ALPPIJÄRVI.

Sveitsinmaassa valtavat vuoret ympäröivät syviä laaksoja, joissa vihreät järvet kimaltavat. Järviin syöksyvät vuorikosket kuin pilvistä: patsaina, pilareina, häilyvinä uturyöppyinä! Alas vuorten seiniä, joita pitkin kuusimetsät kapuavat ylös kuin hyökkäävät sotajoukot! Alhaalla rannoilla vihannoi viini ja ruusut kukkivat. Mutta ylhäällä, kuusikoiden yläpuolella, on aavat laitumet, ikuisen, säkenöivän lumen rinnalla.

Varhainen aamu, kello neljä. Harmaa oli vielä veden pinta, sumussa järveä ympäröivät alpit. Hiljaista aivan. Vain aallot ikkunan alla loiskahtelivat aamu-unisesti. Etäällä kumisi vuorikoski.

Sitten alkoivat linnut tirskahdella. Ja jo värittyi taivas alppien takana, etäällä, väkevän keltaiseksi, — hohtavaksi kuin vaski, huikaisevaksi hiljaisessa aamussa. Merkillisesti hohti se kylmä kultateltta, jossa aurinko heräili, mahtavain vuorten tummien hahmojen takaa. Ja nyt kukahti jo käki! Aalto loiskahti pirteämmin ja heräten.

Jo alkavat linnut hälistä tiheän rantakylän takana rinteillä, keväisessä koivikossa.

Yhä kiivaammin helottaa taivaan keltaisuus.

Ja nyt kumahtavat kirkkojen kellot, kaukaa vuoristosta. Kumeat kellot etäältä, tuskin kuultavasti, jumala ties mistä: — rotkoista, salaperäisestä etäisyydestä, — syvin äänin laulaen. Aamukellot. Niiden kumu katkeaa syviin vuorten onkaloihin.

Aamu kirkastuu.

Yht'äkkiä ilmestyy tuonne korkean vuorimuurin harjalle ruusunpunainen pilvi, heleästi paistava.

Se on aamun tulo, valon viitta! Ja samalla kalahtelevat jo lähempääkin, järven toiselta rannalta, pienten kirkkojen kellot. Kutsuen, herätellen, vastaten etäisten malmien kuminaan, kuin noviisit kuultuaan vanhan priorin äänen.

Niin herää kylä, ja kolistellaan jo rannalla ikkunan alla airoja. Ja kaukana vuonossa utuisten vuorten välissä, siellä väikkyy jo purje, klassillinen latinalaispurje: kuin kaksi kyyhkyn siipeä ristissä, toinen valkea, toinen kellertävä. Tuo siipipari hohtaa aamun uduissa.

Keltaisena yhä taivas. Missä aurinko?

Nyt se tekee nousuaan: sinipunaisella värittyvät alppien veteen kuvastuvat kupeet, värillä aivan sinikellon-heleällä.

Ja jo iskee aurinko silmää, kohoaa vuorten raosta. Iskee kuin penikulmaista, tulista keihästä, — siten leimahtaa kuin syttyvä kekäle! Ja sieltä ylhäältä, vuorten huipuilta, sieltä valahtaa laaksoon utuinen, kullansäihkyvä, sini-usvainen sädevuo, valovirta. Kuin Päivättären kankaan loimet alas järvelle. Ja nyt kilkahtavat kaikkein matalimmalla piileväin kirkkojen kellot, iloisesti vastaten äskeisten kellojen ääniin, jotka vähitellen loitos vaikenevat.

Kellojen soittoa. Laitumelle vietävän karjan vaskikellot etäältä, metsäisiltä vuoripoluilta. Lintujen viserrystä. Vaikenemus sitten. On kohonnut korkealle välkehtivä päivä.

Suloinen järven hiljaisuus. Ihana maa, kirkas vesi.

