ROMANTIIKAN LIPUN ALLA.

Korkealla vuoristossa, viheriäisessä laaksossa on muurahaiskeon muotoinen kukkula, ja kukkulalla pieni, vanha kaupunki, muinaisen kreivikunnan pääpaikka.

Polvitteleva tie johtaa laaksosta ylös kaupunkiin, joka hohtaa somana muurien keskellä: linnoineen, kirkkoineen, luostareineen. Kaupungin vankkaa porttia ympäröivät pärekattoiset vallikäytävät ja pienet punaiset ampumatornit. Portin päällä välkkyy vanha, hopeanvärinen vaakuna, jossa on kurki.

Kun kiipeää ylös portille, niin sen holvista aukeaa eteen jo koko kaupungin sisusta kaikkineen. Yksi ainoa tori tai katu siellä on — ja siinä ympärillä vanhat talot kallellaan, pienine, vihreäluukkuisine ikkunoineen. Joka ikkunalla on kukkia: pelargoneja, punaisena ja kirjavana kuin runsaudensarvesta uhkuen.

Keskellä kaupungin ainoaa toria eli katua porisee iloisesti suihkukaivo, patsaan päässä keskiaikaisen ritarin kuva. Ja torin yläreunassa on kyömykattoinen muinainen luostari, nykyinen kuuromykkäin lasten kasvatuslaitos, jossa nunnasisaret vaalivat onnen-osattomia. Luostarin alitse vie holvikäytävä ylemmäksi linnaan, ja luostarimäen rinteellä loistaa valkea kirkko, viirinä kääntelehtivä kukko.

Sellainen on pieni kaupunki Gruyères, viheriäisessä laaksossa! Mutta ympäröivistä vuorista kohottaa yksi melkein kaupungin vieressä uhmapäisesti kahta huippuaan taivasta kohti. Vuori on satulamainen: ylhäältä kaksihaarainen, niin että huiput muodostavat ikäänkuin jättiläissatulan nupit. Ensimmäisenä aamuna, kun siinä kaupungissa heräsin, häilyi usva avarilla, heinäkuisilla niityillä, ikkunan alla valkeana kuin niittyvilla. Aurinko nousi parhaillaan satulavuoren takaa ja laski sen nuppien välitse laaksoon sinertävän valovirran, joka juoksi kuin mitkä kankaan loimet. Aamukellot soinnahtivat kuparihuippuisesta tapulista, — ja jo näin nunnien kiiruhtavan mustankirjavana jonona hoidokkeineen aamumessuun. Avatusta ikkunasta viuhui sisälle viileä vuorten viima.

Läksin kaupunkia katselemaan. Muurien vallikäytäville, ja kertaalleen kaupungin ympäri, läpi tammimetsän. Vanhasta portista mennessäni väki jo palasi aamumessusta.

Kaunis on tämä seutu. Kaunis mahtaa olla keväällä, kun taivas siintää ja kevätaurinko hautoo nuoskaa lunta. Kärpäset surisevat, koivuviidat punertavat, ja vesi luostarin räystäistä tippuu. Satulavuorella kimaltaa lumi nuppien välissä valkeana satulavaippana, ja pian se on syöksyvä pauhaavana ryöppynä alas. Ja käki on kukahteleva lumisten vuorten vihannoivissa pyökki- ja tammirotkoissa.

Muinoin, — monta sataa vuotta sitten, — seisoi tällä samaisella kaupunginkukkulalla roomalainen huvila pilareineen, puistoineen, kertoo kaupungin opaskirja. Tämän laakson kauttahan kulki roomalainen sotatie Germaniaan. Se huvila loisti Venuksen, Isiksen ja Astarten kuvin. Koivut rehoittivat äsken puhjenneessa lehdessä, tuuli suhisi, ja käki kukahteli lumisten vuorten rotkoissa.

Huvilan isäntä, rikas roomalainen ylimys, joka tuli tänne viettämään kesiään, lepäsi aamupäivällä aterian jälkeen huvilansa parvekkeella päivää paistatellen; falerno kimalsi, ja orjat helskyttivät kauriinsarvi-kannelta.

