ILLALLA FIRENZESSÄ.

Illalla Firenzessä. Kello viiden tienoissa Piazza Signorialla, tasavallan ja Medicien muinaisella ihanalla torilla.

Ilma kummallista illan utua. Punertavaa, kellertävää. Valo kuin kultahiukkasia. Aleneva aurinko luo jykeviin palazzoihin, linnojen korkeihin sakaraharjoihin ruskeanheleää hohtoa. Siroihin räystäihin, kirjavain puuvuoliaisten kannattamiin.

Piazza Signorialla, kuvapatsaitten himmetessä hämyyn. Palazzo Vecchio, korkea kuin sotalinna, kohottaa hoikkaa torniaan rusoisiin ilmoihin. Kupariviiriään, punaisena paistavaa kuin kevyt liljankukka. Punainen vaakunalilja! Kuin sormi viitaten taivaan kultaan!

Piazza Signorialla. Kahden puolen palazzon portaita himmenevät marmoriryhmät: vasemmalla Neptunus: vankka, valkea meren jumala lähteen ylimmällä pylväällä. Alempana allas aallottarineen. — Oikealla puolella Herkules, rusentaen nuijalla Cacus-jättiläistä.

Torin toisella sivulla vanha loggia marmoriryhmineen: Perseus, jalona, voimallisena kohottaen Medusan kuparihurmeista päätä. Sabinitarten ryöstö. Judit, Holofernes jalkainsa alla.

Kaupunki alkaa liikehtiä ilta-askareissaan. Ratsu-upseereja siniviitoissa, — porvarisrouvat kävelyllä, — virkamiehet salkku kainalossa kotiin tai kahviloihin. Illan nurinaa, kellot kilisevät, automobiilit määkyvät.

Jo herää, jo venytteleiksen ja nousee katuasukas murkinauneltaan Cosimo-herttuan ratsupatsaan jalustalta. Poikaset, tummahipiäiset, temmeltävät, leikkivät Loggia dei Lanzin kuvapatsaiden välissä.

Firenze, sen ruusut! Syksy oli, vain jokunen ruusu vihannestorilla, muut ruusut kuihtuneet. Niinkuin kuihtuvat, muuttuvat entiset mielikuvat nykyisiksi.

Niin illan rusottaessa Arnon rantamille…

Signorian torilta ohi Palazzo Vecchion vie siro, valtava pylväskäytävä aukealle rantakadulle, Arnon korkeille rantalaitureille.

Kahden puolen hohtavat käytävässä, pilasterien komeroissa, muinaisen Fiorenzan suurmiesten kuvat. Mikä mahtava rivi kahden puolen!

Ruhtinaita, taideniekkoja, tiedemiehiä.

Ja jokainen — suuri!

Heidän nimiensä jalo kaiku on levinnyt yli kaikkien merten ja maitten. Niin eteläisten ja itäisten kuin pohjolan pimeydessä piileväin!

Mikä Atena ennen! Moinen rivi valtiomiehiä, kuolemattomia runoilijoita, maalareja, kuvanveistäjiä, koneitten ja kirjain ääressä eläneitä. Eipä kirjain: intohimoinen rakkaus elämään heillä oli.

Miehiä, joiden nimet jo sointuvat kuin suloiset riimit! Tuossa, — vain muutamien kasvoihin katsellessa, — mikä korkeus:

Medicit, Giotto … Dante Alighieri, Petrarca, Boccaccio, Buonarotti… Kaikki täältä, suloisen Fiorenzansa lapsia. Täällä syntyneet tai eläneet, tai tänne, isänmaahan, maanpaosta kaivanneet. Tätä rakkaudessa pilkanneet ja ruoskineet, sen orjuutta surreet…

Leonardo da Vinci, Cellini, — Donatello, Galileo Galilei, Guicciardini…

Kaikki täältä.

Orgagna, Niccoló Pisano, Guido Aretino, — Accorso, Antonino, Cisalpino…

Täältä… Monet, monet muut…

Jo punoittavat pylväskäytävän päässä Arno-virran kivikaiteet. Ja kun sinne tulee, niin jo tummuvat Arnon siltain kaaret iltaan.

Muistoisimpana, surun-tummimpana on raskas Ponte Vecchio. Kuin virran yli rakennettu katu: kauppakojut riippuen sillan ulkokupeissa, — kuin korit lastatun muulin satulassa.