Siniset vuoret kuvastuvat veden pohjattomuuteen. Monet kylät vuorten helmoissa kuvastuvat kuin peiliin, valkein, suipoin kellotapulein. Kalastajat viilettelevät järvellä, ruuhessa potkahtelee veden riista. Purjeet: toinen valkea, toinen kellervä. Ikkunan alta ruusupensaikon raikas tuoksu. Huuruten syöksyy tuolla vastapäätä vuorikoski laaksoon, kuin hiidenkirnuun.

Tuo järvi, jota vuoret taivaskorkeat saartavat, sulkevat, missä olen näitä vuoriseiniä ja maisemaviivoja ennen haaveillut? >

Eräässä sadussa, jota joka lapsi lukee.

Niin kyselen itsekseni ja muistelen. Nyt muuttuu uni taas elämäksi. Näen sankarihahmon.

Kas, tuolla kirkkaan veden äyräällä kajastaa keskiaikainen kylä. Siellä kiertelevät rinnettä väärät kujat. Keskellä kylää tapuli, kuparikattoinen. Ja kansaa soutaa kylään, juhlille. Vanhaa ja nuorta. Neitoja, joiden hipiä on valkeaa kuin maito, katse kirkas.

Ja myös ylhäältä vuorilta, ei vain vesiltä, tulee väkeä, mikä karjaa, mikä metsänriistaa tuoden. On markkinat kai, kylän väkisillä kujilla viulujen, pillien vinguntaa. Mutta väki on raskasmielistä nyt. Vainoojan ies painaa maata. Siksi kyselee väki surren toisiltaan uutisia ja saa synkkiä sanomia. Ja se toivoo jotakin. Mutta torille, kaivon viereen, jonka patsaalla seisoo kullattu kuva: oikeus vaaka kädessä, silmät peitettyinä, — siihen oli ilkeä vouti pystyttänyt riu'un ja pannut sen päähän sulkahattunsa: sitä piti ohikulkijain muka tervehtiä.

Ja he tervehtivät, ja he punastuivat vartioivain huovien edessä. Ja he odottivat jotakin.

Ja tulee markkinoille vuorten mies, alppikotkien ampuja. Päätänsä pitempi muita hän on. Jousimiehen tuima katse. Se näki kautta sumujenkin. Jo astuu mies torille, jousi olalla, poika pieni käsivarren suojassa. Ja väen kuhinassa hän silmää riukua, hän hieman hämmästyy, aikoo jatkaa matkaansa, — kunnes huovit vaativat häntä tervehtimään hattua. Hänkö — vakaa, vapaan luonnon mies, erämaan sinisen taivaan, jolla aurinko säihkyy kuin vapauden vaakunakilpi,— hänkö kumartaisi — voudin hattua! Hän, jonka jalkain juuresta vuoriston sumut ja pilvet tupruavat ylös kuin luonnon uhrisauhu! Hän, jonka sisar on tuuli ja veli jousi, kilpaajansa kotka, joka rakentaa pesänsä pilven yläpuolelle, riippuvan paaden kupeeseen, punaiseen alppiruusumättääseen. Hänen verensä kuohahtaa käskyn kuullen. Ei voi! Ja huovit häneen kiinni! Voudin eteen vietynä hänet pilkalla tuomitaan ampumaan omena poikansa päälaelta.

Sadat kerrat hän oli lennosta tavannut ryöstökorpin, jyrkänteillä koikkuvan. Mutta nyt. Nyt hän vavahti ja kuohahti raivosta!

Hän ampui. Omena vierähti. Mutta kysyipä vouti silloin, miksi oli toinen vasama varattu talonpojan vyöhön.

Silloin hän kohotti päänsä ja katsoi kysyjän silmiin. Hänen silmistään näki vouti, mitä varten oli toinen, teräskärki, vyöhön varattu.

Kun omena putosi, niin salavihainen kansa riemahti, se nosti päätään ylpeydestä. Mutta köysiin omenan-ampuja nyt, yli järven, vaarallinen kotkain-ampuja! Kansa pelkäsi, suri ja vaikeni.