Silloin ilmestyi yht'äkkiä laakson toiselle puolelle vieras sotalauma. Keihäänkärjet, korpin sulilla siivitetyt kypärät ja nauloitettujen kilpien kupurat kiilsivät. Ne olivat barbaareja, Burgundin keltatukkaisia urhoja, "kansanvaeltajia", jotka tulivat ottamaan maita ja rikkauksia Helvetian entisiltä mustapäiltä herroilta. Seitsemän oli heillä, kertoo Gruyèren alkuaikain taru, ylvästä päällikköä, ja väkeä kymmenet tuhannet. Niin, pian he levisivät laaksoon kuin heinäsirkat. Kauhu valtasi huvilan isännän. Luonnostaan kelmeä poski lensi valkeaksi, ja heikot, kynsiin saakka sormuksista kiiltelevät sormet vapisivat. Kiireesti koottiin kalleimmat aarteet, — ja mielettömään pakoon, päätäpahkaa, vuoriston vihannoivaan, syvään saloon!

Mutta kesähuvilan nuorenlainen emäntä, kreikatar, oli kuljeksinut etäämpänä aurinkoisella kukkulan rinteellä. Oli käynyt poimimassa sinivuokkoja. Hän oli hempeän soma, — vain kaksikolmattavuotias; hän oli lyhyenlainen ja upea. Kasvot soikean sirot, — vaaleanruskea tukka kierretty palmikkoina seppeleeksi pään ympärille. Ja kuinka silmistä kuulsi syvyys, mutta ei pohjaton lainkaan! Hento ja vento oli leuka, särmikäs ei. Pehmoisesti hän liikkui, notkeasti kuin pajun virpi, keikahteli soreasti ja leikitellen. Niin hän poimi vuokkoja ja nautti mäntyjen pihkantuoksusta. Kunnes yht'äkkiä tuli vieras sotalauma. Ratsujoukot kiitivät. Päättömältä pakoretkeltä myöhästyen joutui kreikatar erään päällikön käsiin, tuhantisten laumain saartaessa huvilan, niin kertoo satu. Päällikkö otti hänet kiinni, — kauhistus siinä tuli, — mitä hän teki? Katsoiko hän poskiensa hädän punaa peittääkseen maata kohti, koettiko kaikin voimin riuhtoutua irti raakalaisten käsistä? Ehkäpä. Paremminkin hänen sydämensä jyski haljetakseen, hän värisi kauhusta. Aivan hiljaa hän seisoi hetken, pelkoaan salatakseen, ja ehkä tunsi miehestä, ettei nyt ponnistella ja riuhtoa auttanut. Ja nyt hän ajatteli pääsevänsä irti siten, että katsoi raakalaiseen: miksi tämä oli rusentanut häntä niin kovakouraisesti? Burgundin mies arastuikin sitä silmäystä ja hellitti hiukan syliänsä, — silloinpa lintu koetti pehmoisesti väistyä hänen käsivarsistaan. Mutta heti nuo lujenivat hänen kiertyvään vartaloonsa koskiessaan: kreikatar tunsi olevansa kahleissa käsivartten, jotka olivat paksut ja kovat kuin rautatammi. Toista oli tämä mies kuin hänen lihakseton, veltto roomalaisensa, — pelkuri ja pakenija! Hätä muuttui jo hämmästykseksi, ja kun hän kohotti taas katseensa ja näki vieraan leimuavan hymyn, joka oli muutakin kuin raakalaisen, — päällikkö oli roomalaisessa Galliassa sivistynyt, kunnianintoinen burgundi, — niin hän tunsi miehen lujassa sylissä ennenaavistamattoman sulon. Hänet huumasi halu painautua miehen ryntäitä vasten, ja tahtomattaan hän kurottautui hänen puoleensa, — kuin laine mukaantuen kallion syvennyksiin. Ja merkillistä: hän oli onnellisempi kuin ikinä ennen, niinkuin kaiken ikänsä olisi kaivannut vain tällaista. Eikö hän ollutkin aina hiljaisissa unelmissa ajatellut barbaaria, joka olisi keltakutri, voimakas kuin vuoristokarhu, katse palava!

