja kiemurat ja ojat yhtyvät kummallisina okaina ja evinä.

Niin oli valjennut jo päivä. Jo hohtivat kiitävien pilvien kuvaiset lammikossa ikkunan alla. Ja kulkija lähtee kaupungille: kiertelee pitkin viemärien varsia, kapeita käytäviä. Kiertelee solissa alhaalla, kapeissa kuin uunin holmit. Tuossa kääntyy kyynäränlevyinen katu, puhdas ja sileä kuin parkettilattia, jyrkästi oikealle ja päättyy umpilammikkoon. Mutta lammikon laitaa pitkin vie soma pilarikäytävä, ikäänkuin luhti, — kunnes taas tie katkeaa syvään, mustaan vesiojaan, korkeilla möljillä reunustettuun. Mutta sen ojan yli johtaa pieni marmorikaari. Ja kaarelle kun seisahtuu, niin aukeaa oikealta, vasemmalta pitkä kanaali. Kanaalin yli samanlaisia pieniä siltoja pitkät jonot: valkeita, keveitä, kuin mitä itämaisia valtaistuimia; koristettuja marmorikaiteita. Ihania kaaria, jotka sitovat kaupunginkorttelin toiseen, saran sarkaan. Ja niillä väkeä vilahtaa, — katoaa talorykelmiin, kaupungin salaperäiseen kätköön.

Kiertelee siinä, seuraa isompia väkijoukkoja pääpaikoille osatakseen. Ja niin tulee tuolta Minotauroksen eksytyksistä meren rannalle! Riva degli Schiavonille, Adrianmeren näköpiiriin.

Adrianmeri! Tuulinen syyspäivä. Aallot puuskuvat vedestä kohoaville, kymmeniä syliä leveille portaille, joita jalot marmoripatsaat reunustavat. Kuninkaalliset portaat: ikäänkuin sen jumalattaren maihin astua, johon S. Marcon kaupunki kihlautui: Adrianmeren! Portaiden juuressa keinuvat nuo mustat merikäärmeet, gondolat. Nuo kirvestä heiluttavat pienet vaakunaleijonat, mikä kullan ja sinisen kirjavaan paaluun kytkettynä, mikä juovikkaaseen, punakeltaiseen vaajaan.

Aamu tuulinen, pilvinen. Silloin tällöin hajoavat päivän edestä hyiset pilvet. Ja kuin kultainen jalopeura kimalsi minusta silloin aurinko, pään ympärillä S. Marcon pyhimyskehrä. Venetsian sotaisa vaakuna!

Päivän edestä hajosivat pilvet, — ja silloin välkähteli meren aalloilla, jotka olivat harmaat äsken, punertavia vihuriläikkiä. Ja kaukaa etelästä siinti Lidon, paripenikulmaisen merivallin, ääriviiva, sinisenä ja hymyilevänä.

Keulat vaahtoa hyrskyttäen kiitivät kalamiesten purret Canal della Giudeccalla. Kiitivät ulapalle Lidon porttien kautta. Heidän pursiensa purjeet, toinen puoli pääpurjeesta punainen, toinen keltainen, pullottivat kuin paratiisilinnun kupu. Ja pursien keuloissa hohtivat kullatut ja sinetyt pyhimysten ja Venus-jumalatarten kuvat.

Laguunan toiselta puolelta saarelta hohti Pyhän Yrjön kirkko myrkynvihreine kupoleineen. Meren väristä räikeästi erottuen, — kupolin huipulla leijaili kultainen arkkienkeli.

Aamuostoksille rientävää väkeä vilisee. Köyhälistön puukengät kapsavat, hartioilla hulmuavat paksut saalit, mustat ja punaiset. Siellä täällä joku solakka, vaaleasilmäinen porvarisrouva.

Tuossa kaksi miestä: tulevat juuri ulos matalasta rantakahvilasta. Toinen on pitkä merimies, toinen hoikka merisotilas. Käsikoukkua he huojuvat, hiukan hipperissä. Kai merilaulua laulavat. Etenevät pitkin leveää, kivettyä rantaa.

Mitä he lauloivat? En sanojaan kuullut. Mutta näin minä hyreksin:

Oi tämä kaupunki! S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki. Ihmisvoiman ja älyn jumalainen luoma. Harvain rauta-tarmolla, tuli-innolla omaksi sodittu. Ei mitään lahjaksi saatua. Ei suurilukuisen kansan ylivoimalla saavutettu mahtavuus, vaan vähälukuisten ponnistuksilla, viekkaudella.