Kirkas päivä. Satoja vuosia sitten. Vuoret kuvastuivat rauhaisina, kesäistä untaan nukkuivat rinteillä metsät.

Niin purressa kotkain-ampujaa yli järven.

Mutta tulee ikäpuoli, — nousee tuuli, ja aallot käyvät ärtyisiksi, myrkyllisen vihreiksi. Viima purjeissa vinkuu.

Jo kuohahtelee vaahto.

Jo yleni alppien ylle mustanpuhuvia lonkia. Kaukainen lumihuippu paistoi päivänlaskussa kuin verinen ruhtinasvaippa.

Pilvessä välähti salama.

Tuli myrsky. Pursi kiiti kallellaan, pitkäinen jylähti onkaloissa. Salamat viilsivät haavoja kautta koko taivaan kannen. Tuulenpuuskat temmelsivät. Lähellä rantaa kuljettiin. Tammet kohisivat, vesi löi yli laitojen. Vaarallinen niemen kärki.

Hätäpä pakotti nyt vartijat päästämään kahlitun köysistä, rukoilemaan tien tuntijalta pelastusta. Niin, kotkain-ampuja peräsimeen!

Hän kiidätti purren suoraan terävimpään kariin! Itse hypähti tutulle kalliolle, — huovien hätähuudot lyhyet.

Ja kerran, kun korska Itävallan käskynhaltija ratsasti seurueineen vuoren solassa: hän suistui satulasta, rinnassa nuoli, — tuttu, uhkaava nuoli.

Niin mies kosti poikansa, itsensä puolesta. Ampui tulevaisuuden vasaman. Hän näki voudin suistuvan ja seurueen varustavan jousiaan. Mutta hän kapusi tammestaan viereiselle kallion äyräälle. Ja ylös vuorenseinää kuin ilves. Kuin kostonhengen nauru kajahti hänen äänensä jo ylhäältä, näkymättömistä.

Gessler surmattu! Nyt juhlivat kylät, vapaiden järvien rannat! Nytpä oli köynnöksillä koristettu karkelolavat, vanhukset iloitsivat poikasina, miehet löivät sarkkansa vanteiksi pöytään. Nuoret kumarsivat päänsä sankarin ihanteluun. Missä hän itse? Yksin hän vaelsi vuoristossa. Ei kiitosta kaivannut. Mutta kiitollisuus kohosi hänen rinnastaan jylypilvien pitäjälle, joka hänen kättänsä tuki. Ja niin hän oli rientänyt kotiinsa, vaimonsa ja poikansa luo, tulevaisuuden kauniita unia nähden. Miten vapaus oli nouseva, kulkeva hänen jälkiään.

Ja se nousi. Maassa oli sota julistettu: veressä, hiljaisissa, myrtyvissä sieluissa.

Seurasivat ensi nuolta öisten niittyjen salaliitot, Rütlin valat. Nuijain ryskeet vuorisolissa. Winkelriedit mursivat rintainsa kautta tien vapaudelle.

Ja vihdoin nousi oikea vapaus, verellä ostettu.

On vieläkin maita, joissa itävalta polkee, häväisee! Mutta niissä Gessler saa palvelijoita. Ja Wilhelm Tell: hän oli germaani!

Ilta oli tullut, — jälkeen päiväisen kulun pitkin rannikoita, ruusulehtoja, koivikoita.

Alppijärvi muuttui sinertävän harmaaksi. Aurinko laski. Vuoret, mahtavat, jättimäiset, helähtivät himmertävään alppihehkuun.

Järvi tummui. Mutta vuoriston takana kaukana viipyi ja hymyili ruusunpunainen pilvi. Kuin pitkä, punainen harso, joka heijastui alas, hohti syvistä vesistä.

Karjankellot soinnuttivat ohutta vaskeansa. Ja nyt, myöhään illalla, kajahti kaukaa alpeilta vaskitorven heleä, vakava sävel.

Se soi hartaana kuin virsi. Soi hetkisen, kierteli kaukana vuoristossa ja vaikeni.

Lausanne, kesäk. 1908.