Ja niinpä nyt kävi, että keveäluontoinen Aphroditen tytär taipui nuorekkaaseen burgundilaispäämieheen ja jäi mielisuosiollakin hänen omakseen, — väkivallalla, kertoo tosin legenda. Kuusi Burgundin ruhtinasta samosi edelleen, mutta se yksi jäi tänne. Hän rakensi roomalaisen huvilan paikalle kömpelön linnan, — jälkeentulevat sitten sen komistivat sellaiseksi kuin se parhaina aikoinaan oli.

Vaeltaja-burgundi otti koko laakson kreivikunnakseen. Hän eli ryöstönaisensa kanssa, rikastui tavaroilla kauppamiesten, jotka matkasivat Italian ja Germanian väliä. Hän oli hilpeä rosvoritari. Hänelle kreikatar lahjoitti voimakkaita vallanperillisiä.

Siinäpä on Gruyèren kreivien sukupuun juuret. Alkuhistoriaa kaupungin, joka vähitellen kasvoi linnan ympärille, loivalle mäenrinteelle: pienissä olkikattoisissa majoissa asuvia alustalaisia.

Sitten tulee Kaarle Suuren aika. Onpa mielikuvissaan näkevinään Kaarle Suuren hahmon seisovan tuolla uhkapäisten alppimuurien huipulla: kiireestä kantaan on rautaan puettuna se keisari, kömpelö kruunu päässä ja valtaomena kädessä — lukemattomien metsäläiskansain kuninkaalla ja roomalaisten Augustuksella. Vasalleina olivat raivoisat Rolandit, uskolliset puoliraakalaisseikkailijat, jotka sotivat hänelle alueita lisää.

Kaarle Suuren aikana joutui myöskin Gruyère roomalaiseen valtakuntaan ja maksoi veroa Carolus Magnukselle.

Mutta Kaarlen aika oli lyhyt. Hänen kuollessaan laaja valtakunta hajoaa. Häntä seuraavat heikot Pikku-Pipinit ja Kaarle-Paksut. Ja tämäkin kreivinmaa, jonka hän oli laskenut valtansa alle, ja linnan ympärille kasvanut kaupunki, julistautui itsenäiseksi. Se laajensi aluettaan, se oli aikoinaan Sveitsin mahtavimpia pikkuvaltioita.