Arno, Ponte Vecchio! Illan helossa himmertävä Arno! Vesi seisoo kivityksen altaassa, — kellertävä, rupainen, homeinen. Matala särkkä pistää pohjasta esiin. Rotat juoksentelevat särkällä, raskaan, paksun, öljymäisen veden partaalla, nuuskien perkeitä…

Ja kirkas etelän kuu kohoaa ilmi vastarannan sypressimäkien takaa.

Ilta kiiruhtaa.

Yhä kullankeltaisemmaksi saa siltakaarten takana iltarusko. Kultaisella taivas-taustalla liihottelevat ruusunpunaiset pilvet. Kuin enkelit, Fra Angelicon kädellä siveltyinä.

Ponte Vecchiolla. Siellä syttyvät jo iltatulet. Siellä kuhisee väkeä, kävelijöitä. Siltakatosten varjossa syttyvät tulet kultaseppäin tiskeillä ja ikkunoissa, — kulta- ja mosaiikkirihkamaa kiiluvissa. Siellä on kuhinaa, punatulia tuikkivalla sillalla. Keskellä joukkoa hinkuu aasi. Rattailla maalaiset piiskoineen. Jalaton kerjäläinen lykkii rulla-laatikossa, rallatellen, kepeillä itseään kotiin.

Ponte Vecchiolla, — missä muinoin ovat seisoneet Dante, Leonardo, sinne iltataivas paistaa yhä kultaisempana.

Ja yht'äkkiä helähtävät Fiorenzan kymmenten kirkkojen kellot Ave Mariaa: Santa Maria Novella, Annunziata, marmorinen duomo: valkean- ja mustankirjava, puhdas, jalo…

Kellot, — läheltä ja kaukaa. Sointuisasti, suloisesti.

Ave Mariaa, — kello on kuusi.

Tummui ilta. Hämy verhosi virran leveää uomaa. Kuun kuvajainen alkoi jo sen pinnassa välkkyä.

Ponte Vecchiolla liihottelevat yösiipat hämärissä, rannalta toiselle, vedestä suoraan kohoavien, vanhain talojen väliä. Jo soutaa kotiinsa kalamies, mutainen haavi keulassa.

Tuolla toisen sillan kaarella kiitää raitiovaunun tuli. Pyörät rymyävät.

Sitten: kello seitsemän. Jo huutavat tehtaat Arnon alajuoksulla. Viimeiset sauhut haihtuvat torvista hämärään. Työläisjonot vierivät silloilla.

Arno — kuinka kaunis tuo ruhkainen, seisova joki oli kuitenkin, kun pimeys kätki sen vihreänkeltaisen ja ruman pinnan. Kaarevain, pitkäin laiturien lyhtyjonot siihen kuvastuvat: liekkien kuvat vedessä häilyen, seisoen virin tyyntyessä kuin kultasauvat.

Kuun kuparihohde yllä. Kaukaa lämpöisiä tuulen leyhkiä.

Kello seitsemän. Ruokailuhetki… Tutusta trattoriasta maan alta oiva kukkopaistin tuoksu. Siellä maanalaisessa kellarissa, matalain holvien alla, keskellä seinille liimattuja reklaamikuvia, siellä ikävöivät monet vanhat missit, ja naukuilee trattorian missi! Siellä haaveksii joku pitkätukkainen runoilija — tuijottaen menneisyyteen kuin Medusaan. Vehnäleipä murretaan. Paisti höyryää. Punainen viini kallistetaan. Kokin hupaisa huuto kajahtelee…

Puoli kahdeksan Piazza Signorialla kahvilan edustalla… Palazzo Vecchion torni häipyy ylös taivaan tummuuteen. Marmoripatsaat kangistuneessa unessaan. Väen vyörinää, leppoista hälinää. Pitsijakuissaan katuperhoja, joihin porvarisrouvat poikainsa vierestä heittävät tuikeita katseita … mutta nuorikot kiintyvät puolisoittensa kainaloon…

Kello yhdeksän … ihmiset levolle…

Torilla vain alempaa rahvasta.

Heille näytti silmänkääntäjä kärrylavaltaan, kuuden tekoparran ja puolen peruukkitusinan avulla, Abdul Hamidin ja Leo Tolstoin, Bertha von Suttnerin ja Köpenickin kapteenin, Italian kuningasparin ja keisari Villen ja Sarah Bernhardtin.

Sitten Eldoradoon, yökahvilaan, lähellä Piazza Signoriaa.