Hyvä kohtalo ajoi muinoin rannikon asukkaat tänne särkille goottien ja hunnien edestä! Ankara isä, joka pakotti poikansa ottamaan elatuksensa sieltä, mistä se on vaikein saavuttaa! Seikkailuista, sodasta, älynjuonista! Niin se isä kasvatti lempipoikansa soturiksi.

Pakolaisten olkikattoiset majat autioilla luodoilla muuttuivat linnoiksi, palazzoiksi. Kalastajista ja suolakippareista nousi ylimyksellisten suurkauppiaiden valioporvaristo, jolle ei maailmassa vertaa!

Voimakas, kylmäjärkinen, elämää intohimoisesti rakastava porvaris-aatelisto! Siinä valtiossa on uskonnon, kirkon ja munkkien valta ollut aina naurettavan vähäinen. Sen vertainen kuin valtion järkeisetu ja poliittiset juonet joskus vaativat! Sen kaupungin pyrkimykset eivät ole koskaan leijuneet pilvien yläpuolella. Koskaan siellä ei ole uskonnollisuudelle ja pyhyydelle muuta kuin hymyilty. Tarmon ja nautinnon kaupungissa!

Sille riitti maan ja meren seikkailuja kylliksi.

Sen ylimystön silmämääränä oli jalo mainen onni: hyvinvointi, nautinnot, ilon tuottaminen sille joukolle, jonka turvaajaksi se oli tietoisesti asettunut.

Se antoi alamaisilleen rajattoman yksityisen vapauden, kiihotti sitä yritteliäisyyteen, rikastumiseen, avasi sille kaikki elämänilot. Siinä valtiossa ei ollut uskonriitoja, siveyttä. Ainoa rikos oli se, joka oli rikos yhteistä onnea, valtiota vastaan.

Se oli sukujaloa ylimystöä, joka ei ryöstänyt alamaisiltaan, mutta ei sallinut myös muiden ryöstää, ei suvainnut yksinvaltaa. Mutkikas valtiokoneisto paljasti kohta ne, jotka tyranniutta tavoittelivat.

Harvainvalta, viisaat sukukokemukset veressään. Jonka jäsenet olivat ensimmäisinä ei vain nautinnoissa, mutta myös taistelussa, uhrautumisessa oman edun hyväksi. Omaa vertaan säästämättä vuodattaen. Venetsia, se oli he!

Niin se valtio laajeni omantunnonvapaudessa, terveessä elininnossa maailmanvallaksi: se kihlasi koko Välimeren. Sen jalopeura valtikoi Addasta Levanttiin. Viljattoman särkän alusmaita olivat Kreikat ja Jooniat, Kyprot, Kandiat. Sen hallussa olivat Krimin, Sinopen, Egyptin, Armenian rikkaudet. Etiopian elfenluu! Indian karneolit, granaatit ja safiirit! Se vietti ylimmästä alimpaan luokkaan ainaista trionfoa, julkista juhlaa. Sen jalo, maallinen henki kuvastui taiteessa, joka on lähinnä hellenismiä: loiston, elämänilon, itsetietoisen nautinnon ilmaus. Kaukana pilvientakaisesta, symbolistisesta, olemattomasta. Siinä taiteessa sykki onnen ja elämän veri.

Ja kun tuo loisto meni, kun pienen valtion veri vanheni eikä se jaksanut ylivoimaisia kadehtijoita vastustaa, niin ensimmäisinä kaatuivat ylimyssuvut pienen, suuria suorittaneen yhteiskuntansa edestä. Heidän nautinnoissaan ei petturuudella ja arkuudella ollut pöytäsijaa!

Viimeisen doogin tuli vannoa uskollisuutta Itävallalle. Mutta hänen sydämensä halkesi, ennenkuin suu ehti aueta siihen. Hän suistui kuoliaana S. Marconsa permannolle, jalokivistä raskas corno päässä, ylväine doogin-mantteleineen.

Sen kaupungin historia on ruumiin ja järjen sotaa maallisen onnen puolesta.