Ja sitten näkee muistelija valkeita sotisopia ja niissä punaisia ristejä. On tullut ristiretkien aika. Haaveellista uskonintoa. — Satoja vuosia sitten, paahteisena kesäpäivänä, jolloin tammien lehdet välkkyvät ja apila tuoksuu, näki tämän kreivillisen kaupungin asukkaiden silmissä toisilla päättäväisen leimun ja toisilla tuskan. Ja kreivi, ihailtu, haaveksiva, hieman raaka ranskalaiskreivi, ratsasti linnastaan ulos torille oljenkarvaisella oriilla. Hänen jäljestään tuli sata kaunista vuoriston paimenta. He olivat lähdössä niille maille, mistä aamulla aurinko nousee, vapauttamaan pyhää hautaa uskottomain vallasta, päitä halkomaan, seikkailemaan, rikkauksia ryöstämään. Heidän suomupaitansa päällä liehuivat valkeat vaatteet, ja kunkin rinnassa tai kilvessä paistoi punainen risti. Papit kyllä siunasivat heitä, mutta kaupungin naisten, paimenten puolisoiden, morsianten ja siskojen suusta kajahti tuskan ja vimman huuto. He juoksivat porteille, lukitsivat ne ja heittivät avaimet vallikäytävästä ulkopuolelle, rotkoon. Tämä niinkuin muutkin tarinan tapaukset on suurissa seinämaalauksissa kuvattu Gruyèren jaloon linnansaliin, kaari-ikkunaiseen ja valoisaan. Miehet eivät olleet naisten hädästä tietääkseenkään; he eivät kuulleet, eivät nähneet heitä, kun he takertuivat lähteväin jalkoihin rukoillen: "Miksi jätätte tylysti kodit ja lapset, kotimaan, syöksyen kaukaiseen Palestinaan surmaa hakemaan?" Väkivalloin murtautuivat miehet naisjoukon läpi ja alkoivat särkeä lukittuja portteja. — Kreivin puoliso on houkutellut miestään, koettanut saada hänet hymyilyillä ja hyväilyillä unohtumaan onnelliseen kotikammioon. Hän on kietonut kylmän soturin kaulaa, hän on leperrellyt hätäänsä ja tuskaansa, hän on pilkannut hänen suurta intoaan — mutta pilkasta mies on kylmennyt, hän on tylysti, kovasti lykännyt vaimonsa luotaan, vaikka tämä on vuoroin syleillyt hänen polviaan ja vuoroin koettanut hellällä väkivallalla riisua hänen raskasta miekanhankkilustaan. Tuossa nyt istuu kreivi satulassaan, ja miehet murtavat portteja. Linnan rouva seisoo hervottomana ja neuvottomana muurin kupeella. Ja portit kaatuvat auki, ja laakso paistaa, naisparvi parkaisee ja vaikenee sitten, — pienen ristiarmeijan lippumies heilauttaa punaista vaatetta ja huutaa:

"Eespäin, jalo kurkemme! Palatkoon ken voi!" "Kyrie eleison!" vastaa ristilauma, ja se katoaa vuorisolaan, — sieltä Tonavan laaksoon, Konstantinopoliin, Vähään-Aasiaan. Siellä se nääntyy nälkään ja janoon. Kuolee saraseenien sapeleihin. Tuskin Jerusalemia nähdenkään!

Ja syksyllä kerran, — syksyllä, kun kesä on mennyt lämpöisten öiden hiljaisuudessa, sirkkoineen, lehmänkellon kauas kuuluvine helinöineen. Kuura paistaa nyt ankarana alpeilla, mahtavilla ympäristön muureilla. Toisinaan lumiset pilvet jo saartavat niitä, toisinaan vedestä raskaat, niin että vuoret vain synkeinä haamuina sisältä kuumottavat. Surullinen ilta. Ja mieleen johtuvat muistot Sveitsin valaliiton ajalta.

Syksyisenä iltana, satoja vuosia sitten — kun laakso lepäsi mustana kuin meri, ja merestä vain tupain tulet alhaalta tuikkivat kuin laivojen vartiovalkeat, — satoja vuosia sitten leimahti hätäroihu tuolta satulamaisen vuoren nupilta. Se tuikki levottomasti kylmistä usvista. Ja samassa huusivat hätäluikut alpeilta, ja kirkonkellot alkoivat soittaa hätää, niin että tapuli tärisi. Ja levolle riisuutuvat urhot kavahtivat, sivalsivat seinältä jousensa, siunasivat ne ja itsensä pyhimysten nimeen ja kokoontuivat kreivinsä linnaan. Oli tullut sana, että vieras sortaja, habsburgilaisen keisarin armeija, oli voittamaisillaan naapurikanttonin Bernin joukot kaukaisessa laaksossa. Silloin kreivin väki, jalot ranskalaiset paimenet, samosi suoraan yli vuorten, vaanivien rotkojen vieritse veljille avuksi, saaden matkalla apuväkeä. Ja ennenkuin uusi syyspäivä sarasti, oli vainooja kumottu vuorensolaan melkein viime mieheen. Ja kreivin kaupunki oli pelastanut naapurinsa lipun — Gruyèren kurki auttanut Bernin karhua — kun se oli joutunut vihollisten saartamaksi. Mutta aika kului, — valaliiton ihanneaika oli mennyt. Sveitsi riitautui sisäisesti. Toisenlaisilta retkiltä kreivin väki palasi vuorilta jonkin aikaa myöhemmin.

