FLORA-TARINA.

Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä. Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun, alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama, ensin Colosseum. Kullankellervässä auteressa kylpevät pyöröteatterin kaaripiirit, kolminkertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman ja Venuksen temppelin raunioiden ohi.

Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen raunioilla pinjapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium, keskellä siro kellotorni.

Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorivalkea Forumin pääpaikka: temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.

Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta. Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, — ja altaaseen kuvastuivat mustanpunaiset ruusut, — hymyillen tummaa, salaperäistä hymyään. Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.

Silloin tuntui siellä usein, kuin vanhat jumalat eivät olisikaan kuolleet. "La resurrection des dieux" soitti mielessä! Ne nukkuivat vain levon unta muinaisuuden paatten alla.

Hyvä oli levätä puiden varjossa ja antaa entisten kevättarujen herätä mielessä.

Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä Pheidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostaan kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet ovat hänen kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta hän ei ollut niitä huomannut, Pheidon. Niin myös kirsikkain kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena kaidoille kaduille ja tuli kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi, ja kirjavat vaunut vierivät kuormanaan kevätkukkien uhkeutta, ruusujen punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla. Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleillä ja kukkasköynnöksillä, siksi oli torilla vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Pheidon kulki ajatuksissaan. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan ja kohotti kasvojaan, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, häntä katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttaan. Tietysti eivät nuo sadat oudot hänen suruaan tienneet, eivät häntä katselleet. Mutta kiireesti hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin, kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei: keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille, ja asettui sinne pinjain siimeeseen. Siihen hän istahti penkille, pää kumarassa, kulmat varjossa, suihkuakaan eteen, jonka kupeissa lähdeneidot ja faunit löivät leikkiään. Mutta kas, kun hän istui, niin kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Pheidon sattui kasvojaan kohottamaan, niin käärmeen hän nyt huomasi, vaikk'ei ollut kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän nousi, ja matelijan varalta, joka hänelle pelästyneenä näytti hampaitaan, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi, ikäänkuin siihen vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi ja istahti taas penkilleen varjoon, otti poveltaan pienen punasinisen kiven ja alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden merkkiä.

Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen ja tumman kiven muovailuun, josta kuulsivat Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Pheidon oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, — nimeltä Flora, hänkin, — saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudelleen. Tällä naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä, hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen temppelissä, jota Pheidon koristi kelloin ja lootuskukkasin ja jossa Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessaan painumus mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa hänen luotaan kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut ja itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti uskollinen hän teki hyvää elämässään ja kävi joka päivä rukoilemassa ja uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisahtuessa, Pheidon oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään suloon ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Pheidonin ja että hän halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin Pheidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin ja kävi temppelissä yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös peläten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Pheidonhan oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta hänen ohitseen temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai Osiris hänen sielussaan Pheidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin hän nousi ja pakeni pois, palatakseen temppeliin jälleen. Yhä hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luokseen. Ja siellä Pheidon ja Flora tutustuivat toisiinsa. Pheidon näytti hänelle veistoksiaan, joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Pheidonin ääntä, niin hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi vai Pheidon, vaippa olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Pheidon huomasi hänet sellaisena, niin hän oli kyllin onnekas.

Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi ja lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Pheidon sai kokea outoa, avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja lausuen. Flora väistyi valkeana, huulet hehkuen ja silmät loistaen, mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän Pheidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle olivat tulleet itämaiset, hämärät ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin, hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan pitkällisellä tuonelalla.

Mutta Eros taisteli Itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Pheidonin tulla kotiinsa, hänen kammioonsa, ja salli hänen suudella noita haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Pheidon silloin anoi kirkkainta, puhkesi Flora kyyneliin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio. Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, — silloin Flora sinkautti auki vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei hänen rakkaudellaan ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Pheidon veisi hänet pois, kauas jonnekin. Mutta Pheidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö olisi hennonut viedä lemmittyään kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi ja kääntyi sitä tulisemmin kuvaamaan heidän parhainta nuoruuden kukoistustaan, elon kultamaljaa, jonka iki-valtiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneliä ja kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi yltyi.

Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä; naisen silmät vuodattivat kyyneliä yhä viljemmin, ja hänen kasvonsa harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden iloa itse kyynelistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei ollut vielä tullut.

Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti Floran kyyneliä, niin hänen vaivansa unohtuivat; mutta sen sijaan hänen vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, — hänen leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska Flora sitä jumalaa rakasti. Hän toivoi, että surma ampuisi häneen nuolensa, ja hän kulki tahallaan Suburran iltamyöhään arveluttavilla kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä hän oli jalosti kaunistanut, Osiris kai Pheidonia suojeli, tuo hänen vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen itseltään; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna, kuin juopuneena, Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia. Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni riemuisesta väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.

Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt ja usein päättänyt palata kotimaahansa, kirkkaan Aphroditen Melokseen, heittääkseen siellä sielustaan surun paulat.

Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä terveydenjumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina hohtivat Aventinuksen sypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat, siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita lastattiin ja varustettiin matkalle. Pheidon meni, tiedusteli trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja heittääkseen Floran. Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät hänen askelensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan ohitse, jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut rakastettunsa. Siihen hän seisahtui nytkin, hätkähtäen, huoaten — ja meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen, tuijottaen kaikkein pyhintä kohti. Floraa ei ollut siellä, mistä tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä ryntäillä.

Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi, pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkavasujen kantajain, joiden toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja palmunlehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin. Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Pheidonin seisovan siinä synkkänä taas, — ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tietänyt heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Pheidonin luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa osattiin ajatella kirkkaasti? Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden ja hyvyyden henkien maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti kätensä tuttavallisesti Pheidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.

Pian astuikin Pheidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsikkapuu, täynnä hentoja valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne huomasi. Ja pappi ja Pheidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäyttäen eri suunnilleen.

Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin elfenluusta leikattuina, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako Osiriksen vai ei, — ja vaaka oli huolettavasti Pheidonin puoleen kallistumassa. Monta päivää oli Pheidon väistänyt häntä; millä kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Pheidon, hän on kaikki, mitätöntä muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Pheidon: mitä on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Pheidon oli sanonut: rakkaus on virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Niin ei saanut olla, Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja lohdutusta. Silloin ilmoitettiin, että pappi tahtoi häntä tavata. Ja pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris muistanut ja on heltynyt ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis, koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Pheidon matkustaa pois, Melokseen, — ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuaan tulla Floraa noutamaan, niin hän astuessaan hymyilee tyytyväisenä.

Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää tyttäreltään taakan, jonka on hänelle koetukseksi määrännyt.

Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, vie hänet vakavan Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja mieluista uskomista, — sillä se hetki oli tullut, — temppelin tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuaan, levätä ja odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.

Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, mitään ajattelematta; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Pheidon on mennyt, iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, cellan oven tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.

Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallaan sulka-diadeemi; se oli Pheidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin koski sitä suloutta katsoa, — ja huulet sulkivat hänen janoavan suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin korkealle, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Pheidonin, hänen muotoisensa.

Mutta aamulla, kun päivä sarasti, — silloin hälveni Osiris jälleen tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen hän lähti keveänä temppelistä.

Pheidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja, ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun, parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylväikköihin, joissa lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä pantterivaljaikolla: tuolla kukilla koristettuna, korkeissa kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttavat ja valko-käsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko virtasi Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin kevätlumi.

Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi ja Pheidon kulkueessa. Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään silkkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalalleen, temppeliin menossa alttarin luo. Pheidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora. Ja Flora näki, Pheidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi, mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltaan ja suuteli sitä Pheidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina siltä, jonka tämä oli valinnut onnelliseksi tulemaan, — asteli ylpeänä, syli täynnä narsisseja ja liljoja.

Rooma, toukok. 1908.