Ihmekö, että sellaisessa rikkauden, väriloiston ja aistien kaupungissa pyhimykset maallistuivat! Pyhä Markus, jonka luut tuotiin Aleksandriasta, joka kai merimatkallaan tuli tuntemaan aallot ja tuulet, niin että voi hillitä meren kuin paimen pelästyneet karitsansa ja vuohensa, ja oppi turvaamaan kaupunkia, tupia tuulessa ja aaltojen varassa, — hänen luostarinsa, mitä ne olivat? Viinitupia, tanssisaleja ja rakastavaisten kohtauspaikkoja. Kas sellainen on soturien uskonto!

Kaunis S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki! Kaunis kuin koralliriutta merestä kohonnut. Ei: harvain älyllä rakennettu. Jumalain lahja: tarmon ja itsetunnon.

Käänsin päätä: tuollapa hohti oikealta vaaleanpunainen doogipalatsi vankkoine goottilais-halleineen. Paksut, ikäänkuin maasta kasvaneet pylväät. Yläkerrosten laajassa pinnassa ammottavat kaari-ikkunat, katon itämaisten sakaroiden alla. Palazzo kuin meren uumenista kohonnut salaperäinen merenlinna!

Palazzon kulmalla torin suulla kaksi kivipatsasta, leveäkruunuista. Toisella S. Teodoro. Toisella S. Marcon kuparinen leijona, tasavallan vaakuna. Merkillinen vaakuna! Siivekäs jalopeura; leveä, terävähampainen suu irvissä tuolla väijyvällä, hyppäykseen valmistuvalla kissalla. Häntä pahaenteisesti kaaressa. Vihreät kuparisilmät ovelat ja pullollaan kuin kiinalaisveistoksissa. Ja käpälällään se osoittaa, hieman kuin pilkalla, hyvyyden evankeliumia, raamattua, joka on sen jaloissa. Kirjan lehdellä on luettavana suurin kirjaimin: Pax tibi Marce, evangelista meus! Rauha sulle, Markus! — Mutta sodalla anastettu rauha!

Ja vielä ihmeellisempi näky!

S. Marcon temppeli!

Niin lienee muinoin hämmästyttänyt pohjanperäläisiä varjageja Bysantti! Hämmästyttävä kuin Tuhannen ja yhden yön väririkkaus! Sokaiseva, huumaava! Siro, kimaltava, pieneltä näyttävä, valtavan suuri.

Sen päätyjen huikaisevan valkeat puolipyöröt! Sen hopeanharmaat kupolit. Sen mosaiikkiset, kirjavat kuvat päätykaarien alla! Sakea sikermä torneja; joka tornissa vallattomat kultaviirit! Portaaleissa sadat eriväriset pilarit. Niiden yllä, päätykaarten päällä, huikaisevan valkeat lehtikiemurat, enkelit, pyhimykset. Pääportin luokilla neljä kullattua orhia, Neron kultapalatsista kotoisin, kulkeneet Bysanttiin, tuodut voittosaaliina valloitetusta Konstantinopolista, Napoleonin ryöstämät Ranskaan, tuodut takaisin jälleen.

Kun syystuuli käännähtää ja aurinko pilkistää, niin kaikki nuo kultaviirit tornisella katolla äännähtävät, vinkaisevat iloisesti, — ja kupolien kultapalloilla koristetut ristit kimaltavat.

S. Marco! Mikä villien tyylien suloinen sulautuma! Nyt tuntemattomalta maailmanrannalta on aalto tuonutkin sen kimaltavan simpukan!

S. Marco. Puolituhatta pilariasi, bysanttilaisten kupujen, roomalaisten holvien alla! Sisällä siellä, raskaassa hämärässä, tuikkivat keltaiset ja punertavat tulet sylenkorkuisissa kynttilöissä. Pienet kupoli-ikkunat korkealla heijastavat sinistä taivasta. Vanha, kolkko messu hymisee. Kultaa, prameutta. Mosaiikin kiilua katon bysanttilaisten enkelien ympärillä, joilla on siivet kuin synkillä vaakunakotkilla.

Mutta torilla temppelin edustalla, siellä liehuvat kirkkaassa päivässä valtavat purppurastandaarit mastoissaan. Siellä suhisevat ja välkähtelevät kyyhkysparvien siivet, — siniset ja vihertävät ja enkelivalkeat sulat. Porvarisnaiset ruokkivat vielä noita, joita muinoin elätettiin tasavallan kustannuksella, samaisella S. Marcon torilla, leijonastandaarien juurella.