Voittajana se silloinkin palasi, mutta voittajan kasvot olivat pilkalliset, ylimieliset, katse kyräilevä, ja riemu oli uhkapäistä, villiä. Äskeiset, yhteistä vapautta puoltaneet liittolaiset olivat kiistautuneet keskenään. Naapurikarhu, kansanvaltainen Bern, joka tavoitteli Sveitsissä ylivaltaa, oli hiipinyt murhaan ja ryöstöön kurkikreivin alueelle, kavalasti kuin varas yöllä. Olisi ylimys, kreivi, voitettava, ylimysasetukset muutettava, ranskalainen maa liitettävä saksalaiseen Berniin. Mutta äläs, sinä kade, kiittämätön! Pari virkkua kreivin paimenta huomasi heidät, ja kahteen mieheen he torjuivat vihollista monta tuntia vuorisolassa, hätäluikuilla toitotellen, — kunnes kreivin soturit ehtivät apuun. Ja nuolillaan ja vieritetyillä kivillä kreivin väki silloin kaatoi naapurikarhun pojat, kaatoi melkein viimeiseen mieheen, ja palasi kotiin kädet veljien veressä.

Kyllä silloin, sinä syysyönä, kun kuun kiekko kiersi keltaisena vuorella kaupungin kattojen päällä, riemu raikui linnan kaari-ikkunaisessa ritarisalissa! Kokonaisia härkiä paistettiin vartaassa avoimessa liedessä, ja palkittu hovinarri, — jonka soma talo, lohikäärmeenpäillä ja naamioilla koristettu, on vieläkin Gruyères'issä muistona Gruyèren hovin loistoajoilta, — hän sepitti runoa kymmenen syltä voittajain kunniaksi! Raikui riemu linnassa aamuun saakka, ja jatkui kaupungilla liputuksina ja linnan pihalla turnajaisleikkeinä. — Mutta linnan takalistolta kuului hengenhätäistä parkunaa kidutuskammion rautaristikoiden takaa: nipistettiin näet vangituilta salaisuuksia tulisilla pihdeillä. Kidutuskammiot, välttämättömiä huoneita ylimyslinnassa: nyt linnan omistajan, kauppiaan, biljardihuone.

Tämän sadun sankariko lienee ollut se kreivi, jonka haamun kerrotaan sateisina syyspäivinä istuvan pilventönkänä tuolla satulavuorella? Satulassaan hän istuu, jättiläiskokoisena ja jäykkänä, Gruyèren kreivi, ylpeä pää vyöryilevissä pilvissä. Keihäs on tanassa taistelupukarilla, ja raudoitetut sääret melkein laakson pohjalle ulottuvat. Syyspäivinä kurjet, hänen vaakunalintunsa, kiitävät laulavana falangina hänen päänsä ohi etelään — Italiaan, Egyptiin…