Matala sali puolillaan väkeä: työmiehiä, liikeapulaisia, sirkusniekkoja. Keskellä tahrainen viinuri… Pikku näyttämöllä primadonna lasihelyt korvissa, lallattaen jotakin pianon säestyksellä. Laiha, keltainen, yllä punainen pusero ja pölyinen pitsiviitta, — selkä kyssyssä, kasvot kurttuiset, ja kurtut punatut. Ääni särkynyt, kova ja käheä. Hänen nimensä on Laura.

Niin kävellen, katsellen. Jo on tulet sammutettu Ponte Vecchiolla, "In sul ponte d'Arno", jossa muinoin Dante seisoi, kehitteli synkän intohimonsa, kultaisen rakkautensa runoa.

In sul ponte d'Arno…

Jo ovat kultaseppäin kojujen luukut suljetut.

Kadut hiljenevät, pimenevät… Vain rantain lyhdyt kuultavat kahtena pitkänä kaarena, kuvaimet vedessä kuin palavat vahakynttilät alassuin, liekit lepattaen…

Pylväskäytävässä muinaiset suurmiehet, syvissä mietteissään, — kuun sinertävässä hohteessa…

Ja eivätkö Arnon rannalla myös kulje nuo muinaisten väkeväin aikojen hahmot?

Dante, tulipunaisessa viitassaan kuin kostonenkeli…

Brunelleschi, duomo-kupolin pystyttäjä, — aivot kunnianhimon taivasta-uhmaavassa tulessa.

Lorenzo Medici, sieraimet leveinä: voimaa, intohimoa, viisautta, väkivaltaista ylhäisyyttä…

Väkevä, synkän-riutuva Michelangelo. Toinen enkeli, Fra Angelico, nöyrässä, kultaisessa hartaudessa…

Ääni ylinnä mekastaen Cellini…

Mitä kuuluu? he tiedustelevat toisiltaan. Mitä tapahtunut? Miten voi Fiorenza?

Mitä viime päivästä, viime yöstä?

Ovatko miekat paljastuneet huotrista? Vuoksi naisen? Vuoksi kunnian? Kunnianhimon? Vapauden?

Onko kaatunut leppymätön vastustaja, raudan, myrkyn ruttoon?

Ei, ajat ovat paranneet. Ei kaadeta siten enää.

Onko kukaan laskeutunut helvettiin aatteiden, ihanteiden tähden? Tosi-ihanteen, jonka nimi on virtù? Kunto!

Tai aivoissa noussut kunnianpyyde kuin Signorian taivasuhma-torni? Valtava kuin duomon kupoli?

Onko välkähtänyt kauneusajatus, jolle ihmisiät, kullat uhrataan, — että se eläisi, kuolematon, marmorissa, tauluissa, palazzoissa?

Vai tuokion iloko? Onko kemuttu kuin muinaiset jumalat ruhtinaallisissa palazzoissa?

Ei. Ajat ovat menneet, kaupunki nukkuu.

Kummissaan katselevat silloin hahmot, kuuntelevat yössä.

Heidän kaunis Fiorenzansa, — muinainen kiihkon, elämän kaupunki, — aikansa Atena — aikansa rikkauksien, toimen keskus, suurkaupunki…

Kaikki hiljenee yöhön…

He aivan kumartuvat nähdäkseen niitä harvoja, joita hiljaisen kaupungin kaduilla enää liikkuu… Kello puoli yksitoista. Nykyajan muurahaiset, jotka ovat pesiytyneet heidän kimaltavaan, intohimoiseen hengenkaupunkiinsa.

Pilvi kulkee, luo varjon — hahmot haihtuvat.

Mieleni on suruinen — ja mietin, missä minä voimanponnistukseni löytäisin? Sellaista mietin, selvää, — pieni!

Katua käydessäni kotiin, kello yksitoista. Kadut tyhjät, haudanhiljaiset. Ei valoja kemutalojen, ravintolain, työpajain ikkunoissa.

Joku poikaparvi vain kulkee ikkunani alitse, kitaraa sormiellen, jotakin laulaen…

Muutaman säkeen kuulin astelevain laulusta…

Kauas yli puoliyön se soinnahteli mielessäni:

Tutte le fontanelle si sono seccate… Pover amore mi muore di sete…

Ja mitä nämä merkitsevät? Sitä, että

Ehtyneet kaikkialla lähteet on kuiviin… Rakkaus raukkani janohon kuolee…

Ei vanha, elämänkiihkoinen laulu:

Chi vuol esser lieto, sia! Di doman non c'è certezza!

Firenze, syysk. 1908.