Väkeä torilla. Ja kuitenkin outo hiljaisuus! Ei rämähtele ratas, ei hevon kavio kapsahda, — ja kuitenkin joka hetki odottaa ääntä, hevosen hirnuntaa, ohjaajien huutoja. Mutta meri vain humisee, ja laineet lipattelevat ahtaissa laguunoissa!

Hyvän kohtalon pakko kasvattaa inehmon niin lujaksi, että hän rakentaa majansa petomaisten ja kavalain valtain varaan! Vieläpä palazzot, kalteri-kauniit.

Jopa suuret puistotkin: tammineen, palmustoineen. Nyt niissä syyskoillinen viuhui ja lennätteli mereen kukkasten teriä.

Niin, hautausmaankin on meren kansa rakentanut mereen. Tuolla se on ulapalla, Murano-saaren ja Venetsian välillä. Neliskulmainen, möljäin ympäröimä saari, risteineen, S. Michele-kappeleineen. Meren helmasta se kansa sai elatuksensa, rikkautensa. Meren helmassa se nukkuu ikiuntaan, kuunnellen myrskykellojen soittoa…

S. Marcon kaupunki! Kaunis kuin meren helmi, aaltojen harjalle myrskyn kohottama! S. Marco, — joka on hillinnyt aallot kaupunkinsa ympärillä kuin paimen vuohensa. Joskus kyllä närkästynyt — tai koetellut lastensa uskallusta. Silloin se on päästänyt meren omaan valtaansa ja antanut sen petona nousta toreille. Pannut hätäkellot tulvaa soittamaan. Mutta sitten on pyhimys auttanut taas kylänsä merestä entistä kauniimpana. Niin kauniina, että vielä nykyinenkin kuollut kaupunki on kuin kangastus. Muotoon jäykistynyt, — lukemattomine virtoineen, torneineen.

Kaunis, kuollut, vainaja! Ei tuudi enää rikkautta meri tyttärensä jalkoihin. Ei valloita Enrico Dandalo Konstantinopoleja. Eivät porvarin vuositulot enää nouse sataan tuhanteen Hadrian kulta-dukaattiin. Eivät voita Lepanton taisteluissa enää Hadrian galeonit ja galeerit! Ei enää käy dogaressa toreilla kymmenen donzellansa seuraamana. Ei vihi Venetsiaa Bucintoro-laivalla enää doogi meren kanssa. Ei Venetsian taide, maailman jumalaisin taide, kuvastele enää voimakasta nautinnon ja sodan elämää. Ei seuraa Europa jännityksessä S. Marcon jalopeuran väkeviä liikkeitä. Kuollut ylimys se nyt on. Mutta sen hautapaadessa ei ole häpeän kirjoitusta!

Ilta oli tullut. Viluna ja keltaisena hohti läntinen taivas pyhän Giorgion vihreän tornin takaa. Porvaristo lähti iltakävelylle. Melkein äänettömät kulkijain askelet talojen ja kanavain solakkeissa. Tähdet alkoivat kimaltaa.

Mutta yhtä kimaltavat kuin tähdet olivat kultapalloset S. Marcon risteissä: kiilsivät kuin tähtisikermät.

Tuhansin tulin säteili syvyyksien kaupunki, — kimmelsi kuin fosfori laineilla.

Kävelijät kiertelivät torin pilaristoissa, valkeissa, sateen ja usvan haalistamissa: väriltään kuin kalmiston luut tai harmaa vesihako.

He kiersivät hiljalleen mutkaisia solia Canal Grandelle ja Rialto-sillan jalolle, keveälle kaarelle. Katselemaan kauppojen ikkunoita: kristalleja, pitsejä, peilejä, jalokiviä, mosaiikkia, silkki- ja kultabrokadia. Miehet vankat, pitkät, vaaleasilmäiset, laajat turkit hartioilla. Naiset soleat, viileät, silmät selvät ja samalla utuiset kuin tähtien kuvastus tyynissä laguunoissa. Eivät mustan-loimuvat kuin etelässä, alla Romagnan paahteen. Mutta kävipä nyt jäätävä syyskoillinen: siitäkö haaleus meren Aphroditen silmissä?

Niin kulkee porvaristo Rialto-sillalta, jonne tulet kimaltavat palazzoista, vedestä, — kanavaltakin gondola-lyhdyt. Mutta laulua ei kaiu.