Kerran keväällä, toukokuun lopulla, seisoi eräs suvun myöhemmistä ja heikommista vesoista — keskiajalla vielä — kreivin poika, nuori prinssi, linnan pihassa, sveitsiläisillä luhtiportailla. Hän oli viidennellätoista, siinä iässä, että rakkaus heräsi hänessä. Keväästä ja kaipauksesta hän oli kalpea. Yht'äkkiä pyrähti varjoisalle linnanpihalle paimenparvi, — lähdössä kesäksi alpeille: armaillit. Karja jo torilla ammui, vuoriston kaiku vastasi. Nyt tulivat paimenet tavan mukaan heittämään hyvästejä ruhtinaallisilleen. Sinisissä samettipuseroissa komeilivat miehet, heidän käsivartensa olivat paljaat kuin indiaaneilla, ja kämmenenlevyiset patalakit keikkuivat päälaella. Tytöillä oli vuokoista ja voikukista solmitut sinikeltaiset seppeleet päässä. He suorittivat iloisen piirihypyn prinssille hyvästiksi. Miehet taas lauloivat ikivanhaa Le z'armaillis… Mutta tanssivain tyttöjen joukossa oli eräs rohkea, joka tohti viitata kreiville tanssiin kutsuen ja jatkoi pyörtävää piiriään. Sepä rohkeus riitti nuorta kreiviä suututtamaan ja kiehtomaan! Kun prinssi näki nuoren tytön kaartuvan poven, ja tukan, ja kiehtovan suun hymyn — kas, jo laskeutui alas, ja hänen polvensa vapisivat. Tyttö vain viittasi, ei pysähtynyt, tanssi edelleen kuin ilvehtien. Kreivi vihastui, — hän kuuli jo eräiden paimenten naurun, näki tytön silmät. Ja niinpä hän rohkaistui, kävi kovasti asiaan ja sai velhon kiinni — tyttö antautui hänen parikseen, ja he tanssivat piirin keskellä. Arkuuttaan ja kiukkuaan salatakseen kreivi pyöritti nyt tyttöä varmasti ja reippaasti. Ja siinä soman tytön lähellä unohtui jo kiukku ja muiden nauru. Niin he tanssivat, tanssivat, sitrat soivat — ja kas: piiri alkoi vieriä alas linnan pihalta. Tanssivat, tanssivat — paimenten hihattomat puserot vilkkuivat, ja tyttöjen kukkaseppeleet kiersivät. Ja tanssien he pyörivät alas torille, ja torilta ulos kaupungin portista — jäljestään muut ajaen seppelöityä karjaa, laulaen paimenvirttä. Tanssivat, tanssivat: jo vartija ampumatornista heille hyvästejä vilkutti! Tanssivat alas laaksoon, virran varrelle, yli harmaan sillan, ylös rinteelle, ja pois vuoristoon — soittojen ja karjankellojen helistessä. Sinne he kauaksi katosivat, viimeisen kerran kajahti alppilaulun kerto: Ha-ha, liauba, por ariâ, — ha-ah! Ja nuori ruhtinas velhoutui koko kesäksi vuoristoon, paimenten elämään.

Mutta syksyllä, huimain paluujuhlain jälkeen, tuli siitä tytöstä kreivin vihkimätön vaimo. Linnan tornissa hän nyt asui, ja sieväksi oli prinssi hänen kamarinsa varustanut. Siellä oli tytön rukki, ja seinällä kalliita mattoja, ja puuleikkauksilla koristetussa vuoteessa sininen kunniataivas — ja on vieläkin. Kaikki on ennallaan, kuin vanha, kaihoisa balladi: ihmiset vain puuttuvat. Mutta nyt ei se entinen paimentyttö ollut leikittelevä tyttönen enää. Tumma tuli oli hänen silmissään, ja hän ummisti luomensa, kun odotti kultaansa kammioon.

… Mutta vain puolitoista vuotta onnen uhkeudesta, niin jo neito, paimentyttö, istui tornikammiossa yksin. Hän oli pikaisesti vanhettunut, kasvot olivat kellastuneet, ja hiuksista pilkki himmeitä hapsia. Mutta kyynelet toki vielä vierivät, kun hän tuijotti ulos valkeaan talveen. Kreivi näet oli hänet hylännyt, matkustanut ylimysneittä kihlaamaan jaloihin länsivaltakuntiin. Eikä hän ollut pitkiin aikoihin lähettänyt muuta kuin lempeitä kirjeitä; hän ei ollut se kalpea prinssi tätä nykyä, hän oli mies: tyttö oli hänet vereväksi suudellut ja itse kalvennut. Eikä tyttö nyt odottanut kreiviä muuten kuin rukoillakseen häneltä kuolemaa.

Niitä opaskirjan juttuja ajatellen olin kaupungin kiertänyt, ympäri linnan, jonka tornissa liehui suuri, vaaleansininen lippu, kuin itse romantiikka; ja olin tullut toista tietä takaisin torin aurinkoiseen keskustaan.

Gruyère, elok. 1908.