SHELLEYN HAUDALLA.

Protestanttien hautausmaa Roomassa — mikä muu on sen vertainen? Campo Santo Pisassako: pieni pilaripiha, kuolonkuvien joukossa elämän laulu: uhkeat, virkut naiset sitraa sormien, kuunnellen lemmensanoja, joita heidän korviinsa kuiskaellaan. Mutta puita siellä ei ole. Milanonko kirkkomaa? Täynnä prameita muistomerkkejä, marmorista, suuria kuin kirkkoja, — museo. Mutta Rooman protestanttien kalmisto: korkea, ylitsepääsemätön muuri, suljettu elon tanhuajilta, sisällä sypressimetsä, tumma kuin yö, ylenevä taivaalle, joka kaartuu yllä kirkkaana kuin silkki, välkähdellen värivivahteissa kuin helmiäinen. Lieneekö sitä kauniimpaa, ehkä vain vanha kalmisto lapsuudenkaupunkini vierellä: paksuja, valtoineen kasvaneita honkia, haaraoksaisia, — allansa villiytynyt ruohikko, siellä täällä peittoon painuvat paadet.

Mutta tämä Camposanto dei protestanti! Sen vankan portin kautta kuljetaan hämärään hiljaisuuteen, missä kamelia tuuheassa ruohikossa heiluttaa notkeata varttaan.

Siellä, terävän Cestius-pyramidin vieressä, on protestantin hauta, Percy Bysshe Shelleyn!

Kaunis, saavuttamaton hän oli. Kuin nainen, kuultavan hämärä ja hento. Hänen muotonsa kauneutta kadehdin niinkuin laiseni voi. Ja samalla sitä pilkkaan: siinä kukkasessa oli kukkassielu. Tuossa kukassa: solakassa, puhtaassa, — silmät sinitummat, ylimykselliset kuin minkä Marie-Antoinetten, siinä oli kukan sielu. Ja kuitenkin, ja siksi, hän oli mahtavan meren lemmityinen, meren, joka sulki hänet syliinsä kuolemaan, heitti rannalle, kupeelleen, hapset hiekalle, hymy huulilla.

Rikasta sukua hän oli; miksi sitten runoilla tavoitteli? Se minusta on pilkkaa. Koulu, johon hänet pienenä suljettiin, melankoliseen pimeyteen: kuinka hyvin ymmärrän hänet!

Ja vapaus sieltä päästyä! Hyrskähti kuin aalto kaikkea vastaan! The necessity of Atheism! Ettei mikään hänen sielustaan saanut tukea, että se ei ollut vesi kenenkään myllyyn, että se vapaus oli hänen! Oikean protestantin. Sielunsa puhdas! Kuin taulu, johon ei ole ainoaakaan dogmia, lakia, pykälää piirretty: vain yksi utuinen sana: vapaus, ateismi. Vapaus kuin pilven liito!

Haltiattarensa! Queen Mab! Sen oli riemu nähdä purppuraiset, valtaistuimet nurin, aseiden kantajat veressä, kirkot häpeässä, ei jumalain temppeleitä niiden asemesta, ei mitään.

Mutta yhtä en ymmärrä; että hän sittenkin pyrki taivaihin, lenteli kuun istuimille yön vaunuissa: miten naisellinen ja herkkäuskoinen! Ei sittenkään negatiivisessa, mikä on ainoaa vapaata, — positiivista.

Kuitenkin pyrki rakentamaan tuhatvuotista valtakuntaa, onnen ja ihmisyyden. Naurettava! Naishaaveilija! Ettei enempää tuntenut ihmisjoukkioitaan, joita niin inhosi ja karttoi.

Olemattoman haaveena ja olevan pelkääjänä hänen runoutensa on arvoton. Ei yhtään todellista, ikuista kuvaa siitä kouraantuntuvasta kauneudesta, joka näkyy ja on ikuista.

Utua, hämyä vain. Alastorin luonnonkaipuu, värien hehkussa kuin iltaruskossa, hymni yölle! To the Westwind.

Mutta: ihanaa meidän ajatella, että enin osa hänen ilmaisuistaan oli hetken runoa, ilman ikuisuuden leimaa otsallaan! Mikä iva, jos sinun sielusi kuvista saisi jälkeenpäin iloita se suku, jota vieroit ja kammosit, — matala valtikkain, yhteiskunnan, kirkon, dogmien, aatteiden, ihanteen, taiteen suku, vakava, orjuuteen pyrkivä ihmissuku. Iloita kärsimyksestäsi!

Kauneinta oli juuri kohtalonsa. Kauniina yksilönä haihtua teoitta ilmaan, kuin "Queen Mab", — yön peittäväin siipien varjoon. Hän oli kuin lintu, joka lensi käsistä pois — jättämättä muuta kuin aavistuksen liekki-linnusta. Kaipuun, joka nousee ihmiselon tuhasta, lentää pois.

Kuinka kadehdin hänen kuolemaansa. Yht'äkkiä, hänen aavistamattaan, rakastettu meri tukehduttaa hänet kuin intohimoinen rakastajatar, joka toivoo ensi hyväilyssä armaineen kuolevansa. Ja heitti, tuo elementti, hänet toisen alkuaineen huomaan: Toscanan runorannalle. Sieltä löysi hänet ystävä ja tahtoi saattaa hänet vielä kolmannen elementin yhteyteen. Hänen ruumiinsa paloi alttariroviolla ja lennätti sielun, jota ei ollut, eetteriin, jonne hän kaipasi.

Nyt hän on kotonaan. Luonnossa. Ei missään. Sypressikossa, maan mullassa, josta rikkaruoho ja ruusut kilvalla pyrkivät merkkipaadelle; — sinisilkkisessä ilmassa, josta puitten heiluvain latvain lävitse kimaltaa tuliaurinko. Läntisen suhistessa. Tai katselee pakanallinen yö, tummassa tähtimanttelissaan.

Nimi paadessa kuin hieno kevään sointu, joka haihtuu: Shelley.

Rooma, maalisk. 1908.