Sitten he vähitellen katoavat taloihinsa, kammioihinsa, kuin mataliin kajuuttoihin, nukkumaan.

Hetki vielä — ei kuulu eläväisen ääntä. Pimenee meren fosforihohteinen meduusa, kanavakaupunki. Vain vesi lotisee sadoissa kanavien ja lammikoiden sokkeloissa.

Myöhään valvon kammiossani, pää pyörällä päivän näyistä, valtavista muistoista. Yhä soivat korvissani kirkonkellojen ja aaltojen äänet, iltainen, puolihiljainen humina. Valvon. Olen kulkevinani salaperäisillä, pimeillä viemärien rantamilla. Yht'äkkiä jalka käytävässä kapsahtaa, kulmauksesta tulee mies lyhdyn valossa, — supattaa korvaani, — "varokaa", sanoo, ja katoaa. Koetan nauraa — ja etsin pääsyä runsasliikkeisemmälle torille. Tien katkaisi lammikko, yht'äkkiä, syvä kuin kaivo. Ja miehiä tulee ympärilleni katsellen minua. Minä suutun ja kysyn heidän asiaansa, minä uhkaan; mutta he karkaavat kimppuuni, pian olen kahlehdittu, — seison neuvoston edessä. Minä koetan nauraa: olen muukalainen, olen vain kuljeksinut katselemassa, seisonut Ponte Rialton portailla, tuijottanut kanaaliin, josta tulten heijastus lekuttaa kuin vahakynttilät, — tuijotellut Ponte dei Sospirin suruisia ristikkoja. Minua, minuako ei uskota, — kaivotyrmiin minut, lyijykammioihin. Jonnekin; — joku malmiin puettu Colleoni oli pyöveli, joka ruhjoi päätäni rautavaltikallaan. Ja sitten muuttui: näen jotakin Marino Falierosta, Venetsian kavaltajasta. Marino Faliero, lahjakas, kaunis ja rikas. Monta palvelusta teki isänmaalle, sen valiopoika, lähettiläänä Ranskassa, Genovassa, paavin luona, Unkarissa. Niitti kunniaa. Nyt hän oli palaamassa kotimaahan. Suurneuvosto valitsi hänet doogiksi. Itse ei hän vaalista tiennyt, kun laski S. Marcon rantaan. Kaupunki häntä vastassa, pantiin doogin-hytyrä hänen päähänsä. Mutta kun hän nousi rannalta, niin hän kompastui S. Marcon ja S. Teodoron pylväiden välissä, viittansa helmuksiin. Se oli enne! Ja pian tuli ilmi: doogi pyrki itsevaltiaaksi.

Liiton jäsenet, heidät hirtettiin. Doogin täytyi sitä katsella parvekkeeltaan. Ja viimeiseksi hänet itse mestattiin. Hänen päätänsä näytettiin kansalle. Hänen ruumiinsa makasi kolme päivää alastomana palazzon pihalla, pää polvien välissä! Hänen kuvansa ei saanut säilyä: missä niitä tavattiin, ne poltettiin. Hänen paikkansa doogien kuvagalleriassa on tyhjä: vain musta vaate on sillä kohdalla, ja siinä kirjoitus: Hic est locus Marini Faletri, decapitati pro crimine eius...

Kamala, raskas uni. — Ja pyöveli ei osannut katkaista kaulaa yhdellä sivalluksella … miksi hän rouhi pala palalta leukaluita … kohotti syltä pitkän miekkansa, huiskautti olkansa taa ja iski, mutta vieden vain pienen hitusen, — ja aivoissani kipu säkenöitsi. Kirottu, kirottu! Olin kuulevinani huudon: Kirottu meripeto, siivekäs jalopeura, Markuksen leijona, jonka silmät kiiluvat ilkeyttä… Ja sellaisen pedon eteen on pyhimys, S. Marco, polvistunut, rukoilee sen edestä Jumalaa!…

Aamun hämärissä heräsin — uni oli mennyt. Valkeni päivä.

Taivas paistoi etelän sini-uhkeudessa. Aallot loiskivat lammikossa ikkunan alla…

Auringon noustessa punersi aaltojen kaupunki värikkäänä kuin koralliriutta. Tai kirjava, hopeankiiluva simpukka, — hietasärkällään, ihanan Adrianmeren partailla.

Venetsia, marrask. 1908.